Raivostuttaako? eli kuvakirjoja kiukusta

Tunnekasvatus ja tunnetaitokirjat ovat jo useamman vuoden olleet pinnalla lastenkirjallisuudessa. Täälläkin olen esitellyt monia aihepiirin kirjoja, ja nyt on vuorossa kiukkua, raivoa, ärsyyntymistä ja vihaa käsittelevät kirjat Ravi Raivostuu (Kumma-Kustannus 2021, kirj. Tom Percival) ja Joskus minä raivostun (Kustannus-Mäkelä 2022, kirj. Timothy Knapman, kuv. Joe Berger). Molemmat kirjat on suomentanut Raija Rintamäki.



Ravi raivostuu -kirjan päähenkilö on nelilapsisen perheen kuopus Ravi, joka on myös perheen pienin lapsi. Koska hän on pienin, on hän usein myös hitain. Ja koska hän on hitain, hän ei ehdi varata bussissa hyvää istumapaikkaa ja jää jopa kerran ilman jäätelöä, kun se ehtii loppua. Hän ei meinaa ylettyä kiipeilytelineisiin, eikä saa laskea suurista liukumäistä. Se kaikki tietysti kasvattaa Ravin ärtymystä ja kiukkua. Lopulta tunne kasvaa niin suureksi, että Ravi raivostuu



Kun Ravi raivostuu, hän muuttuu tiikeriksi, joka pystyy kaikkeen siihen, mihin Ravi ei. Harmi kyllä raivoava tiikeri on myös riehuva tiikeri, jonka pelottava käytös saa muut perääntymään ja ottamaan Ravi-tiikeriin etäisyyttä. Aika pian Ravi alkaa itse huomata jääneensä yksin ja tuleekin surulliseksi. Hän jopa osaa aivan itse pyytää anteeksi ja muuttuu sovinnon jälkeen takaisin pojaksi. "Eikä hän enää koskaan sen jälkeen muuttunut tiikeriksi." Paitis ihan vähän vain joskus, kun siihen tuli aihetta...



Joskus minä raivostun -kirja on kirjoitettu runomuotoon, ja sen minä-kertoja eli pieni tyttö kertoo, miten hän välillä osaa leikkiä nätisti, jakaa omastaan ja sietää jopa pettymyksiä. Toisinaan epäreilut, tylsät ja kurjat tilanteet saavat hänet kuitenkin raivostumaan. Tunteenpurkaus voi silloin olla kovin voimakas, mikä kuitenkin harmittaa päähenkilöä jälkikäteen. Näissä tilanteissa auttaa syli, hali ja ymmärtävä aikuinen. Tyttö oppii, että raivon tunteen tullessa voi yrittää hillitä sen terävintä kärkeä ja vaikuttaa siihen, millaisina tekoina tunne purkautuu. Päähenkilö yrittää hengitellä ja laskea kymmeneen. Aina sekään ei auta, mutta raivostumisen jälkeen tehdään taas sovinto.



Kummassakin näistä kirjoissa on paljon hyvää. Uskoisin, että moni lukija voi samastua päähenkilöiden harmien aiheisiin. Kukapa ei suuttuisi, jos jäisi aina viimeiseksi, sinua kiusattaisiin tai jäätelö tippuisi maahan? Aivan varmasti jokainen on myös joskua raivostunut niin, että on tullut karjuttua ja ärjyttyä tiikerin lailla. Ravi raivostuu -kirja havainnollistaa hyvin sen, että äryjyminen ja riehuminen kuitenkin saattaa karkottaa muita. Molemmissa kirjoissa korostetaan myös sovinnon ja anteeksi pyytämisen merkitystä. Pidin hieman enemmän Joskus minä raivostun -kirjan loppuratkaisussa siitä, että päähenkilölapsi tarvitsi ja sai tunteensa hallitsemiseen apua aikuiselta. Lapset usein tarvitsevat näin voimakkaiden tunteiden "voittamiseen" apua. Raivon ja vihan tunteet voivat olla todella voimakkaita, mutta kuuluvat kuitenkin tavallisten tunteiden joukkoon. Molemmissa kirjoissa lapset päättävät, etteivät enää raivostu, mutta eipä sitä kukaan voi välttääkään. Omaa reaktiotaan voi toki oppia hillitsemään.



Knapmanin ja Percivalin kuvitukset sopivat hyvin tarinoihin. Raivon tullessa kuvat muuttuvat dramaattisiksi, suuriksi lähikuviksi. Ravi-tiikerin ympärillä kipinöi ja salamoi punahehkuisesti, mutta muu ympäristö on silloin hyvin harmaata. 

Kolmasluokkalaisen kaksi kirjasuositusta: Pallo on pyöreä, Niki Dundee ja Ryhmä Error - Kirsitäjä

Luin Pallo on pyöreä Niki Dundee -kirjan jonka on kirjoittanut Hanna Kökkö (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta). Sen päähenkilö Niki joka muutti juuri santakylään äidin kanssa. Siellä muut lapset aikuiset ja jopa rehtori joka on ollut maailman luokan maalivahti puhuvat pelkästä jalkapallosta. Niki ei saa kavereita ja häntä kiusataan koulussa, koska hän ei pelaa jalkapalloa. Niki alkaa pelata jalkapalloa ettei häntä kiusattaisi. Kunnes äiti paljastaa salaisuuden Nikin isästä. Niki lähtee Englantiin oppimaan jalkapalloa. Mutta sieläkään kaikki ei mene ihan putkeen...

Suosittelen kirjaa alakoululaisille jalkapallofaneille jotka ovat jo parempia lukijoita.


...........................................................

Toinen kirja jonka luin on Ryhmä Error - Kiristäjä (Otava 2022, saatu kustantajalta)jonka kirjailia on Anu Ojala. Sen päähenkilöt ovat Sara, Lilja, Aamos ja Riku. Sara näyttää Aamokselle hänen tekemää dronia . Dronen kaiuttimen kautta he kuulevat Liljan isoveljen Nooan puhuvan tyttöystävänsä Marin kanssa huumeistakaupasta. Ryhmä Error rupeaa selvittämään mistä on kyse. Jotta salaisuus selviäisi he käyttävät teknologiaa rohkeutta ja oveluutta.

Kirja oli kiinnostava mukaansatempaava ja jopa vähän jännittävävä. Suosittelen tätä kirjaa 4.-6.-luokkalaisille Dekkari kirjojen ystäville.

