Ajattomia satuja ja tarinoita: Meidän Marikki

Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny emännöi tänään päättyvää Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaastetta. Jenny haluaa haasteellaan nostaa esille lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita ja toivoo, että osallistujat valitsisivat luettavakseen ainakin yhden sellaisen kirjan, jota eivät ole lukeneet.



Minä olen pitkin kevättä listannut teoksia, joita voisin lukea haasteeseen, vaikak tiesin, että kaikkia en millään ehdi. Esimerkiksi tämän MarikaOksan bloggauksen luettuani päätin, että taidan lukea jo pitkään omassa hyllyssäni olleen Narnia-kirjan. Toisaalta haasteen alusta asti ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki lukea joku Astrid Lindgrenin kirjoittamista ikivihreistä lastenkirjoista, jota en syystä tai toisesta omassa lapsuudessani ollut lukenut. Myös Antoine de Sain-Exuperyn klassikkokirja Pikku prinssi oli listallani, sillä voin tunnustaa, että aloitin sen lukemisen joskus yläkouluikäisenä, mutta en koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Nyt Mai Laakso kirjoitti kirjasta mielenkiintoisen postauksen, jonka voi käydä lukemassa täältä.

Kävimme hiljattain perheen kanssa Tukholmassa Junibackenissa, ja sen suloisen satujuna-ajelun aikana tajusin, että minulla tosiaan on lastenkirjasivistyksessäni Veljeni Leijonamielen ja Marikki-kirjojen mentävä aukko. Veljeni Leijonamielen surullisesta, mutta myös toiveikkaasta tarinasta on kirjoittanut muun muassa Niina T. En kuitenkaan halunnut lukea mitään kovin surullista, joten aájattelin, että Marikki voisi olla sopivan kepeä kesäkirja tähän haasteeseen.

Meinasin jo pyörtää päätökseni, kun luin Jassun mielenkiintoa herättävän postauksen Mio, poikani Mio -kirjasta. Sitten tulin siihen tulokseen, että kirja saattaisi kuietnkin olla liian haikea makuuni, joten päädyin lopulta valitsemaan Astrid Lindgrenin kirjoittamat kirjat Marikki ja Marikki (1960) ja kesäkummun Tuikku (1976). Minä löysin kirjastosta yhteisniteen Meidän Marikki (WSOY1986), jossa on Ilon Wiklandin ihana kuvitus. Kirjat on suomentanut Laila Järvinen (v. 1962) ja Kristiina Rikman (v. 1977).



Marikki-kirjojen päähenkilö on seitsemänvuotias Margareeta, jota kaikki kutsuvat Marikiksi. Hän asuu Kesäkumpu-nimisessa talossa äidin, isän ja pikkusisko-Liisan kanssa. Liisa on viisivuotias, kovin kiinnostunut kaikista uusista sanoista ja aika itsepäinen. Hän ihailee Marikkia, mutta osaa myös panna siskolleen vastaan. Marikki puolestaan on kekseliäs, iloinen, oikeudenmukainen ja aikalaisten mittapuun mukaan myös hieman liian raisu tyttölapsi, joka keksii milloin mitäkin hupsutuksia. Marikki muun muassa järjestää itselleen ja Liisalle huviretken halkovajan katolle. Sieltä hän päättää hypätä alas sateenvarjolla, koska hänen suuresti ihailemansa naapurin 15-vuotias Abbe Nilsson on kertonut, että sodan aikana rohkeat lentäjät ovat hypänneet lentokoneista sateenvarjolla. Arvasihan sen, että ei sellainen hyppy voi hyvin päättyä!



Ensimmäisen kirjan alussa Marikki aloittaa koulun, ja omien sanojensa mukaan on siellä luokan paras. Sitten alkaa tapahtua kummia: Marikin toinen kalossi esimerkiksi katoaa, joku syö Liisalle luvautun nekun ja Marikin kirjoitustaulukin halkeaa keskeltä. Marikki selittää kotona, että kaiken takana on Riku, mahdottoman tuhma poika hänen luokaltaan. Onneksi Riku muuttaa pois, ja Marikkikin saa alkaa käydä koulussa ilman jatkuvia onnettomuuksia. Sitten äiti sattuu puheisiin Marikin opettajn kanssa, joka paljastaa, ettei luokalla koskaan ketään Rikua ole ollut, mutta kehuu, että Marikkikin on alkanut vaikean alun jälkeen sopeutua kouluelämään!

Vaikka Lindgren on kirjoittaunut hauskan lastenkertomuksen, jonka päähenkilön ja tämän pikkusiskon hupsutukset ja veijarimaiset toimet varmasti naurattavat ja ilahduttavat lukijoita, on Marikki-kirjoissa myös selvästi syvällisempi, yhteiskunnallisempi taso, jonka ainakin aikuislukija varmasti aistii. Pienempi lukija puolestaan luultavasti kokee Marikin tavoin ihmetystä ja vähän surumielisyyttäkin näiden epäkohtien äärellä. Marikin oma perhe on hyvätuloinen ja vakaavarainen, mutta esimerkiksi samalla luokalla asuvan kiusanhenki-Miian perheestä ei voi sanoa samaa. Miialla ja tämän siskolla ei ole isää, pelkästään poissaoleva äiti ja paljon pöpöjä eli täitä päässään. Miia haukkuu Marikkia nirppanokaksi ja varastaa johtajaopettajan lompakon. Hän tarjoilee luokkatovereilleen johtajan rahoilla ostettuja suklaita ja koettaa siten päästä muiden suosioon. Vaikka Marikki vihaa kiistakumppaniaan, ymmärtää hän, ettei johtajan Miialle antama raipparangaistus kuitenkaan ole oikein. Kun Miian täit sitten hyppäävät Marikinkin päähän, on tytöillä vihdoin jotain yhteistä ja molemmat pääsevät Marikin perheen kotiapulaisen täikäsittelyyn. Tytöistä tulee oikein hyvät ystävät.



Lindgren tarjoilee lukijoille rivien välistä myös raittiuskasvatusta, sillä naapurin setä, eli Abben isä on aikamoinen juopporetku, joka juo perheensä rahat. Nilsson on yleensä hyväntuulinen, mutta joskus juovuspäissään saattaa suuttua. Koska hän juo perheen vuokrarahat, pitää Abben äidin myydä ruumiinsa lääketieteellisiin tarkoituksiin, eikä Abbe saa koskaan joululahjoja. Yltäkylläiseen elämään tottunut Marikki on tästä kaikesta kovin ihmeissään ja suruissaan. Pahinta kuitenkin on, kun Abbe eräänä kylmänä yönä pelastaa isänsä hukkumasta, mutta meinaa sen seurauksena itse kuolla ja saa keuhkokuumeen. Marikki rukoilee Jumalaa ettei tämä veisi Abbea, jota Marikki rakastaa kovasti.



Marikki-kirjoissa uskonto onkin  vahvasti läsnä, sillä vaikka tämän isä on ilmeisesti jonkinlainen sosialistiateisti, on Marikin perheen apulainen eli pyykkäri-Iida vahvasti uskovainen. Hän kertoo Marikille ja ILiisalle lukusia tarinoita Raamatusta, joista Marikki sitten puolestaan ammentaa ideoita huimiin leikkeihinsä.



Mielestäni Marikki-kirjat ovat ihania kirjoja, joista lukija saa tänä päivänä kuvan myös siitä, millaista elämä oli 1900-luvun alun Ruotsissa. Marikki ja Liisa leikkivät, telmivät, tekevät kepposia, tappelevat, juhlivat ja saavat jopa pikkusisaruksen. Kesäkumpu tuntuu onnelliselta paikalta!

Lasten- ja nuorten HLBTQ-kirjallisuus

Tällä viikolla vietetään Prideviikkoa, ja myös moni kirjabloggari osallistuu viikkoon ottamalla osaa Niina T,:n emännöimään lukutempaukseen. Tempauksen aikana on tarkoitus lukea HLBTQ-kirjallisuutta ja esitellä kirjoja blogissaan.



Lastenkirjojen puolella HLBTQ-kirjallisuus loistaa lähes kokonaan poissaolollaan. Tämä tietysti selittynee osittain sillä, että seksuaalisuuten liittyvät aiheet ovat muutenkin harvinaisia kuvakirjoissa, vaikka toki näistäkin aiheista voisi taitava kirjoittaja kirjoittaa lempeästi ja lapsentasoisesti. Lapsikin voi pohtia omaa sukupuoltaan ja seksuaalista suuntautumistaan, vaikka ei tee sitä välttämättä edes tietoisesti. Jos seksuaalisuus tai sukupuolikokemus poikkeaa "normista", voi lapsi olla hämillään ja ahdistunutkin.

