Satuja lukulomalle

Tänään, Sadun nimipäivänä juhlitaan kansallista Satupäivää, ja itseasiassa koko tämän viikon ajan järjestetään ympäri Suomea Satuviikon tapahtumia. Lisäksi nyt on ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa syysloma, joka on nimetty lukulomaksi. Siinäpä onkin siis jo syitä kerrakseen tarttua hyvään tarinaan ja käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Toki välillä kannattaa katsastaa, millaista Satuviikon ohjelmaa lähiseudulla kenties järjestetään ja lähteä kuuntelemaan satuja vähän muidenkin lukemana mikäli mahdollista. Ohjelmien joukosta löytyy myös verkossa toteutettavia esityksiä ja kuunnelmia, mikä mahdollistaa osallistumisen heillekin, joiden lähiseudulla ei ole livetapahtumia.

Satuviikon materiaalien joukosta löytyy hieno tehtäväpaketti, jossa on satumaista puuhaa ja tehtäviä sekä kotona että lapsirymien kanssa toteutettavaksi. Minua hieman harmittaa, että Satuviikkoa osuu usein koulun syysloman ajaksi, sillä sitä olisi mukava viettää oppilaiden kanssa. Olemme kuitenkin viime kevään ja tämän syksyn ajan lukeneet ja kirjoittaneet oppilaiden kanssa satuja, ja pohtineet satujen opetuksia ja tuntomerkkejä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että osa lapsista tuntee hyvin monia satuja, osa ei välttämättä muita kuin Disneyn version Prinsessa Ruususesta tai Lumikista. Yhdessä olemme tutustuneet faabeleihin, hölmöläissatuihin ja moniin klassikkosatuihin, joista jälkimmäisiä olen luokassa lukenut Suomen lasten satuaarteet -kirjasta (Otava 2011, 1.painos 1992). Kirjan on kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin ja toimittanut Marja Kemppinen.

Kotona olemme viikon verran lukeneet omien lasteni kanssa iltasadun Otavan uudesta satukokoelmasta Isoäitien iltasadut (saatu kustantajalta), joka on koottu yhteistyössä Kotilieden Kummikerhon kanssa. Kyseinen hyväntekeväisyysjärjestö tukee muun muassa vähävaraisia lapsiperheitä. Sanna Jaatisen toimittamasta ja Paula Melan kuvittamasta Isoäitien iltasadut -kirjasta lahjoitetaan euro jokaista myytyä kirjaa kohti Kotilieden kummikerhon toimintaan. Kirjassa on kaksikymmentä satua, jotka on valinnut kaksikymmentä isoäitiä ympäri Suomen. Mukana on muun muassa Tarha Halosen, Seela Sellan ja Anna Hanskin valitsemat sadut. Jokaisen sadun alussa on Aino Lappalaisen kirjoittamat, satujen valitsijoiden esittelytekstit, joissa nämä kertovat, miksi ovat valinneet juuri kyseisen sadun ja mitä se heille merkitsee.

Kirjassa on monta samaa satua kuin Suomen lasten satuaarteet -kokoelmassa, mutta mukaan on mahtunut myös satuja, jotka eivät ole kaikkein tunnetuimpia tai jotka eivät löydy jokaisesta perinteisestä satukokoelmasta kuten Marjatta Kurenniemen Satu pojasta joka tahtoi oppia lentämään ja Kaarina Helakisan Suklaapilvet. Minun lapsistani nuorin iloitsi, kun mukaan on mahtunut Ruma ankanpoikanen, ja esikoinen sekä keskimmäinen ilahtuivat Bremenin soittoniekoista. Fontti ja rivivälit ovat Isoäitien iltasadut -kirjassa lukijaystävällisesti isompia kuin Satuaarteissa. Siksi tarinat ovat hieman lyhyempiä ja hyvällä tavalla sanavalinnoiltaan nykyaikaistettuja, vaikka myös onnistuneen uskollisia alkuteoksille. Onnistunutta on mielestäni myös Melan kuvitus, joka on samaan aikaan perinteisen herttaista satukuvitusta, mutta myös nykypäivään päivitettyä. Tarinoiden päähenkilöt kuuluvat moneen etniseen ryhmään.