Kivalan etsivät - jäätelökioskin arvoitus: Toiminnalinen salapoliisitehtävä opetukseen

Suunnittelin Johanna Tuomolan kirjoittamaan Kivalan etsivät - Jäätelökioskin arvoitus -kirjaan (Myllylahti 2021) liittyvän salapoliisitehtävän, jonka nyt toteutamme 1.-3.-luokkalaisten oppilaiden ja heidän vanhempiensa yhteisenä lukupiirinä, mutta jota voin hyödyntää myös neljäsluokkalaisten oppilaideni kanssa kevään aikana, jos ehdin. Esittelen tässä aluksi tuon lukupiirin sekä siihen liittyvän salapoliisitehtävän, mutta kerron lopuksi myös lyhyesti, miten käsittelisin tätä oman luokkani kanssa.

Kivalan etsivät - Jäätelökioskin arvoitus on lyhyt, lastendekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjan piti olla kohtalaisen lyhyt, jotta kaikki vanhemmat ja lapset ehtivät lukea tämän yhdessä määräajan sisällä. Lisäksi tahdoin, että kirja on osa jotain sarjaa, jotta halukkaat voivat myöhemmin lukea sarjan muut osat. Kirjan tapahtuvat sijoittuvat Kivalan kaupunkiin, ja sen päähenkilöt ovat kaverukset Matti ja Lumi. Lapset iloitsevat siitä, että Satamatorille ilmestyy jäätelökioski, mutta he eivät ehdi ostaa yhtäkään jäätelöä, kun kuulevat, että joko sabotoi kioskin toimintaa erilasin ilkein keinoin. Kioskin omistaja syyttää aluksi nuorta myyjätyttöä, mutta sitten näyttää siltä, että tihutöiden takana on joku toinen. Matti ja Lumi päättävät selvittää, kuka on syyllinen.


Aluksi
Kirjaan kehittelemäni, pakopelimäinen salapoliisitehtävä liittyy juuri tähän syyllisen löytämiseen. Ensin jaoin kaikille koulumme 1.-3.-luokkalaisille oppilaille kutsut, joissa mainostan lukupiiriä eli houkuttelen heitä selvittämään jäätelökioskia koskevan rikoksen kirjaa lukemalla ja jännittäviä tehtäviä tekemällä. Kutsun vastaanotetuaan halukkaat 1.-3.-luokan oppilaat saivat ilmoittautua mukaan vanhemman ja oppilaan lukupiiriin. Lukupiirissä Kivalan etsivät -kirjaa luetaan kotona yhdessä huoltajan kanssa, ja se pitää lukea sivulle 44 asti ennen lukupiirin kokoontumista. Kirjaa ei kuitenkaan saa lukea yhtään 
pidemmälle.



Salapoliisitehtävän kulku
Oppilaiden ja heidän vanhempiensa lukupiiri kokoontui koulullamme 21.4. illalla, ja silloin koulun tietokeskukseen ja sen viereiseen luokkaan lavastettiin pieni Kivalan kaupunki. Ensimmäinen tehtäväpiste oli ”poliisiasema”, jossa toimin poliisin roolissa ja pyysin oppilailta apua rikollisen löytämiseen. Taululla oli kuvat epäillyistä, ja esittelin vielä kerran ääneen ongelman ja epäillyt. Sen jälkeen jaoin oppilaat ja heidän vanhempansa ryhmiin, jotka lähtivät etsimään rikollista tehtäviä ratkomalla.


Kirjan kuvituksen on tehnyt Satu Kontinen.



Ensimmäisessä tehtävässä kerroin, että rosvolta on jäänyt rikospaikalle Kivalan kartta ja siihen kirjattu koodaustehtävä (matematiikan kirjasta tuttu: 1 eteen, 2 vas., 3 eteen jne. -tehtävä, jossa edetään karttaruudukossa maaliin asti). Tehtävän ratkaisemalla oppilaat löysivät kartasta oikean ruudun eli kohteen sekä ruudun koordinaatit (esim. D23). Kohde oli Kivalan kirjasto ja koordinaatti kertoi, minkä kirjan pitää ottaa hyllystä ja minkä sivun kirjasta avata. Jokaisen ryhmän kartta vei heidät kirjastoon, mutta koordinaatit olivat kaikilla eri.





Oppilaat painoivat koordinaatin mieleensä ja menevät Kivalan kirjastoon, eli tietokeskukseen tuodun kirjahyllyn luo. Hyllyssä oli monia erilaisia lastendekkareita, joiden selkiin oli kirjattu aakkosia. Jos oppilasryhmä sai karttatehtävästä koordinaatin D23, ottivat he hyllystä kirjan, jonka selkämyksessä on D, ja avasivat sen sivulta 23. Kirjan välissä oli tuolla sivulla rosvon jättämä salakirjoituslappu. Ratkaisemalla salakirjoituksen oppilaat saivat selville, että rosvo oli seuraavksi mennyt Kivalan kioskille sekä hänen lämpijäätelölaatunsa. Jokaisen ryhmän salakirjoitustehtävä johdatti heidät kioskille, mutta jäätelölaadut olivat eri.



Seuraavaksi siis mentiin jätskikioskille (viereisessä luokassa oleva hylly, jossa on erilaisia ”jäätelöpaketteja”), valittiin hyllystä salakirjoitustehtävästä paljastunut jäätelömaku, avattiin jäätelöpaketti, ja sen sisältä löytyi rosvoon liittyvä vihjesana eli johtolanka (esim. parrakas). Kaikki ryhmät saivat 1-2 vihjesanaa, sillä lopuksi ryhmät kokoontuvat yhteen epäiltyjen kuvien luokse, tutkivat epäiltyjen kuvia, yhdistävät vihjesanansa ja totesivat, että se epäilty, jonka kohdalle kertyi eniten vihjesanoja eli johtolankoja oli syyllinen. Lopuksi kirja luettiin yhdessä loppuun.
Lopuksi oli tarkoitus vinkata sarjan muista kirjoista, mutta emme saaneet niitä tarpeeksi Kivalan kirjastoon, jotta olisimme voineet lainata niitä tarpeeksi halukkaille. Olisi myös ollut mahtavaa, jos osallistujille olisi voinut tarjota jäätelöt. Tämän tajusin mukana olleen kollegani kanssa vasta kirjaa loppuun lukiessamme, kun Lumi ja Matti saavat palkkioksi onnistuneesta salapoliisityöstään jäätelöt. Noh, ensi kerralla sitten...