Hyvä esimerkki tällaisesta kuvakirjasta on viime kesänä esittelemäni Jessica Waltonin kirjoittaman kuvakirjan Olen ystäväsi aina (Otava 2016), jonka aiheena on transsukupuolisuus. Kirjassa Erkki-nalle masentuu, koska se on aina tiennyt olevansa tyttönalle, vaikka kaikki pitävät sitä poikanallena. Nelle tulee surulliseksi, koska se pelkää, että sen paras ystävä hylkää sen, jos saa kuulla totuuden. Ystävä ei välitä siitä, onko nalle tyttä vai poika, ja kannustaa nalle olemaan oma itsensä eli Elli-nalle. Minusta tämä on onnistunut kuvakirja herkästä aiheesta.


Erityisen tärkeää on, että lastenkirjoissakin esiintyisi erilaisia ihmisiä ja erilaisia perheitä, sillä kirjojen avulla lapsi jäsentää ympäröivää maailmaa, ja parhaillaan kirjat voivatkin lisätä suvaitsevaisuutta ja tuulettaa pölyttynyttä käsitystä "normaalista" perheestä, jolla yhä edelleen tarkoitetaan valitettavan usein ydinperhettä, jossa on äiti, isä ja lapset.

Dekkariviikolla kirjoitin Johanna Hulkon Geoetsivät kirjasarjasta (Karisto), joka on suunnattu alakouluikäisille lapsille. Sarjan päähenkilöllä Raparperilla on kaksi isää, ja muut lapset hyväksyvät sen mukisematta. Raparperi itse kertoo olevansa tosi onnekas, kun on saanut kaksi isää. Monen lapsen suosikkikuvakirjoissa eli Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamissa Tatu ja Patu -kuvakirjoissa (Otava) näiden ystävällä Veeralla on puolestaan kaksi äitiä. Kustantamo S&S on puolestaan hiljattain julkaissut Sanna Manderin tekemän kuvakirjan Avain hukassa (tulossa esittelyyn myöhemmin), jossa etsitää kadonnutta avainta kauniin, vaaleanpunaisen kerrostalon eri asunnoista. Jokaisessa asunnossa asuu omanlaisensa asukas, joka on aivan erilainen kuin naapurinsa. Eräs heistä on pienisuuri tyttö, jolla on peräti seitsemän pienenpientä isää.

Kirjaverstaan hauskassa Lastenkirjafestarit-tapahtumassa pääsi kurkistamaan kerrostalon elämää.

David Walliams, jolla on kyky kirjoittaa tuoreista aiheista ja näkökulmista, on kirjoittanut kirjan Poika ja mekko (Tammi 2015) pojasta, joka tykkää pukeutua tytöksi. Kirjassa ei luokitella päähenkilöä mihinkään ryhmään, hän on ihan tavllinen poika, joka tykkää asioista, jotka yhteiskunta on määritellyt tyttömäisiksi.



Nuortenkirjoissa HLBTQ-kirjallisuutta onkin julkaistu enemmän. Nuortenkirjojen puolella ehkä tämän hetken tunnetuin transsukupuolisuutta käsittelevä teos on Siri Kolu kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016). Päähenkilö Peetu elää viimeistä kesäänsä biologisesti tyttönä ja odottaa syksyllä alkavia hoitoja. Hän purkaa ahditustaan ja tunetitaan purjelennoilla, joille hänen isänsä tämän vie. Peetulla sekä hänen lähipiiriinsä kuuluvilla ihmisillä on paljon käsiteltävää ja pohdittavaa, eikä muutos tunnu olevan kenellekään helppo.



Salla Simukan kirjoittama Lumikki-trilogia on päässyt myös Amerikan markkinoille, jossa siitä aiotaan tehdä myös elokuva. Punainen kuin veri (Tammi 2013), Valkea kuin lumi (Tammi 2013) ja Musta kuin eebenbuu (Tammi 2014) kertovat Lumikki Anderssonista, lukiota käyvästä tytöstä, jolla on hyvin surullinen ja arvoituksellinenkin menneisyys. Lumikki on joutunut kestämään koko peruskoulun ajan julmaa ja silmitöntä kiusaamista, mikä on sekä haavoittanut häntä että tehnyt hänestä vahvan, valppaan ja vaiteliaan. Nämä ominaisuudet ovat tarpeen, sillä Lumikki joutuu kirjoissa tahtomattaan ratkaisemaan rikoksia ja selvittämään myös itseensä kohdistuvia uhkia. Kirjojen pääaiheena ei siis suinkaan ole Lumikin seksuaalinen suuntautuminen, mutta kaikissa kolmessa kirjassa on vahvasti läsnä hänen suhteensa Liekkiin, ihmiseen, johon Lumikki rakastui silmittömästi, mutta joka jätti Lumikin aika rumasti, koska ei halunnut ketään lähelleen omien transhoitojensa alkaessa. Lumikki itse ei välitä, onko Liekki tyttö vai poika, hän rakastaa ihmistä ei tämän sukupuolta.

Näitä Lumikki-kirjoja en olekaan esitellyt blogissani, mutta lyhyesti voin sanoa, että Simukka on mielestäni äärimmäisen taitava kirjoittaja, jonka käyttämä kieli ja kielikuvat miellyttävät ainakin minua lukijana. Juonellisesti pidin eniten sarjan ensimmäisestä osasta, vaikkakin sarjan viimeisessä osassa Lumikin oman menneisyyden mysteerit ratkesivat kiehtovalla tavalla. Hieman minua häiritsi se, miten Lumikki kasvoi sarjan aikana jonkinlaiseksi superihmiseksi, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta, jaksaa juosta pakoon ketä tahansa ja omaa vielä supertarkan hajuaistinkin. Ensimmäisessä osassa Lumikin hahmo vaikutti sellaiselta, joka ei herätä kanssaihmisissä suuria intohimoja, mutta viimeisessä osassa hän aiheuttaa heissä suorastaan pakkomielteitä. Minä muuten kuuntelin tämän trilogian äänikirjoina, ja sellaisina nämä kirjat toimivat mainiosti.



Maria Turtschaninoffin teokset ovat suosikkejani suomalaisten ya-kirjojen joukossa. Turtschaninoff kirjoittaa vahvoista naisista feministisellä otteella. Hän kirjoittaa rohkeasti myös naispareista ja sukupuolikokemuksista. Myös Siiri Enorannan kirjassa Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015) eräs keskeinen henkilö löytää tosirakkauden oman sukupuolensa edustajasta. Niin ikään nuorille ja nuorille aikuisille kirjoitetussa Väkiveriset-kirjasarjassa (Myllylahti) päähenkilö löytää itselleen kumppanin ja sielunsisaren toisesta nuoresta naisesta. Sarjan kirjoittaja Sini Helminen jopa leikittelee kirjassa ajatuksella, että olisi olemassa yhteisö, jonka parissa heterosuhteet olisivat poikkeavia.

Nämä teokset minulle tulevat mieleen lasten- ja nuortenkirjoista, joissa henkilöhahmojen joukossa on "sateenkaari-ihmisiä" eli heitä, jotka kuuluvat sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin tai joiden pääteema on transsukupuolisuus tai seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen. Millä kirjoilla sinä täydentäisit listaani?

ps. Nimimerkki Magdaleenan äiti kirjoittaa blogia oman, alakouluikäisen transtyttönsä elämästä ja kokemuksista. http://istuusepaivankakkaralla.blogspot.fi/

Räppikukko Riekuu maailmalla

Räppikukko Riekuu on taiteellinen luonne. Sen suurin intohimo on räppi, ja kukko sorvaakin räpin aiheesta kuin aiheesta, tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei mahdu isäntänsä Einarin asettamaan muottiin, koska ei halua viettää elämäänsä kanalassa, vaan kaipaa maailmalle esiintymään. Riekuu karkaa ja lähtee etsimään menestystä maailman turuilta ja toreilta. Pian se tapaa rotukoira-Patun, joka on jättänyt entisen elämänsä kartanon näyttelykoirana taakseen. Patu oli sydämistynyt koiranäyttelyn tuomarille, joka oli moittinut sitä liian pulleaksi.



- Sopivan kokoinen sinä koiraksi olet, vakuuttaa Riekuu uudelle ystävälleen. Se kyllä tietää, millaista on, kun ulkonäkö ei ihan vastaa normeja - Riekuulla on nimittäin selässään musta räppiraita, jota kaikkia aina ihmettelevät.