Mietin ensin, miksi kirjassa on vain isoäitien valitsemia satuja, sillä jollain tavalla haluaisin vaalia ajatusta myös isoisistä, joiden kainaloon lapsenlapset voivat käpertyä kuuntelemaan tarinoita yhtä lailla kuin isoäitienkin. Ehkä isoäitien näkökulma valikoitui tähän kokoelmaan siitä syystä, että Kotilieden kummikerho on naistenlehteen kytköksessä oleva kerho, jossa toimijoita ovat kautta kerhon historian olleet nimen omaan naiset.

"Lapselle ääneen lukeminen on aina yhtä hauskaa ja liikuttavaa. Jokaisella lukukerralla tapahtuu tärkeitä asioita: Jaamme ilon lapsen oppimasta uudesta sanasta tai oivalluskesta. Jaamme tarinan herättämän tunteen, ja vietämme sylikkäin hetken, joka merkitsee paljon molemmille." (Leeni Peltonen, Kummikerhon hallituksen puheenjohtaja, 2021)

Mukavaa Satupäivää, Satuviikkoa ja lukulomaa kaikille!

Kuinka kertoa lapselle ilmastonmuutoksesta: Kenties kuvakirjan avulla?

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, että viime aikoina on ilmestynyt monta lasten- ja nuortenkirjaa, joiden teemana on ilmastonmuutos. Toki tätä tärkeää aihetta pitää käsitellä myös lasten kanssa ja lapsentasoisesti. Esittelen seuraavaksi kolme lastenkirjaa, jotka palvelevat tätä tarkoitusta.

Laura Ertimo (kirj.) ja Mari Ahokoivu (kuv.): Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu? (Into Kustannus 2019, saatu kustantajalta)

Tämä kirja on faktaa ja hieman fiktiota yhdistävä tietokirja, joka käsittelee ilmastonmuutosta hyvin tietopainotteisesti ja totuudenmukaisesti. Aihe on raskas, ja monet ilmastoon ja ilmastonmuutokseen liittyvät tekijät aika vaikeatajuisia ja vaikeasti myös selitettäviä. Koska kirja on kirjoitettu nimenomaan lapsilukijoille, on kirjaan tehty kehystarina, jossa kaverukset Kasper ja Lotta ryhtyvät selvittämään, mitä ilmastonmuutos on, mistä se johtuu ja kuinka sitä voisi vielä tarjua.

Kirjassa lasten tiedonjano syttyy, kun Lotta ihmettelee, miksi kaikissa joulukorttikuvissa on valkea joulu, vaikka joulu on vuoden pimeintä, mustinta ja sateisinta aikaa (kuulostaako tutulta?). Tytön äiti selittää, - samalla kännykällä verkkokaupan uutuksia ihaillen - että ennen joulut olivat lumisia ja pakkasta oli paljon. Ilmaston lämmettyä talvet ovat Suomessa lauhtuneet.

Lotan ja Kasperin tehdessä selvitystyötään käy ilmi, että ilmasto lämpenee liian nopeasti ihmisen toiminnan takia. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa muutoksia paitsi säässä myös ilmastoon vaikuttavissa merivirroissa, maapallon elinolosuhteissa ja ekosysteemissä. Kaunistelematta kerrottaan, mikä seuraus tällä kaikella muutoksella on: eliölajeja kuolee, säätilat muuttuvat, toiset paikat kuivuvat, toisissa sataa liikaa, jäätiköt sulavat jne. Tämä osuus on ehkä kirjan raskain osuus eikä pelkästään aiheen vakavuuden ja vaikeuden takia. Tekstiä on aika paljon, ja kaiken ymmärtäminen ja sisäistäminen vaati aikuislukijaltakin keskittymistä. Kirjassa nimittäin selitetään kaikki melko tieteellisesti ilmakehän koostumuksesta lähtien. Kuvitustakin on onneksi paljon ja se keventää sekä havainnollistaa tekstiä mukavasti. Osa kuvista on sarjakuvamaisia, mikä myös on kiva lapsilukjoita ajatellen.