Kirjan käsitteleminen neljäsluokkalaisten oppilaideni kanssa
Mikäli käyttäisin Kivalan etsivät - Jäätelökioskin arvoitus -kirjaan neljäsluokkalaisten oppilaitteni kanssa, toisin aluksi luokkaan säkin tai laukun, jossa olisi rosvoon liittyvää esineistöä (esim. sorkkarauta, kartta, avain, köysi, naamio yms.). Oppilaat saisivat pohtia, kenelle esineet kuuluvat, jonka jälkeen he saisivat tehdä pienen luovan kirjoittamisen tehtävän: rosvon muistilistan. 

Sen jälkeen esittelisin kirjan oppilaille ja selittäisin, että kirjaa luetaan aina tietty sivumäärä viikossa ja yhdellä äidinkielen tunnilla kokoonnumme lukupiireihin, joissa esitellään toisille tehtäviä, joita oppilaat ovat tehneet kotona kirjaan liittyen. Tehtävät jakaisin jokaiselle jakson alussa vihkosen muodossa, mutta voisimme tehdä myös muita kirjaan liittyviä tehtäviä lukupiirien kokoontumiskerroilla ja muillakin äidinkielen tunneilla. Kun oppilaat olisivat lukeneet kirjaa sivulle 44 asti, toteuttaisin myös heidän kanssaan tuon saman salapoliisitehtävän kuin oppilaiden ja vanhempien lukupiirissä (yksi ryhmä saisi lähteä ratkomaan sitä aina muiden odottaessa luokassa jonkun tehtävän parissa, jotta ei tulisi ruuhkaa). Lopuksi lukisin kirjan ääneen loppuun luokassa ja vinkkaisin myös sarjan seuraavasta osasta. Toisin luokkaan myös ”Kivalan kirjaston” hyllyssä olleet lastendekkarit, joista oppilaat saisivat lainata itselleen lisää luettavaa.

Tehtävävihkoon pyrkisin tekemään mahdollisimman erilaisia tehtäviä, joiden tekemistä mallintaisin myös oppitunneilla. Sopivia olisivat esimerkiksi uutisen kirjoittaminen tihutöistä, lempijäätelöruno ja jäätelökioskin mainoksen tekeminen, sillä erilaisiin tekstilajeihin tutustuminen ja niiden kirjoittaminen ovat opetussuunnitelmassa tavoitteina. Toisaalta neljäsluokkalaisilla opetussuunnitelmassa kielitiedon tavoitteena on myös sanaluokkiin tutustuminen, joten aivan yhtä hyvin voisin tehdä tehtäviä, joissa oppilaiden pitäisi esimerkiksi poimia kirjasta vaikka viisi verbiä, substantiivia jne. Koska oppilaat harjoittelevat aina myös luetun ymmärtämisen strategioita kirjoja lukiessaan, voisi tehtävävihossa olla myös sanaston laajentamiseen, ennustamiseen, kysymysten tekemiseen, tiivistämiseen ja tulkintojen tekemiseen liittyviä tehtäviä. 

Kirjan käsittelemistä voisi myös jatkaa niin, että tarinan vaiheet sijoitettaisiin yhdessä juonikaavioon. Juoni ”pilkottaisiin paloiksi” ja jokainen ryhmä saisi työstettäväkseen yhden kohtauksen, josta he tekisivät animaation. Animaatiot yhdistettäisiin yhdeksi teokseksi. Tällainen animaatio on koulussani toteutettukin muuta vuosi sitten.



Hurja jengi -kirjasarja ja elokuva motivoivat lukemaan

Olen omien lasteni kohdalla todennut moneen otteeseen, että vaikka he kuinka nauttivat tarinoiden kuuntelemisesta, itsenäinen lukeminen takkuaa aika ajoin. Varsinkin silloin, kun lukutaito ei vielä ole kovin sujuvaa, on tietysti raskastakin lukea kokonainen kirja, joten ymmärrettävästikin lukeminen ei välttämättä ole ykköstekemistä. 

Onkin tärkeää, että vanhempi tarjoaa lapselle luettavaksi häntä kiinnostavaa ja sopivan tasoista kirjallisuutta. Liian vaikean kirjan lukeminen on yhtä raskasta ja mahdotonta kuin maratonin juokseminen heti juoksuharrastuksen alussa. Ja vaikka aikuinen onnistuisikin tarjoamaan lapselle juuri oikeanlaista luettavaa, ei lukeminen siltikään välttämättä motivoi lasta, mikä on valitettava tosiasia. Sitä vastaan voi kuitenkin yrittää taistella...

Meilläkin on kannustettu ja suorastaan lahjottu lapsiamme lukemaan erilaisin palkkiosysteemein. Heille on muun muassa luvattu tietty määrä lisää peliminuutteja lukuminuutteja vastaan, tarroja (tietty määrä kerättynä = jotain kivaa tekemistä) ja aina välillä jopa muutama euro, jos lapsi on lukenut kirjan, joka ei oikeastaan tunnu hänestä kiinnostavalta, mutta joka itsestäni on erityisesti lukemisen arvoinen. 





Nyt keksin mielestäni loistavan kannustimen ekaluokkalaisemme lukumotivaatiota lisäämään ja ylläpitämään. Aaron Blabeyn mustavalkoisista Hurja jengi -sarjakuvista on nimittäin tehty elokuva, joka pyörii parhaillaan elokuvateatterissa. Esikoiseni luki aikoinaan kyseisiä kirjoja, ja jo silloin hänen pikkuveljensä selaili noita kirjoja kiinnostuneena. Nyt sain kustantajalta sarjan uusimman osan Hurja jengi - Kosminen kaasupommi (Into kustannus 2022, suom. Annukka Kolehmainen) ja lisäksi lainasin kirjastosta kaikki hyllyssä olevat Hurja jengi -kirjat ja kannoin ne ekaluokkalaiselleni. Lupasin, että jahka hän on lukenut ne kaikki, menemme yhdessä katsomaan Hurja jengi -elokuvan. Aika monesti elokuva voikin olla innoittaja sen taustalla olevan kirjan tai peräti kirjasarjan lukemiseen.