Markku Hattula & Suvi Kari: Räppikukko Riekuu maailmalla (Tekstitalli 2017)

Koira ja kukko lyöttäytyvät yhteen, ja koira ryhtyy kukon manageriksi. Yhdessä ne pelastavat entisen sirkusapina-Nikolain isännältään, joka ajattelemattomasti kahlitsee apinansa ketjulla ja pistää sen temppuilemaan rahan toivossa. Kolmikko tahtoo päättää itse elämästään ja ansaita omat rahansa. Niinpä ne laittavat pystyyn poikkitieteellisen esityksen, jossa Riekuun filosofisia, tarkkanäköisiä ja vähän ilkikurisia esityksiä sulostuttaa apinan taitava tanssi.

Matka maineeseen ei käy ilman kolhuja ja mutkia. Nämäkin taiteilijat oppivat, missä kulkee soveliaan ja herjaavan esityksen raja anturoiden ja kantapäiden kautta, päätyvät putkaan ja joutuvat pohtimaan, olisiko entinen elämä sittenkin makeampaa kuin kiertävien taiteilijoiden kulkurielämä. He päättävät kuitenkin, että eivät taivu toisten asettamiin raameihin, vaan tahtovat olla vapaita ja etsiä itse omaa onneaan sekä rakkautta.

Eläinten esitys alkaa saada ansaitsemaansa huomiota ja suosiota, mutta kulkurielämä käy hieman raskaaksi, ja niin Patu managerina lupaa hommata niille soman ja oman asuinpaikan. Kolmikon onni on täydellinen, kun ne yhyttävät entisen trumpetinsoittajan, nykyisen kunnanjohtajan, joka omistaa upean, vanhan myllyn. Myllymies ei jaksa enää istua yhdessäkään kokouksessa, vaan haaveilee taas soittajanurasta. Hän näkee tilaisuutensa tulleen ja ryhtyy poikkitaiteellinen eläinryhmän kimppaan. Niin vanha mylly saa uudet asukkaat, jotka ovat matkallaan oppineet paljon ystävyydestä, onnellisuudesta ja siitä, että on tärkeämpi toteuttaa omaa sisäistä kutsuaan kuin taipua muiden asettamaan muottiin.



Räppikukko Riekuu maailmalla (Tekstitalli 2017, saatu kirjailijalta) on Markku Hattulan kirjoittama hyväntuulinen ja filosofinen lastenromaani, jonka mustavalkoiset kuvat on piirtänyt Suvi Kari. Hänen taiteilemansa kansikuva räppijengistä on muuten aivan mainio ja sopii hyvin räppiteemaan. Hattulan kirjoittamia osuvia räppisanoituksia on kirjassa paljon, ja hauskoin niistä lienee tämä:


Kun aamu-usvan siivin
mä lehmisavuun hiivin
nään kotipihan rakkaan
kun nurkan taakse kakkaan
siinä hetken kyökin
niin alkaa maistaa työkin
madon sieppaan nokkaan
ja aamuräpin rokkaan
mä räppikukko oon
vauvun hurmioon

Iidan ja Matin seikkailupäivä

Kumpi on mukavampaa: lähteminen vai palaaminen? Tätä kysymystä joutuvat pohtimaan Matti-siili ja Iida-orava Meri Savosen kirjoittamassa ja Johanna Lumpeen kuvittamassa lasten satukirjassa Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017, saatu kirjailijalta). Nämä kaksi eläinystävystä tarttuvat eräänä kauniina kesäpäivänä eteensä tulevaan tilaisuuten, kun he hyppäävät ohitseen kiiltävien vaunujen kyytiin. Heidän tarkoituksenaan on matkustaa vaunujen kyydissä Langinkoskelle ja satamaan, astua siellä Suomeen vierailulle tulleen keisariperheen laivaan ja matkata sitten katsomaan keisarillisen palatsin loistoa aina Pietariin asti. Pikku-siili ja orava rakastavat kuninkaista ja kuningattarista kertovia tarinoita ja ovat aina halunneet tutustua näiden elämään.



Heitä lykästää toden teolla, sillä kuin ihmeen kaupalla he sattuvat hyppäämään itsensä keisarinnan hovinaisen loisteliaisiin vaunuihin. Sekä hovineito että tämän ihastuttava lintu Lady Sullka toivottavat eläinlapset tervetulleiksi matkustamaan kanssaan. Iida ja Matti saavat maistaa palatsin herkkuja, loikoa vaunun ihanan pehmeillä istuimilla ja pieluksilla ja kuulla elämästä palatsissa. Ne intoutuivat kertomaan Sullkalle omasta kotikylästään Klamilasta ja kaikesta hauskasta ja rakkaasta, mitä siellä puuhaavat.

Meri Savonen & Johanna Lumme: Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017)

Tarinoidessaan eläinlapset ymmärtävät - Lady Sullkan hienovaraisen ohjailun avulla - että vaikka kaukaisessa palatsissa elämä varmasti on ylellistä ja hienoa, ei se elämä palatsiin suljettuna ole tarkoitettu heitä varten. Eläinlapset rakastavat Klamilaa ja kaikkia niitä seikkailuja, joita he voivat sen luonnossa kokea. Heille riittää, että ovat saaneet nähdä ja maistaa hitusen ylellisistä herkuista ja rikkauksista. Iida ja Matti tahtovat takaisin omaan hauskaan elämäänsä maailman parhaaseen kylään. Onneksi vaunut pysähtyvät sopivasti kun hevosen vetämä kuorma tulee ahtaassa paikassa vastaan. Eläimet vaihtavat lähes lennosta toiseen kyytiin ja pääsevät tutun hevosen vaunuissa takaisin kotiin. Ne ovat nähneet juuri sopivasti maailmaa ja kokeneet juuri sopivasti seikkailuja ymmärtääkeeen, että koti on niille paras paikka!

Meri Savonen & Johanna Lumme: Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017)
Iidan ja Matin seikkailupäivä on herttainen tarina, joskin aika pitkä sellainen. Kyseessä onkin pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja. Aukeamilla on tekstiä paljon, eli vaikka fontti onkin miellyttävän isoa, aivan aloitteleva lukija ei luultavasti yksin jaksa lukea tätä. Lumpeen piirtämät mustavalkoiset kuvat elävöittävät tekstiä hauskasti, joten niitä olisi voinut olla kirjassa enemmänkin. Mietin muuten jonkin aikaa, mistä kuvitustyyli on minulle niin tuttu, kunnes keksin, että Lumpeen suloisia eläinhahmoja voi kastella myös Otavan uudessa Seikkailujen aapisessa.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari

Pasi Pitkänen on huisin taitava suomalainen kuvittaja, jonka kuvitusta olen ihaillut esimerkiksi Kepler62-kirjoissa. Nyt hän on kirjoittanut ja kuvittanut lasten kuvakirjan Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta), jolta uskalsin etukäteen odottaa huippuunsa asti vietyjä kuvia ja visuaalista ilmettä. Olin odotusteni kanssa aivan oikeassa, sillä tämän melko paksun kuvakirjan kuvitus on kerrassaan huikeaa. Se on samaan aikaan sekä jännittävää, sarjakuvamaista, herkkää ja humoristista. Mies kuvaili sitä sanalla pelillinen.



Lapsemme selaisivat kirjaa ennen tarinan lukemista ja totesivat muutaman kuvan perusteella, että kyseessä on aika jännittävä kirja. Viisivuotias tuumasi, että paras lukea se, kun pikkusisarukset ovat päiväunilla. Luimme kirjan esikoisen kanssa heti tilaisuuden tullen, ja olimme molemmat aikalailla lumoutuneita.

Tarina alkaa sirkuksesta, jonne Matias on vienyt pikkusiskonsa Jennin tämän syntymäpäivän kunniaksi. Synttärityttö pääsee lavalle taputtamaan leijonanpentua, mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää, hurjaa ja vähän pelottavaakin. Teltan katon läpi syöksyy valtava hirviö, joka kaappaa Jennin ja leijonanpennun mukaansa. Matias ei turhia aikaile, vaan lähtee pelastamaan siskoaan ja leijonapentua yhdessä isäleijonan kanssa. He seuraavat kaapparia, ja päätyvät lopulta aivan ihmeelliselle saarelle. Siellä heitä vastaan tulee ensimmäiseksi dodoja, vaikka Matias tietää, että sen pitäisi olla mahdotonta:

Oletko sinä dodo? Satoja vuosia sitten sukupuuttoon kuollut dodo?


Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017)

Kun Matias ja leijona etsivät kaapattuja rakkaimpiaan, heille selviää saaren salaisuus. Se kätkee sisäänsä lukuisia lajeja, jotka ovat jo kuolleet tai lähes kuolleet sukupuuttoon. Hirviö ei ehkä olekaan hirviö, vaan joku joka tahtoo pelastaa lajit tuolta karulta kohtalolta. Pitkäsen luoma vauhdikas seikkailu kertookin siis tärkeästä ja ajankohtaisesta asiasta eli luonnon suojelemisesta ja sen monimuotoisuuden säilyttämisestä.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017)

Näistä asioista ryhdyimme lapsen aloitteesta juttelemaan luettuamme Kadonneiden eläinten saaren, sillä viisivuotias alkoi tietysti heti kysellä, mikä on sukupuutto ja mitä lajien kuoleminen tarkoittaa. Päädyimme keskustelemaan eläinten suojelemisesta, dinosauruksista ja kotoisista saimaannorpistamme. Keskustelumme aikana kolmevuotias pikkusisaruskin heräsi, ja tahtoi hänkin sitten kuulla, mistä juttelemme. Lasten ehdotuksesta luimme Kadonneiden eläinten saaren uudestaan, eikä se loppujen lopuksi ollutkaan liian pelottava edes kolmevuotiaan mielestä. Veikkaankin, että tämä on kuvakirja, joka jaksaa kiinnostaa hyvin eri-ikäisi lapsia, isommista leikki-ikäisistä ekaluokkalaisiin asti.

Klikkaamalla videota pääset kurkistamaan, miltä Pitkäsen hieno kuvakirja näyttää luettuna!


Dekkariviikon viimeinen: Mafiakesä

Ehdin kuin ehdinkin lukea dekkariviikon puitteissa loppuun vielä yhden kirjan eli Antti Halmeen kirjoittaman Mafiakesän (Otava 2017, arpajaisvoitto). Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Arttu, joka lähtee meribiologi-isänsä mukaan Sisiliaan tämän lentäessä sinne kuukaudeksi työmatkalle. Vaikka Arttu innostuukin matkasta kovasti, häntä kalvaa se, että isän uusi vaahtokarkkityttöystävä Merikukkakin lähtee matkalle mukaan. Hän päättää kuitenkin sietää Merikukkaa, sillä fiksuna kaverina hän näkee, kuinka onnelliseksi nainen tekee hänen isänsä (Artun äiti on kuollut, joten isä on ollut aika yksinäinen), ja toisaalta Arttu uskoo, että isä tajuaa pian, millainen harakka Merikukka oikeasti on.



Arttu odottaa matkalta lokoisaa rantaelämää, mimmien bongailua ja hyvää ruokaa. Hyvästä ruuasta hän toki pääsee nauttimaan, mutta muuten loma ei suju lainkaan pojan suunnitelmien mukaan. Arttu tutustuu irlantilaiseen Mollyyn sekä italialaisiin kaksosiin Lunaan ja Lucaan, joiden isoäiti povaa pojalle matkan, seikkailuja rakkautta sekä... petoksen. Niitä kaikkia Arttu tuleekin Italiassa kohtaamaan, kun tulee pelastaneeksi tuleen sytytetyn ja laiturilta pudotetun tytön.

Tyttö katoaa sairaalasta, mutta putkahtaa esiin erään jalokiviryöstön yhteydessä. Arttu haluaa välttämättä selvittää, kuka tyttö oikein on ja millaiseen pulaan tämä selvästi on joutunut. Samalla hän tulee sotkeutuneeksi Mafian ja orpolapsista koostuvan tulisalamanteriryhmän kieroihin toimiin. Arttu ei osaa lopettaa tutkimuksia, vaikka kummalliset onnettomuudet alkavat vainota häntä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että eräs mafiosolta näyttävä tyyppi pyörii hänen kannoillaan, eikä Sisilian poliisikaan vaikuta järin luotettavalta. Kaiken tämän lisäksi hänen isällään ja tämän naisystävällä on kerrottavaa, joka onnistuu aiheuttamaan Artussa vähintään yhtä suurta ahdistusta kuin häntä stalkkaava mafioso.

Arttu saa pyöriä tutkimustensa kimpussa hyvin vapaasti, sillä tämän isä on niin huumaantunut Merikukan seurasta, ettei oikein ehdi pitää poikaansa silmällä. Toisaalta Arttu on myös varsin fiksu ja itsenäinen tyyppi, joka osaa hyvin pitää hermonsa kurissa ja jalat maassa. Eräs kaunis meribiologi kyllä onnistuu nostamaan Artun pään pilviin, ja niin sankari saa itsekin osansa romantiikasta Italian auringon alla.

Arttu on oikein kiinnosta tuttavuus, ja ilokseni huomasin, että Mafiakesä on uuden sarjan avausosa. Kirjassa tapahtui paljon, ja välillä lukiessa tuli tunne, että muutama asia ratkesi hieman liian helposti. Toisaalta kyseessä nuortenkirja, jossa pitääkin edetä aika vauhdikkaasti, koska sivuja on vain hieman yli 200, eikä turhan pitkiin tutkimuksiin ole aikaa. Arttu oli selvästi vauhdikkain sarjan henkilöistä, ja itsekin myönsi syöksyvänsä hieman päättömästi vaarasta toiseen. Hänen ystävänsä jäivätkin vähän kaukaisiksi hahmoiksi, vaikka Lunan hakkerintaidot kyllä tulivat eräässä vaiheessa tarpeeseen. On mielenkiintoista lukea, mihin suuntaan Halme lähtee sarjaa viemään. Sijoittuvatkohan seuraavatkin osat Italiaan vai kenties Suomeen, jonne Arttu perheineen kirjan lopussa palaa? Kirja kiinnostaa varmasti sekä isompia alakoululaisia, yläkouluikäisiä ja miksei myös lukioikäisiä lukijoita.

Tämä oli nyt viimeinen dekkariviikon postaukseni. Aiemmat jutut pääset lukemaan tästä, tästä ja tästä linkistä. Muiden bloggaajien dekkarijuttuja pääset lukemaan esimerkiksi viikkoa emännöivän Niina T.:n blogista.


Dekkariviikon kolmas postaus ja kaksi lapsuuteni kirjasuosikkia

Kolmanteen dekkariviikkopostaukseen halusin kirjoittaa kahdesta kirjasarjasta, joiden kirjat kuuluivat lapsuuteni kirjasuosikkeihin. Kyseessä ovat alakouluikäisille lapsille suunnatut, Enid Blytonin 1940 - 1960 -luvuilla kirjoittamat Viisikko ja SOS -sarjat. Molemmat ovat niitä ensimmäisiä oikeita kirjasarjoja, joita aloin lapsuudessani lukea. SOS-sarjan muistin lapsuudestani hieman helppolukuisempana, tai oikeammin muistelin, että sen kirjat ovat ohuempia. Mielikuvani oli ihan oikea.



Kummassakin sarjassa on ilmestynyt pitkälle toistakymmentä kirjaa, Viisikossa muistaakseni enemmänkin. Mnä luin ne kaikki lapsena, mutta mikään erityinen kirja ei tainnut nousta suosikikseni. Minun nyt kirjastosta lainaamani kirjat Viisikko ja lapsenryöstäjät (Tammi 2005) ja SOS ja kaukoputken arvoitus (Tammi 2002) eivät ole niitä painoksia, joiden kannet minä hämärästi muistan lapsuudesta, mutta nuo 80- ja 90-luvuilla julkaistut kirjat lienevät jo puhkiluettuja. Olikin aika mielenkiintoista huomata, että molemmista sarjoista on otettu uusintapainoksia vielä 2000-luvulla. Se tietysti kertoo jotain sarjan viehätysvoimasta.

Minun muistoissani Viisikko-kirjoissa vietetään ikuista kesälomaa. Ja aivan totta, myös Viisikko ja lapsenryöstäjät  ajoittuu lasten eli Leon, Dickin ja Annen sekä heidän serkkunsa Paulin (= Paula) kesäkoman kolmeen viimeiseen viikkoon. Lapset ja Paulin koira Tim muodostavat Viisikon. Kolme serkusta ovat tulleet vierailulle Paulin luo, jonne salamyhkäisesti tuodaan myös Paulin tiedemiesisän kumppanin tytät Berta. Berta on uhattu kidnapa, ja tämän isä on varma, että Kirrissä tyttö olisi turvassa - pojaksi naamioituneena. Bertasta tehdään Leslie ja hän viettää hauskoja lomapäiviä yhdessä Viisikon kanssa. Ystävykset saavat kuitenkin pian vihiä, että lapsenryöstäjät ovat päässeet Bertan jäljille ja ryhtyvät uusiin toimiin estääkseen tämän kidnappauksen. Pakka menee kuitenkin ihan sekaisin, kun lapsenryöstäjät kaappaavat erehdyksessä Paulin, toisen tytön, joka pukeutuu mielellään pojaksi. Koska poliisi on liikkeissään kovin hidas, eikä lähde heti täydellä miehityksellä etsimään Paulia, päättää jäljelle jäänyt Viisikko ryhtyä etsimään ja pelastamaan kidnapattua serkkuaan!