Kaikki Lotan ja Kasperin selville saama tieto alkaa ahdistaa lapsia, ja he miettivät, miksi aikuiset eivät tee asialle mitään. Lotta ja Kasper tulevat siihen tulokseen, että ehkä aikuisten olalla istuvat ilmastokeiju ja fossiilimenninkäinen, joista toinen kuiskii totuuksia, toinen yrittää vähätellä ilmastonmuutoksen olemassoloa ja ihmisten osuutta siinä saaden heidät toimimaan ilmaston kannalta hullusti. Nämä kaksi otusta seikkailevat myös läpi kirjan, ja fossiilimenninkäinen yrittää kautta linjan vähätellä ilmastonmuutokseen liittyviä faktoja, joita lapset ja ilamstokeiju saavat selville. Se ei halua muutosta, eikä näe tarvetta ihmisten muuttaa käytöstään. Ilmastokeiju yrittää parhaansa, mutta jää valitettavasti ainakin aluksi jalkoihin.

Koska lapsissa on tulevaisuuden toivo, eikä lastenkirjan tarkoitus ole lannistaa lukijoita, keksitään ja ehdotetaan kirjassakin erilaisia keinoja toimia niin, että ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä. Lotta ja Kasper ryhtyvät ilmastotulevaisuustreeneihin. He selvittävät, mitä voivat tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi (myös globaalilla tasolla) ja innostavat perheensäkin mukaan. Tärkeää on myös ajatus siitä, että uudenlainen tapa elää ei ole "luopumista" ja "tylsää", vaan mukavaa, uutta ja normaalia. Näyttää siltä, että ilmastokeiju voisi sittenkin voittaa tämän taiston.

Muun muassa ruokavaliolla voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Kuten näkyy kuvia ja tietoa on runsaasti.

.............................................

Tuula Korolainen (kirj.) ja Meria Palin: Sara ja kadonneet sateet (Karisto 2020, arvostelukappale kustantajalta)

Sara ja kadonneet sateet -kirjassa ilmastonmuutosta lähestytään sen aikaansaamien tuhojen kautta, yhden lapsen näkökulmasta. Tarinan alku on varsin dramaattinen, kun seitsemänvuotias Sara herää kuivuneena sairaalasta ja ryhtyy muistelemaan, miten on sinne joutunut. Hän on paennut äitinsä kanssa kotikylästään läpi kuivuneen aavikon tarkoituksena päästä kaupunkiin, jossa vielä on ihmisille vettä tarjolla. Saran omassa kylässä ei ole nimittäin satanut vuosikausiin, vettä joudutaan tuomaan säiliöautolla kilometrien päästä, eivätkä nekään pysty toimittamaan enää vettä tarpeeksi kaikille. Saran ja hänen äitinsä lisäksi moni muukin kyläläinen on jo lähtenyt vaaralliselle ja uuvuttavalle vaelluksen toiveenaan saada raikasta vettä, joka on kaiken elämän elinehto.

Palin kuvitus on lämpimänsävyistä ja jopa hiemna pelkistettyä. Tämä kuivuneen aavikon ja Saran sekä äitinsä loputtoman vaelluksen kuva on erityisen hieno.

Kertomus Saran ja hänen äitinsä epätoivoisesta vaelluksesta halki täysin kuolleeksi kuivuneen erämaan on riipaisevaa luettavaa. Äiti yrittää valaa tyttäreensä voimia kertomalla tälle afrikkalaisia kansansatuja. Matkalla he kohtaavat toisen perheen, joka on lähtenyt omasta kylästään kohti kaupunkia, koska heidän vauvansa on sairas. Perheellä ei ole enää yhtään vettä, ja Saran äiti jakaa heidän vähistä vesivarannoistaan, jotta vauva ja perheen pieni poika säilyvät hengissä. Poika puolestaan antaa kolme arvokasta mantelia Saralle. Saran voimat hupenevat matkan aikana, ja lopulta äiti kantaa kuihtuneen tytön kaupunkiin, jossa äiti ja tytär pääsevät sairaalaan ja ilmastopakolaisia varten pystytettyyn valtavan suureen telttaleiriin. Sara toipuu ja pohtii omaa tulevaisuuttaan; Hän haluaa jatkaa opiskelua tullakseen opettajaksi tai ehkä kaikkein mieluiten sateentekijäksi.