Tämä houkutin tuntui tepsivän, ja lapseni luki sarjan uusimman osan todella nopeasti (juu, hän aloitti takaperoisesti vikasta osasta, koska en vielä ollut ehtinyt hakea ensimmäistä osaa kirjastosta). Hän kehui sitä kovasti ja käski minunkin lukea. Kun kyselin juonesta, hän myös osasi kertoa siitä hyvin tarkasti. Tässä erittäin humoristisessa kirjassa tri Marmeladi-niminen paha keksijämarsu on asettanut zombaattoriaseen kuuhun, ja Hurja jengi lähtee pelastamaan maata varmalta tuholta. Vauhdikasta toimintaa on höystetty runsaalla pieru- ja kakkahuumorilla. Kirjassa on 140 sivua, ja kuvat ja testit sopivan isoja niin, että luettavaa ei ole mahdottoman paljon. Ja mikä parasta, kirja loppuu varsinaiseen cliffhangeriin, joka saa jo odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Sitä odotellessa lapseni on nyt lukenut myös sarjan ensimmäisen osan ja aloittanut toista. Aivan pian saankin toivottavasti siis lunastaa lupaukseni ja viedä lapseni elokuviin!




Pysäyttävä sarjakuvakirja: Tšernobylin koirat

Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat (WSOY 2022, saatu kustantajalta) on kyllä surullista ja hyvin ajatuksia herättävää luettavaa. Kirjassa esittellään Tšernobylin suljetun vyöhykkeen nykyistä tilannetta, käydään läpi ydinonnettomuuden syntymissyitä, alueen evakuoimista ja tilanteen "korjausyrityksiä". Aulén tarkastelee kirjassaan erityisesti Tšernobyliin jääneiden koirien selviytymistä, tai oikeastaan tarina etenee ajoittain niiden kautta.


Tarinan kertoja on ukrainalainen Volodymyr Olijynyk, joka on aikanaan toiminut onnettomuuden jälkeen raivaajana ja työskentelee nykyään suljetulla vyöhykkeellä retkioppaana. Hänen mukanaan on joukko ihmisiä, jotka tahtovat tutustua alueeseen ja kuulla sen historiasta. Olijynik kertoo, miten räjähdyksen tapahduttua ihmisille ei ensin kerrottu siitä mitään, miten ihmisiä ei aluksi evakuoitu lainkaan ja kuinka työntekijöitä lähetettiin myöhemmin siivoamaan ja puhdistamaan aluetta terveytensä ja henkensä uhalla. Järjetön valehtelu ja salailu leimaavat tuota karmivaa ja alunperinkin leväperäisyydestä, huolimattomuudesta ja Neuvostoliiton harhaisesta kaikkivoipaisuuden käsityksestä johtunutta onnettomuutta sekä sen jälkiselvittelyä. 



Aivan tarinan alussa kuvataan räjähdys ja sen jälkeen näytetään, miten elämä jatkuu läheisessä Prypjatin kaupungissa aivan normaalisti. Erään Olgan kaksi palomieshuonetoveria saavat yöllä puhelinsoiton, ja lähtevät "sammuttamaan voimalassa syttynyttä tulipaloa". Olga ojentaa tovereitaan: "Toverit nyt arvaan! Tulipalo ei johdu meistä, vaan varmaan CIA tai kapitalistit kävivät sytyttämässä sen ihan vaan meitä härnätäkseen." (s. 22)



Seuraavana päivänä Olga lähtee koiransa Bobikin kanssa kävelylle ja kohtaa kummalliseen suojavarustukseen puhkeutuneen ystävänsä, joka yrittää selittää Neuvostoliittolaista järjestelmää järkähtämättömästi kannattavalle, puolueen johtajiin sokeasti uskovalle Olgalle, että nyt on todella vakavasta onnettomuudesta kyse. Olga ei suostu millään uskomaan ystäväänsä, vaan toistelee hänelle jo vauvasta asti syötettyä neuvostopropagandaa siitä, miten onnettomuutta ei vaan voi sattua ja voimalaitoksen johtaja kyllä pitäisi heidän puoliaan. Itseäni oikein ahdisti lukiessani, sillä en voinut olla vertaamatta tätä nyky-Venäjän tilanteeseen, jossa länsimaista tehdään roistoja ja Putinin sana on laki ja totuus. Ja toki niin kovin surulliselta tuntuu ajatella, että ydinonnettomuudesta selvinnyt Ukraina joutuu nykyään taistelemaan olemassaolostaan Venäjää vastaan.



Aivan yhtä surullista oli lukea ihmisten evakuoinnista ja siitä, kuinka heille uskoteltiin, että pääsevät palaamaan parin päivän kuluttua. Rakkaat lemmikit piti jättää suljetulle vyöhykkeelle, ja niin myös Bobik jäi eroon emännästään. Bobikin tosin käy lopulta hyvin, sillä se tapaa yhden alueelle jääneistä babuškan, joka ottaa sen hoiviinsa. Osan jäljelle jääneiden koirien kohtaloksi koituvat "siivouspartiot", mutta osa jatkaa elämäänsä lisääntyen villisti keskenään. Olijynyk selittää, miten luonnonvalinnan myötä tietyntyyppiset koirat ovat selvinneet suljetulla alueella paremmin, kuinka ne saavat nykyään ruokaa ja sen, miten niitä nykyään tutkitaan. 



Muisteluosuuksien kuvitus on väritykseltään ruskea-harmahtavaa, mikä erottaa menneisyyden tapahtumat tarinan nykyhetkestä. Siten lukijan on helppo seurata tapahtumien kulkua. Erityisesti ydinonnettomuutta kuvaavat tapahtumat ovat aika monimutkaisia, ja koska en tiedä ydinreaktoreiden toiminnasta valmiiksi mitään, tuntui hieman hankalalta pysyä niin sanotusti kärryillä siinä kohtaa tarinaa. Kirjan lopussa on laaja  viiteluettelo, jossa kirjailija kertoo kunkin kuvan taustoista ja faktoista. Jäin muun muassa pohtimaan alueelle jääneiden eläinten ja ihmisten kohtaloa sekä sitä, miten kauneutta löytyy paikoista, joista ei uskoisikaan ja kuinka luonto on sinnikästä. Kaiken kaikkiaan opin tästä sarjakuvakirjasta valtavasti, mutta monta asiaa jäi vielä mietityttämään. Se siis onnistuu herättämään lukijan tiedonhalun, mikä on loistava asia. Tämä kirja sopii sekä aikuislukijoille että nuorille. Uskon, että historiasta kiinnostuneet nuoret kuudesluokkalaisista ylöspäin voisivat hyvinkin lukea tämän. Toki on hyvä tuntea lapsi hyvin, ennen kun tarjoaa tätä luettavaksi. Aihe on hurja ja osa kuvista melko raakoja. Lisäksi Ukrainan nykyinen tilanne tulee varmasti monelle mieleen tätä lukiessa.