Tämän kirjan juoni on toimiva ja hauska, hieman jännittäväkin. Kirjan sanavalinnoista kyllä huomaa, että kyseessä on noin 65 vuotta sitten kirjoitettu teos. Lapset käyttäytyvät pääosin hyvin kohteliaasti ja tytöt auttavat äitiä ja keittäjää kotiaskareissa. Toisaalta he myös puhuttelevat toisiaan kipakasti muun muassa aaseiksi ja sanovat toisilleen tarvittaessa suorat sanat:

-Älä ole tyhmä, Berta, keskeytti Fanny-täti päättäväisesti. -Kysymys ei ole rahasta. ... -Mutta minä en tahdo..., aloitti Berta. Samassa hän tunsi päättäväisen käden käsivarrellaan. Se oli Leo. -Annahan nyt olla, hän sanoi. -Ja käyttäydy kunnolla! Muista, että olet vieraana täällä, ja käyttäydy sen mukaisesti. Me pidämme kyllä amerikkalaisista lapsista, mutta poispilatuista pikkutytöistä emme pidä.

Sukupuoliroolit ovat hyvin vanhahtavat ja perinteiset: Paulin äidin tehtävä on huolehtia kodista, lapsista ja ansiotyötä tekevästä miehestään. Aivan ihastuttavaa ja hyvin mielenkiintoista on kuitenkin se, että Blyton on jo tuolloin 1940-luvulla luonut päähenkilön, joka on biologisesti tyttö mutta jonka hartain toive olisi olla poika. Koko Paulin lähipiiri aina hänen koulutovereitaan myöten hyväksyy tämän ja kutsuu Paulaa Pauliksi.

Pauli on äkkipikainen ja kipakka lapsi, joka on elänyt ensimmäiset elinvuotensa äitinsä sanojen mukaan erakkona. Hänellä onkin paljon opittavaa siitä, miten muiden kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten toisille puhutaan kauniisti. Hän on aika mustasukkainen, ja inhoaakin Berta-rukkaa aluksi kovasti. Leo puolestaan on Viisikon johtaja, mutta viisas ja lempeä sellainen. Hän onkin varsin miellyttävän oloinen poika, ainakin, jos vertaa SOS:n pomoon Peteriin. Peterillä on nimittäin kova taipumus komennella muita, eikä hän mielestäni tee sitä aina kovin mukavalla tavalla. Muut lapset tuntuvat oikein odottavat Peterin käskyjä ja noudattavan niitä hyvin orjallisesti.

SOS:ään kuuluu Peterin lisäksi kuusi muuta lasta: Janet, Pam, Barbara, Colin, Jack ja George sekä Bella-koira. Lapset ovat perustaneet hienon salaseuran, jonka nimi on SOS. Heillä on kerhotalona Peteri ja Janetin puutarhavaja, jossa he pitävät hyvin salaisia kokouksia. Kokouksiin yrittää tuppautua mukaan myös Jackin pikkusisko Susie, ja SOS tekee puolestaan kaikkensa, jotta Susie jäisi ulkopuolella. Tämä tuntui itse asiassa aika kurjalta asetelmalta, vaikka osaa Susiekin olla ilkeä SOS:lle - ehkä koska haluaisi itsekin kuulua salaseuraan. Onneksi Susiellakin on ystävä eli Binkie-niminen tyttö, jota koko salaseura valitettavasti tuntuu inhoavan syvästi.



Kirjassa SOS ja kaukoputken arvoitus Jack ja Susie ovat saaneet enoltaa hienon kaukoputken. Se tuodaan SOS:n kerhotalolle, jotta kaikki lapset voisivat hyötyä siitä. Tiiraillessaan kaukoputkella vanhaa, hylättyä linnaa Janet huomaa siellä oudon kulkijan. SOS lähtee tutkimaan asiaa, ja heidän tietämättään myös Susie ja Binkie lähtevät linnalle aikomuksenaan yllättää SOS... Tytöt onnistuvatkin säikyttelemään pöyhkeän salaseuran pakosalle linnalta ja tapaavat siellä myös linnaa maalaavan taidemaalarin. Maalari on varastoinut linnalle rullalle käärittyjä maalauksia, jotka SOS arvaa varastetuiksi taideteoksiksi. Susie ja Binkie menevät lörpöttelemään maalarille kaiken kaukoputkesta ja SOS:n epäilyistä, eikä kulu kauaa, kun kaukoputki varastetaan. Peter päättää, että SOS:n on aika lähteä hakemaan varastettua kaukoputkea takaisin ja nappaamaan varastetut taulut parempaan talteen. Peter ei hyväksy retkelle mukaan ketään tyttöjä, ei edes SOS: jäseniä. Sekös vasta tuntuukin kismittävältä! Retki ei oikein suju SOS:n suunnitelmien mukaan. Pojat saavat loppujen lopuksi kiittää onneaan, että Janet on kertonut näiden puuhista Peterin ja hänen isälle, joka säntää linnaan pelastamaan uhkarohkeita lapsia.

SOS ja kaukoputken arvoitus on siis nopealukuisempi kuin Viisikko, mutta samalla se oli minusta myös tylsempi. En pitänyt Peterin hahmosta (en muista, oliko hän minusta lapsena yhtä ärsyttävä) enkä siitä, että Susie jätetään niin kurjasti ulkopuolelle. Eräässä kohtaa jopa mainitaan, miten Susieta alkaa itkettää, mutta hän ei halua näyttää kyyneliään muille lapsille. Ehkä SOS-kirjat eivät ole ärsyttäneet minua lapsena näin paljon, sillä minä tosiaan luin koko sarjan läpi, ja muistan, että kaverieni kanssa olimme kovia perustamaan omia kerhoja ja salaseuroja SOS:n esimerkin mukaan.

Blytonon kirjat lienevät tunnettuja siitä, että niissä syödään paljon. Tämä pitää totta vieköön paikkansa sekä lukemassani SOS-kirjassa että Viisikossa. Jokaisessa SOS:n kokouksessa on tarjolla keittäjän tekemiä herkkuja. Viisikko puolestaan tekee pitkiä retkiä, joille pakataan aina eväskori mukaan. He syövät usein voileipiä, kinkkua, kananmunia ja hedelmäkakkua. Myös koirille tarjotaan aina oma osansa!

Blytonin rakkaus englantilaiseen ruokaan käykin mielestäni hyvin ilmi tästä hänen kirjoittamastaan amerikkalaisen Berta-tytön kommentista:

-Tuskin voin kuvitella parempaa ateriaa kuin tämä, sanoi Berta ja otti lisää salaattia. -Ei todellakaan. Minusta englantilainen ruoka on paljon parempaa kuin amerikkalainen.

Kuinka moni muu muistaa lukeneensa Viisikoita, SOS-kirjoja tai kenties Blytonin muita sarjoja? Niille kaikille on yhteistä seikkailu, arvoitukset ja rikokset, joita päähenkilöt ratkovat.



Tämä postaus on myös osa #lapsuutenikirjasuosikit haastetta, joka päättyy elokuun lopussa. Muistakaahan osallistua haasteeseen, sillä kaikkien osallistujien kesken arvotaan kaksi suloista, teemaan sopivaa kirjaa! Haasteen sääntöihin pääset tästä linkistä.

Dekkariviikko jatkuu Geoetsivät -sarjan avausosalla

Minä olen viettänyt dekkariviikkoa mökkeillen. Lasten päiväunien aikaan olen ehtinyt oikein mukavasti lukea muutaman lastendekkarin, joista kaikista olisi tarkoitus ehtiä kirjoittaa vielä tämän viikon aikana. Tänään nautin huikeasta auringonpaisteesta lukemalla Johanna Hulkon kirjoittaman Geoetsivät-lastenkirjasarjan ensimmäisen osan. Ensimmäisellä osalla on jännittävä nimi: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto 2013), ja myös Jari Paanasen piirtämä kansikuva on kutsuva ja sopivan salaperäisen näköinen. Paanasen kuvia löytyy kirjasta muuten muutamasta muustakin kohdasta.