Tarinan lopussa on lyhyt tieto-osuus, jossa kerrotaan, miksi moni maa kärsii kärsii armottomasta kuivuudesta ja mitä se tarkoittaa ihmisten, kasvien ja eläinten kannalta. Ilmasto muuttuu ihmisen toiminnan seurauksena, mutta ihmiset - jokainen meistä - voi myös vaikuttaa ilmastonmuutokseen hillitsevästi. Tässä kirjassa tekstiä on varsin paljon, ja kyseessä onkin ehkä pikemminkin kuvitettu satu kuin varsinainen kuvakirja. Tämän kirjan luin esikoiselleni, johon tarina teki vaikutuksen. Kävimme vielä pitkän ajan päästä kirjan lukemisen jälkeen keskusteluja sen teemoista. Itseäni kosketti se, kuinka meidän länsimaisten aiheuttama ilmastokuormitus vaikuttaa kaikkein köyhimpien maiden ihmisten elämään.

Tämä onnistunut loppuaukeama osoittaa, kuinka ilmastonmuutos koskettaa meitä kaikkia lähellä ja kaukaa.

                                                           .............................................

Tiina Nygård (kirj.) & Marjo Nygård (kuv.): Hulivili ja oikkuileva ilmasto (Kustannus-Mäkelä Oy 2020, arvostelukappale kustantajalta )

Hulivili ja oikkuileva ilmasto sopii mielestäni näistä kolmesta parhaiten myös alle kouluikäisille lapsille. Tässäkin kirjassa ilmastonmuutos-aihetta lähestytään yhden pienen lapsen kautta. Hulivili on eskari-ikäinen tyttö, joka päättää kevään tultua perustaa kasvimaan. Hän on valtavan innoissaan ja kylvää siemeniä sekä kasvimaahan että kasvihuoneeseen. Kasvien siementen lisäksi maahan päätyy hänen toimestaan myös kalapuikkoja, sillä Hulivili toivoo, että saisi kasvatettua myös niitä.

Tässä Hulivili ja oikkuileva ilmasto -kirjassa kuvituskin on pienille lapsille sopivaa, realistisen väristä, miellyttävää ja kuvailevaa.

Käy kuitenkin niin, etteivät kasvit meinaa kasvaa, koska kesä on todella kuuma ja kuiva. Hulivili keksii kastella niitä, ja saakin kasveja itämään. Sitten seuraa suuri rankkasade, joka meinaa tuhota sadon ja kaiken huipuksi etana tulee nakertamaan kasveja. Hulivili suuttuu etanalle ja oikkuilevalle ilmastolle. Etana kuitenkin rauhoittelee tyttöä ja kertoo, ettei hän syö kuin rikkaruohoja. Ystävällinen etana myös kertoo Hulivilille, miksi ilmasto oikkuilee. Hän osaa selittää ilmaston lämpeämisen niin, että sekä Hulivili että kirjan pieni lukija sen ymmärtävät vertaamalla maapalloa ja ilmakehää kasvihuoneeseen ja sen kattoon. Kun maapallon katto paksuuntuu hiilidioksidipäästöistä, ei ylimääräinen lämpö pääse enää haihtumaan ja maapallo kuumenee liikaa. Tämä tieto on pienellle lapselle konkreettinen ja riittävä. 

Näin yksinkertaisesti ja pelkistetysti ilmastonmuutoksen syy ja syntyminen on selitetty.

Huliviliä kaikki tämä tietysti huolestuttaa, ja yhdessä etanan kanssa he miettivät, miten voisivat omalla toiminnallaan ehkäistä ilmaston lämpenemistä. He päättävät muun muassa suosia lähellä kasvatettua ruokaa ja vähentää autolla kulkemista. Ja Hulivili myös hoksaa, että kaukana kasvaneista kaloista tehtyjen kalapuikkojen sijaan kannattaa syödä lähellä uiskennelleita kaloja, joita voi vaikka itse onkia.

                                                               .............................................