"Piikkilanka-aitojen sisällä on vanha reaktori, mutta älkää luulko, ettei Tšernobyl voisi olla leivissänne asti. On aika nähdä maailma sellaisena kuin se on. Postikorttimme ovat sekoittuneet yhteen ja ovat lopulta samoja." (s.93)



Koirakirjoja ahmimisikäisille

Olen omassa lapsuudessani ollut armoton heppahullu ja luin varmaan lähes kaikki kotikirjastoni hevoskirjat. Mieleen on jäänyt monia sarjoja, joihin kuuluvia kirjoja suorastaan "ahmin". Hevosten lisäksi pidin koirista, mutta en muista lukeneeni juurikaan koira-aiheisia lastenromaaneja, eikä koiraharrastusmaailma ole minulle entuudestaan kovin tuttua. Nyt sain Otavalta arvostelukappaleet peräti kahdesta lastenkirjasarjan uusimmasta osasta, joiden aiheena ovat koirat.


Olafin pentupäiväkirjat - Pitelemätön pitkäkorva on Helena Wariksen kirjoittama ja Mirjami Mannisen kuvittama 61-sivuinen kirja, jonka päähenkilö on Olaf-koira. Se on vielä pentu ja asuu eläinystäviensä kanssa maatilalla. Tässä uusimmassa kirjassa maatilalle muuttaa kaksi aasia, ja Olaf ja tilan muut lemmikit hieman jännittävät, miten aasit suhtautuvat heihin ja kuinka aaseihin pitäisi suhtautua. Olaf on kyllä varsin ystävällinen pentu ja yrittääkin heti tehdä aasien kanssa tuttavuutta. Kakki eläimet eivät kuitenkaan suhtaudu aaseihin yhtä varauksettomasti, ja kirjassa sivutaankin sitä, miksi uudet henkilöt aiheuttavat epäluuloa ja pelkoa. Aasien lisäksi tilalle on tullut muitakin asukkaita, sillä kanien häkissä käy kumma vilinä... Olaf ystävineen päättää selvittää, mikä kumma, pieni ja musta häkissä vilistää...

Olafin pentupäiväkirjat on merkitty "Luen itse -kirjoiksi", mutta mitään aivan kaikkein helppolukuisimpia kirjoja nämä eivät ole. Sanoisin, että hyvin lukevat tokaluokkalaiset ja kolmasluokkalaiset ovat varmasti otollisimmassa iässä lukemaan näitä. Tekstiä on enemmän kuin esimerkiksi Lukupalat tai Kirjakärpänen -sarjan kirjoissa. Mustavalkoisia kuvia on suunnilleen joka toisella sivulla. Kirjan juoni ei itsessään ole kovin jännittävä, mutta tarinan lomaan on kivasti kirjoitettu tietoa eläinten käyttäytymisestä, ja eläinrakkaita lapsia nämä varmasti voivat kiinnostaa. Pitelemätön pitkäkorva on sarjan viides osa.

Toinen saamani kirja on Tassutrio -sarjan päätösosa Koirasankari. Tassutrioon kuuluu kolme tyttöä, Allu Christa ja Erika sekä heidän kissansa ja koiransa. Kirjassa seurataan tyttöjen ja heidän lemmikkiensä menestymistä erilaisissa koiraharrastuslajeissa. Kirjailija Helena Meripaasi selvästi tuntee koirat, niiden kouluttamisen ja niiden kanssa harrastamisen, mikä näkyy kautta linjan tässä kirjassa. Kun esimerkiksi Erika ei onnistu koiransa kanssa rallytoko-kisoissa, hän sättii itseään siitä, että ei keskittynyt ja sai koiransakin jännittämään.

Christan kotiin tulee hoitoon hänen setänsä jättisuuri berninpaimenkoira, jota koko perhe aluksi soimaa laiskaksi ja haisevaksi, mutta sitten käykin ilmi, että setä ei ole osannut hoitaa sitä oikein ja se kärsii liikalihavuudesta ja allergiasta. Christa päättää hoitaa koiran kuntoon ystäviensä avulla. 

Allun koira on pieni ja pippurinen, mutta taitavaksi oppinut Kirppu, jonka kanssa Allu tahtoisi harrastaa hakutreenejä, mutta kirppu ei ole siihen oikean rotuinen. Niinpä Allu keksii rallytokon ja Kirppu osoittautuu siinä varsin lahjakkaaksi. Lisäksi Kirppu tulee tarinan lopussa osoittamaan, että pieni koira pystyy suuriin tekoihin.

Tässä sarjassa pääosassa ovat koirat, eikä ihmissudekuvioille ainakaan viimeisessä osassa ole kovin paljon sijaa. Christan perheen asioita avataan sen verran, että lukija alkaa helposti osottaa hieman syvällisempää paneutumista niihin. Erika puolestaan jännittää kautta koko kirjan muutaman ikävän entisen harrastuskaverinsa ja koiransa kasvattajan käytöstä, mutta ymmärtää lopussa, ettei heistä kannata välittää. Toisaalta tämä kirja on vain reilu 100-sivuinen, eli koirien ja niiden kanssa harrastamisen ollessa pääosassa, kovin syvällisiin ihmissuhdekuvioiden setvimisiin ei luultavasti siksikään päästä. 

Sanoisin, että tämä kirja sopii hyvin noin 3.-5-luokkalaisille eläimistä kiinnostuneille lukijoille. Sarjan lukeminen kannattaa kyllä aloittaa aivan alusta ja edetä järjestyksessä. Tassutrio-kirjoja on ilmestynyt yhteensä kuusi, ja harmittelen, että sarja päättyy Koirasankariin, sillä aivan yllätyin, kuinka tämä tempaisi minut mukaansa.