Tapahtumat alkavat kesälomien alkaessa, kun päähenkilö Raparperi ja tämän ystävä Emmi sekä Emmin pikkusisko Salli päättävät kostaa parille naapuriluokkalaiselle pojalle sen, että nämä varastivat tyttöjen vaatteet uimareissun päätteeksi. Kostotoimet vievät tytöt jääkauden synnyttämälle Pirunpesäkivelle, jonne Salli hukkaa puhelimensa. Kännykkää pitää tietysti lähteä etsimään salaa aikuisilta, eikä etsintäretki suju ollenkaan suunnitelmien mukaan. 



Tyttöjen kännykät kastuvat ja yhdestä polkupyörästä hajoaa rengas, eivätkä etsijät pääsekään enää kotiin. Heidän täytyy leiriytyä yöksi. Paikalle saapuvat myös ne kaksi kiusankappalepoikaa, mutta tällä kertaa heistä on tytöille enemmän hyötyä kuin harmia. Pojilla on teltta ja ruokaa, eikä aikaakaan, kun lapset leiriytyvät sulassa sovussa. Kesäyön valossa he päättävät lähteä etsimään lähistöltä löytyvää geokätköä, mutta törmäävätkin omituiseen rahakätköön, jonka lapset ottavat mukaansa ja päättävät toimittaa poliisille. Paha vain, että paikalle hiippailee myös iso mies, joka tuntuu myös hakevan kätköä...

Rahakätkö löytyy siinä vaiheessa, kun kirja on hieman yli puolivälissä. Sen sijaan, että tapahtumat lähtisivät rullaamaan jännittävien mutkien kautta kohti huimaa loppuratkaisua, kätkön arvoitus ratkeaakin hieman lässähtäen oikeastaan saman tien. Geoetsiville jää vielä hieman muutakin etsittävää, mutta jotenkin jäi vähän hölmistynyt olo: Tässäkö tämä nyt oli? Kyllä lastenkin kirjassa voisi yksi pako- tai takaa-ajotilanne olla, oikeasta rikollisesta puhumattakaan...

Vaikka tämän kirjan salapoliisitarinaosuus ei onnistukaan ihan vakuuttamaan minua, on Hulkon kirjoittamat geokätköilyharrastusta koskevat kuvaukset varsin kiinnostavia. Erityisesti lopussa oleva mysteerikätköosuus on kiehtova, ja sai minut kiinnostumaan geokätköilystä siinä määrin, että pohdin, olisiko tässä hyvä kesäharrastus meidän perheellemme. Plussaa saa myös Hulkon rohkea valinta kirjoittaa hieman erilaisista perhekuvioista. Kirjan päähenkilöllä Raparperilla on näet kaksi isää. Kun Salli kysyy, miksi, vastaa Raparperi: "Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri". Kirjassa on myös kivasti huumoria ja lasten hahmot tuntuvat aidoilta. En siis yhtään ihmettele, että Geoetsivät-sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt jo seitsemän osaa. Fontti on sen verran isoa, että kirjaa on aloittelevammankin lukijan helppo lukea. Geoetsivät onkin mukavaa luettavaa noin 2. - 4. -luokkalaisille lapsille. 


Dekkariviikko starttaa helppolukuisilla Etsiväkoira-kirjoilla

Tänään alkaa valtakunnallinen dekkariviikko, jonka aikana esimerkiksi kustantamot ja kirjakaupat järjestävät erilaisia dekkariaiheisia tapahtumia. Kirjablogeissakin on ollut tapana viettää dekkariviikkoa, ja tänä vuonna kirjabloggareiden dekkariivikon tempauksen on organisoinut Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista. Minä osallistun viikkoon esittelemällä blogissani teemaan sopivia lasten- ja nuortenkirjoja.



Esittelin eilen erään helppolukuisen kirjasarjan ja muistuttelin samalla, kuinka tärkeää on, että koululaiset - varsinkin ne pienet ekaluokkalaiset - lukevat kirjoja lomansa aikana. Tänään hieman samasta aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Janne Viljamaa. Koska aihe on tärkeä, nostan myös dekkariivikon ensimmäisessä postauksessani esille kaksi erittäin helppolukuista lasten Etsiväkoira-salapoliisikirjaa, jotka kuuluvat tavutettuun Kirja käteen -sarjaan. Kirjoissa on isot kuvat ja vain muutama tavutettu virke jokaisella aukeamalla. Ihan loistavaa aloittelevien lukijoiden kannalta!



Nämä kirjat löysi kirjastosta meidän kolmevuotiaamme, eli vaikka kirjat on tarkoitettu lukemaan opetteleville ja juuri lukemaan oppineille lapsille, sopivat ne toki myös nuoremmille lukijoille/ kuuntelijoille. Tämä kirjasarja on muuten aivan loistava esimerkki siitä, että pienetkin lapset nauttivat etsivätarinoiden jännitteestä ja arvoitusten ratkaisemisesta - omalla tasollaan tietysti!

Kiiltävät johtolangat ja Kadonneet kissanpennut (Kustannus-Mäkelä Oy 2011 ja 2012, alkuteokset Wayland 2010) ovat lyhyitä lasten helppolukuisia romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat maatilalle ja joiden pääosassa touhottaa tehokas etsiväkoira. Kirjat on kirjoittanut Karen Wallace, kuvittanut Jackie Harland ja suomentanut Seija Kukkonen.

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)

Etsiväkoira on oikea salapoliisin malliesimerkki: Hän on valpas ja osaa käyttää nuuskijantaitojaan jäljittäessään esimerkiksi kadonneita kissanpentuja. Lisäksi hän kerää johtolankoja ja haastattelee mahdollisia silminnäkijöitä. Löytämiensä johtolankojen ja keräämiensä vastausten pohjalta etsiväkoira rakentaa päätelmiä, ja ainakin näissä molemmissa meidän lukemissa kirjoissa onnistuu myös ratkaisemaan eteensä tulleet arvoitukset.

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)
Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)
Kiiltävät johtolangat -kirjassa etsiväkoira onnistuu ratkaisemaan kuka on jättänyt maatilan eläimille salaperäisiä lahjoja. Hänelle myös selviää, miksi tuo eläin on halunnut lahjat antaa. Kadonneet kissanpennut -kirjassa koira onnistuu vainunsa avulla jäljittämään traktorin kyytiin hypänneet ja itsensä hukanneet kissanpoikaset, joiden perään emokissa tietysti kovasti itkee! "E-lä-köön et-si-vä-koi-ra", se (kissa) huu-si, "maa-il-man pa-ras sa-la-po-lii-si!"

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kadonneet kissanpennut (Kustannus-Mäkelä Oy 2012)

Helppolukuisia kirjoja lomaileville koululaisille

Koululaiset ovat saaneet nauttia kesälomastaan nyt viikon verran, ja aivan varmasti heistä jokainen on kunnon loman ansainnutkin. Kouluvuosi on sekä antoisa että väsyttävä isoille ja pienille koululaisille. Silti toivon, että uimisen, löhöilyn ja vaikka urheilun ohessa lomalaiset muistaisivat ja haluaisivat myös harrastaa lukemista. Etenkin pikkukoululaisten on tärkeä ylläpitää ekaluokalla saavutettua lukutaitoa, sillä kahden kuukauden mittainen tauko lukemisessa näkyy kyllä sitten taas syksyllä. Kannustakaa vanhemmat siis lapsianne kirjojen pariin myös lomalla - vaikka tietenkään se ei saa aiheuttaa itkua ja hammastenkiristystä lapsissa tai vanhemmissa!

Avain kivoihin lukukokemuksiin on kiinnostavien ja lukijan taitotasoa vastaavien kirjojen löytäminen. Aivan varmasti lukeminen tuntuu kamalalta, jos kirjan sisältö ei kiinnosta tai sen taso on liian haastava tai helppo. Ekaluokan jälkeen suurin osa koululaisista on saavuttanut ainakin tyydyttävän teknisen lukutaidon (ikätasoaan vastaavan), ja he voivat lukea ainakin tavutettuja, lyhyitä lauseita. Moni lukee pidempiäkin virkkeitä, eikä tarvitse tuekseen enää tavuuviivojakaan. Näitä helppolukuisia kirjoja voi etsiä vaikka sateisina lomapäivinä kirjastosta, ja ottaa sitten mukaan esimerkiksi Pihin naisen ideoimille lukupiknikeille. Jos lapsi ei vielä itse jaksa lukea koko kirjaa, mikä onkaan sen mukavampaa kuin lukea yhdessä ääneen, niin että aikuinen lukee osan tekstistä ja lapsi osan.