Ilmastonmuutos tuntuu monesta meistä aikuisistakin suurelta ja pelottavalta, mutta onneksi toivoa edelleen on - tai ainakin sellaisen kuvan näistä kaikista kirjoista kaikesta huolimatta saa. Vain ihme ilmat -kirjassa pohditaan, onko meidän yksilötasolla tekemillä valinnoilla ja teoilla merkitystä, mutta kysymykseen vastataan, että on. Toki kirjassa tuodaan esiin myös se, että monista päätöksistä vastaavat maiden hallitukset, ja päätöksiin vaikuttaa muun muassa globaali talous. Nekin ovat kuitenkin asioita, joihin ihmiset vaikuttavat. Tämän päivän lapset ovat tulevaisuuden aikuisia, jotka ovat aikanaan päättämässä asioista. Ja toisaalta, vaikka nämä esittelemäni kolme kirjaa on suunnattu lapsille, ne koskettavat myös aikuislukijoita ja tovottavasti vaikuttavat myös meidän tekemiimme valintoihin.

Tästä näet myös kolme aiemmin esittelemääni kirjaa, joissa käsitellään ilmastonmuutosta ja ihmisten tekoja, jotka vaikuttavat ympäristöömme: Rohkea tyttö ja jättiläiset, Meren maha on kipeä ja Isän luokse.

Meren maha on kipeä

Julkaisin pari päivää sitten Muumi-kirjojen -lukuhaasteen, jonka tarkoitus on juhlistaa ensimmäisen muumi-tarinan 75-vuotisjuhlavuotta sekä edistää Itämeren suojelua. Totuus on, että eivät ne muutkaan maailman meret kovin hyvin voi, ja tästä on syyttäminen meitä ihmisiä. Lasten Keskus julkaisi tänä keväänä lastenkirjan Meren maha on kipeä, jonka on kirjoittanut Pirjo Havia ja kuvittanut Viktor Amoussou. Länsi-Afrikassa asuvat kaksoset Afi ja Kofi huomaavat, miten ihmisten toimet ovat saastuttaneet heidän lähellään olevia vesistöjä niin, että eläimet voivat huonosti ja muun muassa kilpikonna sekä manaattikannat ovat pienentyneet hälyttävästi.

Kirjan alussa isoisä kertoo lapsille tarinan Mami Watasta, eli meren väkevästä jumalasta, joka on huolehtinut merestä aikojen alusta lähtien. Mami Wata arvostaa suuresti kilpikonnia, joiden esi-isät ovat uineet maailman merissä hymyillen jo silloin kuin suuret liskot ja dinosaurukset kansoittivat maita ja meriä. Nyt Mami Wata on kuitenkin surullinen, eivätkä kilpikonnatkaan enää hymyile, sillä meri on sairas ja sen maha kipeä kaikesta ihmisten sinne heittämistä roskista.

Tarinasta innostuneena Afi ja Kofi hiipivät eräänä yönä rantaan etsimään kilpikonnia ja onnistuvatkin tapaamaan merikilpikonnan, joka laskee munansa hiekkaan. Se kertoo lapsille, miten senkin maha on kipeä, kun se oli nielaissut meduusaksi luulemansa muovipussin. Lapset ryhtyvät tarkkailemaan ympäristöään ja huomaavat, kuinka paljon roskia rannalla on. He oppivat, miten vaarallisia meressä ajelehtivat muoviroskat ja vanhat kalastusverkot ovat kilpikonnille. Lapset opettavat myös vanhempiaan, ja esimerkiksi kaksosten isä kertoo, että ennen kilpikonnia oli valtavasti, mutta kalastajat metsästivät ne tietämättään lähes sukupuuttoon.

Vaikka monet kirjan luvuista ovat alakuloista luettavaa, luo kirja kuitenkin myös toivoa. Afi ja Kofi perheineen oppivat, mitä he voivat tehdä edistääkseen merien ja luonnon hyvinvointia. He opettelevat ompelemaan kestokangaskasseja, keräävät luokkansa kanssa roskia rannalta ja saavat aikaan jopa sen, että heidän vanha isoisänsäkään ei enää heitä mikrovuovia sisältäviä tupakantumppeja maahan. Myös muut kyläläiset innostuvat kestokasseista ja kylään saadaan toimiva jätteidenlajittelupiste niin, että ihmisten ei enää tarvitse heittää roskia rannalle tai haudata niitä hiekkaan.