Leijonankesyttäjä vanhempien riitojen välissä

Katriina Rosavaaran (teksti) ja Silja-Maria Wihersaaren (kuv.) onnistuneen yhteistyön tuloksena on syntynyt kuvakirja Leijonankesyttäjä (WSOY 2022, saatu kustantajalta), joka käsittelee vanhempien riitelemistä ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Tässä kirjassa lapsi joutuu myös toimimaan aikuisten välissä eräänlaisena erotuomarina - tai pikemminkin hän tuntee olevansa leijonankesyttäjä.



Kirja alkaa jännittävästi sirkusteltassa, jossa alkaa lahden hurjan leijonan esitys. Leijonat ovat vihaisia ja karjuvat toisilleen:

-Rrrääääyhh! Sinä et taaskaan ajattele muita kuin itseäsi!

-Murrrrrrrr! Myääääär! Ja sinä et ajattele yhtään mitään!

Yleisö on kauhuissaan, mutta sitten kahden tappelevan leijonan keskelle hyppää rohkea leijonankesyttäjä Pipsa Hurjisto. Hän karjaisee leijonat hiljaiseksi ja esittelee sitten, kuinka kilttejä leijonat oikeasti ovat,

-Paitsi tietysti, jos sillä on nälkä tai kännykkä hukassa, niin silloin varmaan harmittaisi, hän jatkaa ja silittää leijonan paksua harjaa.




Tarinassa seurataan, kuinka Pipsa, joka on pienestä taaperosta asti toiminut leijonankesyttäjänä, hoitaa niitä ja muun muassa huolehtii, että ne menevät ajoissa nukkumaan, syövät myös pahaa ruokaa ja noudattavat ruutuaikoja.


Wihersaaren kuvitus on oikein viehättävää, ja pitkänaamaiset leijonat lakattuine kynsineen ovat erityisen sympaattisia. 

Sitten käykin niin kurjasti, että Pipsa Hurjistolta lähtee ääni juuri, kun hänen pitäisi mennä taas estradille erottamaan karjuvat leijonat toisistaan. Pipsa käy lääkärissä ja saa kolme päivää sairaslomaa. Leijonille Pipsa tunnustaa, ettei enää tahdo toimia leijonankesyttäjänä. Niinpä Pipsa ja leijonat päättävät muuttaa vapaiden villieläinten kotiin.

He pakkaavat tavaransa, ja Pipsa kirjoittaa vanhemmilleen heippakirjeen. Kun hän on toimittamassa sitä äidille ja isällä, häntä kohtaa olohuoneessa tuttu näky. Toisilleen kiukkuiset äiti ja isä karjuvat kuin kaksi leijonaa.

-Sinä et taaskaan ajattele muita kuin itseäsi, äiti huutaa.

-Ja sinä et ajattele yhtään mitään! isi karjuu takaisin.




Epätoivoinen ja vanhempiensa vihaa pelkäävä Pipsa tuntee, kuinka hän ei saa sanottua sanaakaan, vaikka tahtoisi. Kun vanhemmat sitten lukevat Pipsan kirjeen, he hoksaavat, että Pipsa tahtoo muuttaa pois, koska vanhemmat riitelevät niin paljon. Silloin Pipsa saa äänensä takaisin ja komentaa tomerasti vanhempia lopettamaan riitelyn, ottamaan lomaa ja olemaan hänen kanssaan. Tämä kuvakirja päättyy onnellisesti, kun vanhemmat pyytävät anteeksi tappelemistaan, lupaavat, etteivät enää riitele ja lähtevät Pipsan ja tämän pehmoleluleijonien Sulon ja Jalon kanssa mökkilomalle.



Kirjan teema on iso ja tärkeä, mutta sitä käsitellään niin, ettei lukukokemus ole raskas. Itseasiassa viisi- ja seitsemänvuotiaita lapsiani nauratti ääneen monessa kohtaa tarinaa. Onnellinen loppu takaa hyvän mielen ja toisaalta osoittaa, että kannattaa sanoa ääneen, mikä mieltä painaa, vaikka se pelottaisi. Aikuislukija varmasti näkee tässä useamman tason kuin lapsi, ja osa saattaa tuntea pienen piston omatunnossaan miettiessään, onko itse käyttäytynyt Pipsan vanhempien tavoin. Nämä nimittäin kertovat Pipsalle, etteivät ymmärtäneet tämän kuuntelevan heidän riitelyään tai sitä, miten pelottavalta se Pipsasta tuntuu. Lisäksi aikuinen tietysti ymmärtää vihjeet tarinan takana: Pipsan vanhemmat ovat tainneet riidellä rajusti jo vuosikausia, kun Pipsa on joutunut toimimaan "leijonankesyttäjä" taaperosta asti. Aikuislukija toki tajuaa myös sen, ettei tällaisen riitelyn pohjalta noin vain aina ponnisteta yhteiseen sovintoon, aurinkoisiin mökkilomapäiviin ja yhteisymmärrykseen. Voisihan tarina loppua niinkin, että todettaisiin, että leijonat eivät enää voi asua samassa osoitteessa, vaan joutuvat muuttamaan eri sirkuksiin.


Helppolukuinen talvikirja: Mennään jo pilkille

Sain Kvaliti kustantamolta arvostelukappaleen helppolukuisesta lastenkirja Mennään jo pilkille! (2022), jonka on kirjoittanut Maria Kuutti ja kuvittanut Elina Jasu. Luimme kirjan heti lasteni kanssa kaksi kertaa peräkkäin ja totesimme, että se on oikein mukava kirja, jossa nykylapsille ehkä hieman vieraampi pilkkiharrastus esitellään kiinnostavalla tavalla.


Tarinan päähenkilö Ilmari on innokas kalastaja, joka tahtoo päästä kalaan myös talvella. Siispä hän on säästänyt rahaa, jotta saa ostettua pilkin ja muita pilkkimiseen tarvittavia välineitä. Ilmarin isä on pilkkinyt viimeksi lapsena, mutta aikoo nyt alkaa taas käydä kalassa. Ilmarin pappa sen sijaan kalastaa kaikkina vuodenaikoina, kaikilla mahdollisilla välineillä. 

Jasun selkeä kuvitus miellyttää omaa silmääni. Hän osaa kuvata tarinan henkilöiden mielentiloja ja arkisia asioita onnistuneesti. 