Helppolukuisia kirjasarjoja on monia, mutta kiva uutuussarja on WSOY:n kustantama Lukupalat. Sarjaa kirjoittavat ja kuvittavat kotimaiset tekijät, ja kirjoista on selvästi haluttu tehdä sekä visuaalisesti että sisällöllisesti lapsilukijoita kiinnostavia. Lukupalat-sarja sopii niille lukijoille, jotka osaavat jo lukea ymmärtäen tavuttamatonta tekstiä, mutta jotka eivät vielä jaksa lukea kovin pitkää tekstiä kerralla. Lukupalat on helppolukuinen kirjasarja, jossa virkkeet ovat yksinkertaisia, kuvat tukevat mukaansatempaavia tarinoita ja teksti on helposti ymmärrettävää.

Sarjan neljäs ja viiden osa ilmestyivät tänä keväänä, ja minä sain ne kustantajalta luettavakseni. Kolme aiemmin ilmestynyttä kirjaa olen esitellyt täällä. Uusimmat osat ovat Roope Lipastin kirjoittama Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä ja Anna Hallavan kirjoittama 2A:n kamut kykykilpailussa. Lätkä-Laurin on kuvittanut Harri Oksanen ja 2A:n kamut on kuvittanut Emmi Jormalainen. Vaikka missään ei luekaan, että näm kirjat olisi erityisesti suunnattu tytöille tai pojille, tulee minulla vahvasti sellainen olo, että jääkiekosta kertovat Lätkä-Lauri saattaa kiinnostaa enemmän poikalukijoita, ja 2A:n kamut vaaleanpunasävyisine kuvineen ja tyttökavereista kertovine teksteineen on ehkä enemmän tyttölukijoiden mieleen. Minä kyllä luin nämä molemmat omalle viisivuotiaalleni, eikä hän suosinut kumpaakaan kirjaan toisen kustannuksella, vaan halusi kuulla molemmat muutamaankin otteeseen.

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (WSOY 2017)

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä siis kertoo Laurista, joka haluaa olla loistava NHL-maalivahti. Hän harjoittelee kotipihallaan, kunnes heidän kylälleen perustetaan vihdoin oma joukkue, jota valmentamaan valitaan Santerin isä, koska hän on käynyt nuoruudessaan samaa koulua, jota Teemu Selännekin kävi. Kirjassa on paljon huumoria, ja erityisesti minua ja meidän viisivuotiastamme nauratti, kun Lauri tekee itselleen maalivahdin varusteet muun muassa vieraspatjasta, joka joutaa Laurin mielestä suojuksiksi, sillä Hilla tädillä on sen verran pyöreä pehva, ettei siihen tarvita ylimääräsiiä pehmusteita. Lauri kyllä saa myöhemmin ihan omat, oikeat varusteet, mutta huomaa, että tie änäritähdeksi on yllättävän liukas ja jäinen. Kiekkoja ei ole ollenkaan helppo saada kiinni, ja Lauri meinaa jo heittää hanskat jäähän. Sitten hän saa isältää enonsa vanhan pesisräpsän, jolla kiekot on paljon helpompi napata haltuun!

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (WSOY 2017)
2A:n kamut kykykilpailussa on kirja, jonka tapahtumiin eka- ja tokaluokkalaisten tyttöjen lasten on varmasti helppo samastua. Kirjan alussa opettaja ilmoittaa, että koulussa järjestetään kykykilpailut. Aino ja Saara alkavat heti haaveilla siitä, että osallistuisivat kilpailuun laulamalla hienon kappaleen ja tulevansa siten kaikkien tuntemaksi laulutähdeksi. Molemmat myös keksivät tahoillaan, että taitava Rosana voisi tanssia hienon tanssin juuri hänen laulunsa aikana. Tytöillä tulee tietysti kinaa siitä, kenen kanssa Rosana tanssii, mutta lopulta opettaja ohjaa heidät tekemään yhteistyötä.

Anna Hallava & Emmi Jormalainen: 2A:n kamut kykykilpailussa (WSOY 2017)

Ainon ja Saaran välillä on kuitenkin koko ajan pientä kränää, eikä Aino tykkää Saaran komentelusta. Kilpailun aikana itsevarmalta vaikuttanut Saara sitten poteekin yllättäen ramppikuumetta, josta Aino hänet pelastaa. Tytöt voittavat kykykilpailut ja oppivat olemaan kolme parasta kaverusta.

Anna Hallava & Emmi Jormalainen: 2A:n kamut kykykilpailussa (WSOY 2017)
Minulle tuli heti mieleen kolmekin opettamaani ekaluokkalaista, joille nämä kirjat sopisivat kuin nenä päähän. Varsinkin tuo kykykilpailu-kirja ilahduttaisi varmasti erästä tulevaa tokaluokkalaista, joka on vakuuttunut siitä, että hänestä tulee vielä Voice of Finland -tähti! :)

Muita blogissani esiteltyjä helppolukuisia kirjoja pääset seläämaan klikkaamalla tätä linkkiä.

Samasta padasta on loistava keittokirja pienten lasten perheille!

Noin. Otsikkokin sen jo kertoo, eli mielestäni Outi Väisäsen kirjoittama keittokirja Samasta padasta - Huippuhyvää kotiruokaa vauvalle ja itsellesi - (Readme.fi, 4., uusittu painosa, arvostelukappale) on aivan loistava kokoelma reseptejä, vinkkejä ja hauskoja kuvia, joista välittyy yhdessä syömisen ilo ja ruokien herkullisuus. Kuvat tähän varta vasten vauvaperheille suunnattuun keittokirjaan on ottanut Elvi Rista. Kirjan kuvat on piirtänyt Anna Salonen/ Mottowasabi.



Väisänen on kirjoittanut tämän kirjan, koska koki itse esikoisensa vauvavuoden aikana eräänlaisen ahaa-elämyksen, kun hän huomasi käyttävänsä kaiken ruuanlaittoaikansa vauvan soseiden kokkaamiseen ja syövänsä itse jotain einestä tai muuta pikaruokaa siinä sivussa. Hän halusi alkaa tehdä ruokaa, joka sopii sekä vauvalle että perheen ruokaa rakastaville aikuisille. Hän päätti hylätä höyrytys-soseutus -rumban ja ryhtyi tekemään vauvalle ruokia, joita halusi itsekin syödä. Aivan kirjan alkuun hän onkin laatinut Hyvän (vauva)ruuan manifestin, jossa hän esittelee ruokafilosofiansa. Ruuanlaitto ei saa viedä lapsiperheissä liian kauan aikaa, ruuasta olisi hyvä jäädä pakastettavaa ja sen pitää maistua kaikille.

Outi Väisäsen Hyvän (vauva)ruuan manifesti kirjassa Samasta padasta - Huippuhyvää kotiruokaa vauvalle ja itsellesi - (Readme.fi 2017)

Väisänen kertoo, että hän yllättyi siitä, kuinka paljon vauvakin pitää mausteista, kun hänelle annettiin mahdollisuus maistella kevyesti maustettuja ruokia. Samasta padasta -ohjeet onkin laadittu niin, että niihin on punaisella fontilla merkitty lisäyksiä, joita ruokiin voi tehdä, kun vauvan annos on otettu ensin syrjään. Osa punaisista lisäyksistä koskee yli vuoden ikäisiä vauvoja. Me esimerkiksi kokeilimme intialaisten minilammaspullien reseptiä, ja siinä punaisella oli merkitty kohdat, joissa ruokaa kehotettiin lisäämään chilihiutaleita ja korianteria.

Outi Väisänen: Samasta padasta - Huippuhyvää kotiruokaa vauvalle ja itsellesi - (Readme.fi 2017)

Kirja on laadittu muutenkin niin, että sitä on selkeä ja helppo käyttää. Aluksi esitellään sekä se, miten reseptejä kuuluu lukea että niissä käytetyt symbolit, jotka kertovat lukijalle nopeasti ja simppelisti, onko reseptin ruoka soseruoka, syödäänkö se paloina, sopiiko se sormiruokailijalle ja riittääkö siitä pakkaseen. Tietysti Väisänen muistuttelee myös, mitkä ruoka-aineet sopivat tietyin isäisille vauvoille ja mitä pitää välttää kokonaan. Selkeät listat kertovat, mitä ruokia kannattaa aina säilyttää keittiön kaapeissa, jääkaapissa ja mitkä mausteet kuuluvat maustehyllyn perusvarusteisiin. Reseptit on sitten jaettu pääraaka-aineensa ja/ tai "käyttötarkoituksensa" mukaan omiin lukuihin. Lukujen välistä löytyy sekä Ristan ihania, isoja valokuvia että lisää ruoka-tietoutta. Väisänen antaa muun muassa vinkkejä siitä, mitä kannattaa tehdä, kun vauva tai taapero ei suostu syömään ja pohtii, kannattaako opettaa vauva sormiruokailemaan.