Meren maha on kipeä -kirja lähestyy tätä vakavaa aihetta muutoksen ja toivon kautta. Lapsissa on meidän toivomme ja tulevaisuus, mutta muutosten ihmisten käyttäytymisessä on tapahduttava nyt heti. Se ei leimaa vanhempiakaan sukupolvia, vaan näyttää, miten monet ihmisten teot johtuvat usein tietämättömyydestä. Juuri tällaisten kirjojen avulla me aikuiset voimme opettaa lapsiamme ja ymmärtää itsekin lisää luonnonsuojelun tärkeydestä. Pieniltäkin tuntuvilla teoilla on suuri merkitys: maahan heitetty muovipussi voi joutua täällä Suomessakin vesistöihin, teräviin roskiin voivat eläimet satuttaa itsensä ja tupankantumpit eivät vastoin yleistä harhaluuloa maadu. Meren maha on kipeä -kirjan eläinten tarinat herättävät lukijoissa empatiaa ja saavat heidät toivottavasti toimimaan ja tekemään luontoystävällisiä valintoja ja tekoja.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Länsi-Afrikkaan, ja sen kuvitus edustaa länsiafrikkalaista batiikkikuvitusta, mikä on mielestäni oiva ratkaisu. Omat lapseni kyllä vieroksuivat kuvitusta aluksi outona, mutta ymmärsivät, kun selitin kuvituksen taustan. Mukana on myös kaksi laulua nuotteineen (Maco Oey, Jaakko Löytty ja Steve Aben) sekä aukeamallinen leikkejä, joiden avulla lasten kanssa voi harjoitella muun muassa jätteiden lajittelua ja elävöittää tarinan tapahtumia. Ehkä loppuun olisi vielä voinut tehdä jonkinlaisen fakta-aukeaman ja kartan, jonka avulla Afin ja Kofin asuinaluetta olisi voinut tutkia. Kaiken kaikkiaan Meren maha on kipeä on kuitenkin mahtava teos, joka hurmasi minut täysin. Tämän kirjan avulla aion keväällä aloittaa luokassani kestävän kehityksen jakson, ja varmasti hyödynnän myös toiminnallisia leikkivinkkejä. Mietin myös, miten tuollaista batiikkitaidetta voisi tehdä oppilaiden kanssa...

Kirjasta löytyy myös ohjeet pienen pussukan ja ison kangaskassin tekemistä varten.

Ihmeellisen upea ja itkettävän surullinen Lumisisko

Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. Kaikki nämä sanat kuvaavat mielestäni paremmin kuin hyvin Maja Lunden kirjoittamaa ja Lisa Aisaton kuvittamaa itkettävän ihanaa satukirjaa Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen). En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa. Kirja on jaettu joulukalenterikirjan tapaan 24 lukuun, mutta minä luin Lumisiskon viikonlopun aikaan ääneen esikoiselleni - ja aina välillä myös viisivuotias keskimmäinen istui seuraamme kuuntelemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan meinannut paikoin tulla mitään, sillä en pystynyt pidättelemään monessa kohtaa tullutta itkua.

Lumisisko on lumoavan tarina Aatto-nimisestä 11-vuotiaasta pojasta, jonka perhe on kokenut kauheimman menetyksen, mitä kuvitella saattaa. Aaton isosisko Suvi on kuollut noin puoli vuotta aikaisemmin, eikä kukaan Aaton perheestä ole ymmärettävästi toipunut Suvin menetyksestä. Aaton ennen niin pippurinen viisivuotias pikkusisko on taantunut myötäilijäksi, äiti ja isä ovat harmaita varjoja itsestään ja Aatto itse tuntuu kadottaneen kyvyn iloita ja seurustella parhaan ystävänsä kanssa. Lunden maalaamat kuvat perheestä suorastaan tihkuvat surua ja valuvat sitä harmautta, joka on kietoutunut koko perheen ympärille.