Siinä, missä Ilmari odottaa pilkkimistä niin, ettei ongen ostamisen jälkeen malttaisi edes syödä, isällä ei tunnu olevan mikään kiire jäälle. Ilmarin kärsivällisyys ei meinaa millään kestää, että isä laittaa kaikessa rauhassa ruokaa, puhuu pomonsa kanssa pitkän puhelun ja vielä nukkuu päiväunetkin. Poika painelee ulos ilman isää, mutta äiti toki muistuttaa, ettei jäälle saa mennä ilman aikuista. Onneksi lähistöllä asuva pappa on pakannut omat pilkkikamppeensa valmiiksi ja tulee hakemaan lapsenlapsensa jäälle. Pappa kertoo Ilmarille kaikki parhaat kalajuttunsa, ja lopulta isäkin pääsee rantaan. Ilmarin into ja ilo ovat käsinkosketeltavia, ja lukijakin oikein ilahtuu, kun pojan onki alkaa nykiä. 



Tarinan lopusta löytyy muutama kysymys, joita lapselta voi kysyä lukemisen jälkeen. Lisäksi on tärkeät ohjeet pilkkijöille, joissa tietysti muistutetaan myös turvallisuusasioista (heikkojen jäiden varominen tosin on unohtunut). Mennään jo pilkille! onkin oikein onnistunut kirja, jota lukemaan oppinut lapsi voi hyvin lukea itsekin, sillä fontti on isoa, virkkeitä on vähän, ja Jasun kuvitus sopii loistavasti yksiin tekstin kanssa. Kaipasin kyllä kirjan loppuun pientä sanastoa, jossa olisi vielä selitetty muutamia kirjassa mainittuja, kalastukseen liittyviä termejä kuten esimerkiksi virveli, katista, pystypilkki ja kela. Epäilen, etteivät ne ole kaikille lapsille tuttuja termejä.


Isoisän pilkkimä hauki kasvaa suuremmaksi jokaisen kerrotun kalajutun myötä.


Kolmasluokkalaisen 3+1 kirjasuositusta

Oma esikoiseni on nyt kolmannella luokalla ja selvästi löytänyt lukemisen ilon. Ihan itsestään se ei kuitenkaan ole syttynyt, vaan kyllä meilläkin on käytetty (peliajalla) lahjontaa ja jopa eräänlaista kiristystä, eli sovittu, että jos haluaa ollenkaan pelata, pitää treenata myös lukemista. Luokanopettajana olen huomannut, että jos tekninen lukutaito on lapselle vaikeaa, ei lukeminen useinkaan huvita, mutta säännöllinen treenaaminen kasvattaa lukukuntoa ja siten myös mahdollistaa luetun ymmärtämisen kehittymisen. Se taas on avain kirjallisuudesta nauttimiseen. Siksi opettajana toteutan ateljee-opetusmallia, jossa kirjojen lukeminen aloitetaan jo ekalla, lapsen lukutaitoa vastaavien kirjojen kanssa, ja alkuun tavoite on jaksaa lukea noin 2 - 3 minuuttia. Toki tarinoihin voi jokainen upota, vaikka ei itse lukisikaan, ja siksi on tärkeää, että me aikuiset luemme lapsille ääneen. Jokainen kolmesta lapsestamme onkin nauttinut siitä, että me aikuiset luemme ääneen, joten tarinan ovat kiehtoneet heitä aina.


Nyt eksyin hieman aiheesta, ja palaankin siihen, millaisia kirjoja kolmasluokkalaiseni nykyään itse valitsee. Hän on kyllä lukenut jo aikaisemminkin kohtalaisen paljon, mutta nyt huomaan, että hän enenevässä määrin tarttuu kirjoihin, vaikka emme erikseen siihen häntä patista. Eniten hän lukee Jeff Kinneyn tekemiä Neropatin päiväkirja -sarjakuvaromaaneja, joita Suomessa kustantaa WSOY. Opetan itse tällä hetkellä nelosluokkalaisia ja vastaan myös koulumme kirjastonhoidosta ja olenkin huomannut, että nämä Neropatit eivät kauaa palautushyllyyn tultuaan siinä vanhene, vaan oppilaat lainaavat ja lukevat niitä valtavan paljon. Koitan itse kannustaa lapsia lukemaan muitakin kirjoja, ja siksi olen innoissani, kun huomasin, että oma esikoiseni on nyt tykännyt parista muustakin kirjasarjasta, jotka esittelen nyt tässä.

Thomas Teylorin Aaveranta-sarjan ensimmäisen osan, Malamanterin (WSOY 2020), luin esikoiselle ääneen, ja sen jälkeen hän on lukenut itse sarjan toisen osan Gargantiksen (2020) ja aivan juuri luki loppuun myös kolmannen osan eli Kammovarjon (2021). Tämän kirjasarjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kyseessä on fantasiasarja, jossa seikkaillaan nykyajassa, kuvitteellisessa Aaveranta-kaupungissa. 

Syksyisen Kammoyön juhlan aikaan kaupunkiin saapuu kummalliset esiintyjät, jotka kantavat mukaan ihmeellistä lyhtyä. Liittyvätkö esiintyjät jotenkin legendaariseen Kammovarjoon, hahmoon, joka kaappaa toisten varjoja? Ja kaiken huipuksi kaupungista alkaakin katoilla ihmisiä ja heidän varjojaan. Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki alkavat selvittää tapausta, johon tuntuu liittyvän myös Herbertin kuolleen äidin sisar... Kuulemma tämä uusin osa on kaikkein jännittävin, vaikka sen loppu oli lapselle ilmeisesti pieni pettymys. Nämä kirjat ovat melko paksuja, ja esimerkiksi lapset, jotka Harry Potterin jälkeen kaipaavat uutta luettavaa, voisivat tykästyä näihin.


Kannen kuva: George Ermos

Uusin sarja, josta kolmasluokkalaiseni innostui, on Kristina Ohlssonin kirjoittama jännityskirjasarja, jonka ensimmäisen osan Lasilapset (WSOY 2018, suom. Pekka Marjamäki) hän luki juuri loppuun. Vinkkasin tätä kirjaa lapselleni saatesanoilla: "Saattaa kyllä olla liian jännä. Jätä sitten kesken, jos siltä tuntuu." Lapseni vastasi minulle viisaasti: "Mä olen äiti kato jo lukenut niin paljon, että ymmärrän kyllä, mikä on totta ja mikä ei." 