Totesin, että reseptit ovat ilahduttavan monipuolisia. Pääruokien lisäksi niiden joukosta löytyy kivoja aamu- ja välipalaohjeita, juomareseptejä (muun muassa jääkahvi väsyneelle vanhemmalle), eikä vauvoille sopivia herkkujakaan ole unohdettu. Väisänen on esimerkiksi kehittänyt mainion vesimelonikakun ohjeen, jota voi hyödyntää vaikka vauvan yksivuotissyntymäpäivätarjoiluja loihtiessaan. Minun piti tehdä keskimmäisen lapsemme synttäreille kirjasta löytyvällä reseptillä mangohyydykekakkua, mutta harmikseni meidän kuouksemme vaikuttaa saavan oireita myös mangosta... (Niille, jotka eivät tiedä, voin kertoa, että hänellä epäillään suolistolla oireilevia allergioita). Kirjassa on runsaasti kasvisruokareseptejä, ja minäkin löydän sieltä paljon itselleni sopivia ruokia, vaikka ruokavalioni onkin imetysdieetin takia hyvin rajoitettu (ei maitoa, munaa, soijaa, kotimaisia viljoja, maissia, riisiä...).



Ehdimme testaamaan omien lasteni kanssa tuon edellä mainitsemani intialaisten lihapullien ohjeen lisäksi myös reseptin Mustat banaanit ja maapähkinöitä. Lapset pääsivä mukaan tekemään tätä aivan tajuttoman herkullista välipalaa ja koristelivat omat annoksensa maapähkinöillä ja kastikkeella. Voi nam! Myös lihapullaruoka sai meidän perheeltämme hyvät pisteet, ja varsinkin viisivuotias esikoinen pyysi saada lisää - kaksi kertaa!



Eräs allergisen vauvan äiti kysyi, kannattaako tätä kirjaa ostaa allergisen lapsen perheeseen. Kysymys on kinkkinen, sillä kyseessä ei kuitenkaan ole mikää "kaiketon" keittokirja. Minuakin rupesi inasti harmittamaan, että en voi tarjota kuopukselle oikein mitään kirjassa mainittuja ruokia. Vauvamme kun saa syödä tällä hetkellä vain noin kuutta eri ruoka-ainetta. Muulle perheelle reseptien ruuat kuitenkin sopivat loistavasti. Olen jo merkinnyt kirjan hiirenkorville, sillä aloin heti merkkailla niitä sivuja, joilta löytyy kokeilemisen arvoinen resepti!

Kuvakirja vanhemman masennuksesta: Amos ja sumupuu

Ilja Karsikas on kirjoittanut ja kuvittanut vertauskuvallisen kuvakirjan vaikeasta aiheesta, johon ainakaan minä en ole törmännyt kovin monessa lastenkirjassa. Karsikkaan kirja Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017, arvostelukappale kustantajalta) käsittelee vanhemman masennusta lapsen näkökulmasta. Tässä kuvakirjassa masentunut vanhempi on pienen Amoksen isä, joka tekee hurjasti töitä työpajassaan. Isä tekee niin paljon töitä, että ei oikein muista tulla antamaan Amokselle iltapalaa tai jaksa kertoa tälle satua. Isä puhuu kummia suuresta puusta, joka kasvaa hänen työpajassaan. Sitten isä menee taas töihin.



Aamulla Amos ei löydä isää mistään, ja suuri puu on todella kasvanut keskelle työpajaa. Sen oksistossa on sumuisia pilviä. Isä on kavunnut ylös ja hukkunut sumupuun oksistoon. Amos päättää lähteä etsimään isää ja pelastaa tämän sumusta. Aivan yksin pieni lapsi ei kuitenkaan joudu lähtemään tälle pelastusretkelle, sillä hän saa avukseen isoisänsä ja Nuusku-koiran. "Minäkin olen kerran eksynyt sumupuuhun", isoisä kertoo. Siksi isoisällä on varusteita, joiden avulla etsintä helpottuu ja köysi, jota seuraamalla pääsee takaisin kotiin.

Ilja Karsikas: Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017)

Amos, isoisä ja Nuusku kapuavat yhä ylemmäs ja kaivautuvat syvemmälle pilven sisään. He havaitsevat, että isä on jättänyt jälkeensä kaikki tärkeät tavaransa ja vaatteensa. Isoisä tietää kertoa, että väsynyt isä ei enää erota päivää yöstä. Vaikuttaa siltä, että isän ajatukset ovat todella synkkiä.

Ilja Karsikas: Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017)

Ilja Karsikas: Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017)
Kun isä vihdoin löytyy, on tämä pohjattoman uupunut ja poissaoleva. Amos joutuu pukemaan isälleen sukat jalkaan, koska tämä ei itse jaksa. Onneksi sitten tapahtuu jotain, mikä saa isän nauramaan, ja nauru puolestaan karkottaa sumua ja pienentää koko puuta. Voi, kun todellisuudessakin kaikki kävisi näin helposti, mutta sadut saavatkin mielestäni olla satumaisia!

Ilja Karsikas: Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017)

Isä pääsee kotiin sumupuusta, mutta yhä hän on uupunut ja ahdistunut. Isoisä jää aluksi hoitamaan isää yhdessä Amoksen kanssa ja selittää, kuinka isä tarvitsee lepoa toipuakseen. Amos ymmärrettävästi huolestuu kovasti, sillä kyllä hän ymmärtää, että isoisä ei voi aina asua heidän luonaan. Kuka muuten leikkii hänen kanssaan? Kuka laittaa ruokaa? Nämä ovat raskaita ajatuksia, eikä kenenkään pienen lapsen soisi joutuvan sellaisia pohtimaan. On kuitenkin valitettava tosiasia, että vanhempi voi syystä tai toisesta uupua, joutua sumuun. Sieltä pois ponnisteleminen voi tosiaan tuntua mahdottomalta, uuvuttavalta ja loputtomalta taistelulta. Onneksi Amoksen isällä ja Amoksella on tukenaan isoisä, eikä Amos joudu huolehtimaan isästään ja tämän toipumisesta yksin. Ja koska Amos ja sumupuu on lastenkirja, on siinä onneksi onnellinen loppu: Sumupuu kutistuu rusinan kokoiseksi ja isä nauraa kuten ennenkin. Isoisän ja Amoksen avulla isä onnistuu karkottamaan loputkin sumuhattarat, ja sumupuun siemenkin viedään pois työpajasta, jotta isä ei enää kasvattaisi vahingossa uutta sumupuuta.

Ilja Karsikas: Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017)

Amos ei ehkä ihan ymmärrä isänsä sairauden laatua, mutta on läsnä ja tahtoo auttaa. Toisaalta se on raskas taakka pienen lapsen kannettavaksi, mutta hän saa paljon apua turvalliselta aikuiselta eli isoisältään. Amos ja sumupuu on kirja, joka kertoo lapsentasoisesti siitä, että vanhempi voi masentua tai uupua, mutta rohkaisee uskomaan, että uupumuksesta voi toipua. Tässä Helsingin Sanomien artikkelissa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tosin pohtii, että akuutissa traumaattisessa tilanteessa ei välttämättä ole mielekästä lukea lapselle kirjaa juuri siitä heidän perhettää koskettavasta kurjasta tilanteesta. Hän myös kaipaa kirjaan kohtausta, jossa isä ja poika keskustelisivat siitä, miksi isä sairastui. Rivien välistä on kyllä mielestäni luettavissa, että liian suuri työmäärä uuvutti Amoksen isän. Ehkä Sinkkonen tarkoittaa, että pienten lapsilukijoiden olisi hyvä ihan oikeasti "kuulla" tämä syy Amoksen isältä itseltään, jotta syytä sairastumiseen ei tarvitsisi ainakaan etsiä Amoksesta eli masentuneen lapsesta. Kirjan viimeisellä aukeamalla on erittäin iloinen ja toivoa herättävä kuva, josta näkee, että isän askel on kevyt ja mielikin varmasti jo parempi. Ainakin minulle jäi tarinasta hyvä mieli, eikä viisivuotias lapsilukijammekaan vaikuttanut ahdistuneen tarinasta.