Aaton surumieltä lisää sekin, että jouluaatto ja hänen syntymäpäivänsä lähestyvät päivä päivältä, eivätkä vanhemmat kotona tee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi jouluvalmisteluja. Sitten Aatto tapaa nauravaisen ja iloisen tytön, joka esittelee itsensä Hetaksi. Tämä vie Aaton kotiinsa Villa Kuistiin ja ottaa Aaton ystäväkseen. Villa Kuistissa joulu on jo rakennettu jokaiseen huoneeseen, se on lämmin, tuoksuva ja tunnelmallinen. Hetan kanssa Aatto on taas iloinen ja tekee kaikkea hauskaa. He juovat kaakaota, luistelevat ja rakentavat lumesta tytön. Tyttö muistuttaa Suvia, ja Aatto onnistuu jopa kertomaan Hetalle siskostaan. Heta osaa myötäelää Aaton surua, ja tämän kanssa kaikki tuntuu helpommalta.

Jotain salaperäistä Hetaan ja Villa Kuistiin silti tuntuu liittyvän, sillä surullisen näköinen vanha mies ilmestyy aina välillä hiippailemaan Villa Kuistin ympärille talon avaimet kädessään. Heta tuntuu tietävän, kuka mies on, mutta ei halua paljastaa sitä Aatolle. Erään kerran Aatto lähtee seuraamaan miestä ja saa selville jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Heta ei olekaan aivan kokonaan se, kuka antaa ymmärtää olevansa, ja maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi nähdä. Tämän tiedon mukana tulee kuitenkin paljon surua, vihaa ja lisää luopumista. Toisaalta Aatto alkaa ymmärtää, ettei surua voi mennä piiloon, kuten hänen vanhempansa haluavat tehdä. Aatto haluaa muistaa rakkaansa, ja muistella Suvia yhdessä perheensä kanssa. Hän pakottaa äidin ja isänkin muistamaan ja muistelemaan. Vaikka he ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, he eivät ole yksin ja heillä on vielä toisensa.

Lumisiskon loppu on surullinen, mutta toiveikas. Lopussa onnellisuutta ja lämpöä hehkuva keltainen väri kietoo Aaton ja hänen perheensä taas syleilyynsä. Harmaa on ainakin hetkeksi kadonnut, eikä Suvia ole unohdettu.

En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. Mietin jopa kirjaa lukiessani, onko tämä lastenkirja lainkaan. Aihe on niin koskettava ja ehkä lapsilukijasta myös ahdistava. Toisaalta kuolema on osa elämää, mutta tiedän, että kaikille lapsille tätä kirjaa ei voisi eikä kannata lukea.

Ehkä Lumisisko tuo lohtua toisille, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ehkä se vain lisää ahdistusta. Sitä en voi tietää, koska onneksi en ole joutunut kokemaan mitään sen kaltaista, mitä Aaton perhe koki. Toki mietin lukiessani, onko Lunde itse kokenut vastaavaa mienetystä, sillä minun tuttavieni joukossa on valitettavasti kaksikin perhettä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan pahimman... Luultavasti he lukisivat tämän kirjan kokien aivan eri tavalla kuin minä, ehkä jopa miettien, onko oikein kirjoittaa tällaisesta surusta kokematta ja ymmärtämättä sitä itse. En tiedä. Lunde ei kuitenaan mielestäni yritä tarinallaan viestittää, että surusta toipuu tai että siitä pitää päästä yli. Päin vastoin, hänen tarinansa kantavana ajatuksena tuntuu olevan se, että menetyksiä saa surra, eikä surua voi piiloutua.

"En halua unohtaa, miten surullinen olin", sanoin, nyt kovemmalla äänellä. "En myöskään halua unohtaa, miten iloinen Suvi oli. Haluan muistaa kaiken. Ja Suvi on täällä aina, vaikka hän onkin kuollut. Kuolleet eivät nimittäin katoa. He ovat luonamme edelleen..." Nyt melkein huusin. "Suvi on edelleen osa perhettämme." (Lumisisko, s.159)

Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä, ja jalat-maassa-tyyppinä ei tuntunut ahdistuvan myöskään kuolemaa käsittelevistä kohdista, vaikka selvästi myötäelinkin Aaton surua. Tämä kirja on tarinoineen ja kuvineen niin huikaisevan kaunis kokonaisuus, että olen onnellinen, että sain lukea sen.