Tarinan päähenkilö Billie muuttaa äitinsä kanssa vanhaan taloon, joka on ollut ennen lastenkoti. Muutenkin talolla on hurja historia, ja vaikuttaa siltä, että jokainen talossa asunut perhe on kohdannut kauheita. Myös Billien ja hänen äitinsä asuessa siellä alkaa tapahtua merkillisiä ja karmivia asioita, jotka vaikuttavat vihamielisten aaveiden tai itse talon tekosilta. Billie ja hänen ystävänsä tutkivat talon historiaa, koska haluavat tietää, mikä tai kuka talossa tekee kiusaa. Kirja ei kuulemma ollut lapselleni liian jännittävä, vaikka tarinan loppukin jättää hieman aavemaisen tunnelman. Sen verran koukuttava kirja oli, että sen kohtalaisesta paksuudesta (203 sivua) huolimatta, luki hän sen muutamassa päivässä loppuun ja pyysi minua hakemaan kirjastosta seuraavat osa (joita on kaksi) sekä kirjailijan seuraavan sarjan. Sanoisin, että tämä kirjasarja sopii kolmasluokkalaisista ylöspäin, mutta vaatii jo hyvää lukutaitoa, eikä lukija saa myöskään olla taipuvainen pelkäämään.



Melko paljon kahta edellistä kirjaa helppolukuisempi on runsaasti kuvitettu Etsiväkaksikko sarjan uusin osa Operaatio sirkus (Otava 2022, suom. Sanna Manninen, saatu kustantajalta). Kirjan on kuvittanut Hans Jørgen Sandnes ja kirjoittanut Jørn Lier Horst. Tässä kirjasarjassa on suurehko, väljästi rivitetty fontti, ja sarja muistuttaa Martin Widmarkin ja Helena Willisin LasseMaijan etsivätoimisto -kirjasarjaa (Tammi). Molemmissa lapsikaksikko ratkoo pieniä, kotikaupunkiaa kohdanneita rikoksia. 



Virtakylään saapuu sirkus, ja samaan aikaan Oliverin vaarin taloon muratudutaan ja häneltä varastetaan pikkukarhu. Sirkus kiertää esiintymässä eri kaupungeissa, ja kummallisesti aina vieraulun aikaan katoaa karhuja. Päähenkilöt tietysti päättävät ratkaista, kuka karhuja varastelee. Nämä kirjat sopivat lapsen lukutaidosta riippuen noin 1.-4.-luokkalaisille. Oma lapseni luki tämän alle tunnissa.



Bonusvinkkinä vinkkaan kirjasta, jota lapseni ei itseasiassa lukenut itse vaan jonka minä luin hänelle sekä ekaluokkalaisellemme. Kirja on Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittama Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjoitin kirjasta aiemmin täällä. Se on kerrassaan hurmaava fantasiasarjan ensimmäinen osa, jonka lukemisesta minäkin nautin. Kirja sai hiljattain Arvid Lydecken -palkinnon, joka myönnetään vuosittain korkeatasoiselle lastenkirjalle. Niemelä nivoo fantasiatarinaansa ajankohatisia teemoja luontokadosta eläinten oikeuksiin, mutta kirjoittaa ilman saarnaamista. Ihmisten toiminnasta kärsivät kirjassa fantasiaolennot, joiden elintilan kaventuu koko ajan niin, että useat lajit ovat sukupuuton partaalla ja joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, jota ylläpitävät Saimi sekä hänen eläinlääkäri-isänsä.


Kenties tapan sinut vielä

J.S. Meresmaan kirjoittama nuortenromaani Kenties tapaan sinut vielä (Karisto 2022, saatu kustantajalta) yllätti minut positiivisesti, ja vaikka en oikeastaan ole kirjan kohderyhmää, enkä innostunut vampyyreista, tämä kirja piti otteessaan koko 135 sivunsa verran. On muuten mainiota, että nuorille kirjoitettu kirja on näin kompakti, sillä olen itse työssäni todistanut, kuinka liian paksu kirja karkottaa osan potentiaalisista lukijoista. Tämä kirja ei ainakaan jää lukematta siksi, että on liian paksu. 

Aluksi muuten pelkäsin, että kirja muistuttaisi liikaa Twilightia, mutta se osoittautui turhaksi ennakkoluuloksi. Juonessa on mielenkiintoisia käänteitä, ja tarinan sisällä jopa viitataan teinivampyyrileffoihin, joista päähenkilökin on ilmeisesti osan tiedoistaan - tai luuloistaan - vampyyrista saanut. Meresmaa on kirjoittanut vampyyrit omanlaisikseen, mutta tuo vanhat uskomukset onnistuneella tavalla osaksi omaa tarinaansa.


Kannen kuva: Saana Nyqvist

Kirjan päähenkilö on tavallinen ammattikoululainen Aleksi, jonka suurin haave on tulla ammattilaiseksi e-urheilijaksi. Yhdessä kaverinsa Roopen kanssa pojat pelaavat ja treenaavat sekä käyvät snooker-klubilla, sillä Roope on hurahtanut kyseiseen lajiin. Tarinan alussa Aleksi menee purkamaan epäonnistuneen pettymyksen aiheuttamaa ketutusta jäätelöbaariin, jossa nuori goottityttö lähestyy häntä ja käskee lähteä mukaansa.

Aleksi tottelee, ja huomaa kauhukseen, ettei vieraan matkaan tässä tapauksessa olisi kannattanut lähteä. Nora nimittäin on ehta vampyyri, joka kuljettaa Aleksin joutomaalle vanhaan bunkkeriin. Jostain syystä Nora päättää säästää Aleksin puremalta ja päättääkin, että tahtoo Aleksin opettavan hänelle pelaamista. Niin alkaa Noran ja Aleksin erikoinen ystävyys, joka hiljalleen kasvaa myös joksikin muuksikin. Ystävyys Noran kanssa tuo Aleksin elämään myös vaaroja, jotka lopulta kärjistyvät dramaattisessa loppuratkaisussa odottamattomalla tavalla. Vaikka Nora on vampyyri, joka selvästi kaipaa pysyvyyttä, ystävyyttä ja ihmisyyttä, eivät kaikki vampyyrit ole sellaisia. 

Kenties tapaan sinut vielä on kirja, jota mielelläni suosittelen 6.-9.-luokkalaisille nuorille ja haluaisin kovasti kuulla, mitä he itse ovat mieltä tästä kirjasta.