Ihanaa, hän sanoisi, on ihanaa, että sellaista voi tapahtua, vaikka se ei oikeastaan olekaan totta, sillä maan ja taivaan välillä on enemmän kuin sinä ja minä osaamme selittää, ja siitä kannattaa olla iloinen, eikö totta, että maailma on täynnä selittämättömiä, ihmeellisiä asioita, joita me emme ymmärrä, juuri se tekee elämästä elämisen arvoista, (Lumisisko, s. 141)

Satupäivän kirja: Misse ja Lapin taikayö

Hyvää Satupäivää kaikki tarinoiden ystävät! Tänään, Sadun nimipäivänä 18.10. satuja juhlitaan eri puolilla Suomea kirjastoissa, teattereissa, päiväkodeissa ynnä muissa vastaavissa paikoissa.

Minäkin haluan esitellä teille Satupäivän kunniaksi täällä blogissa perinteisen sadun. Kyseessä on Misse ja Lapin taikayö -satukirja (Hillcottage Oy, saatu kustantajalta), jossa pieni Alina-tyttö pääsee yölliselle seikkailulle Lapin kauniiseen tunturimaisemaan yhdessä metsän eläinten kanssa. Sekä tarinassa että kuvituksessa luonto on vahvasti läsnä, ja huolimatta siitä, että saduille tyypilliseen tapaan eläimet osaavat puhua, ovat keskenään ystäviä ja eivätkä kavahda ihmislasta, on kirjassa myös selkeä opettavainen puoli.

Alina on äitinsä kanssa käymässä mummon luona Lapissa, ja lähtee Misse-kissan kanssa talviyöhön etsimään revontulia ja sen päästä mahdollisesti löytyvää aarretta. Alina tapaa retkellään suden, poroja, ilveksen, kärpän ja ahman, jotka kertovat tytölle elintavoistaan ja ominaisuuksistaan. Tämä satu on taianomainen ja varsin hyväntahtoinen. Jännittävin hetki koetaan, kun ahma on jäänyt vajaan jumiin ja Alina menee vapauttamaan sitä. Siksipä tämä satu sopii pientenkin lasten iltasaduksi.

Kirjan lopussa on vielä lukijoita varten lyhyet tietotekstit kustakin tekstissä esiintyneestä eläimestä, ja sen tuotosta 0,50e menee Luonnonperintösäätiölle ja 0,50e Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Kirjan on kirjoittanut Emiliana Salomon ja kauniin kuvituksen on taiteillut taiteilijanimimerkki Oksi.

Kirja ystävyydestä ja rohkeudesta: Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Lukisessaan Katja Lahden kirjoittamaa ja Annukka Palménin kuvittamaa saturomaania Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu (omakustanne, saatu kirjailijalta) lukija pääsee Pikkis-nimisen mörököllilapsen mukaan etsimään tämän parasta ystävää Kirppaa ja selviytymään huikeista vaaroista keväisessä metsässä. Matkan aikana Pikkis oppii olemaan rohkeasti oma itsensä, selviämään yksin yön metsässä ja ylittää itsensä monta kertaa. Kirjan kantava teema on kuitenkin ystävyys, sillä juuri ystävän katoaminen saa Pikkiksen lähtemään yksin metsään tätä etsimään ja ystävän vuoksi Pikkis ylittää itsensä monta kertaa!

Mörököllit ovat karvaisia otuksia, jotka elävät metsissä ja hoitavat niitä. Nuoret mörököllit ansaitsevat itselleen kasvaessaan jymykiviä, joita nämä saavat, kun ovat toimineet fiksusti ja rohkeasti. Tarinan alussa Pikkikseltä puuttuu vielä viimeinen jymykivi, jonka ansaitsemiseksi hänen täytyy olla rohkeasti oma itsensä.

Kirpan etsintäretki käynnistyy, kun Kirppa ei pitkän talven jälkeen ilmestykään ystävysten sopimalle tapaamispaikalle, eikä Kirpan äiti saavu Mörökölliaikuisten kokoukseen. Muut huolestuvat heistä, ja Pikkis saa luvan lähteä selvittämään, mitä ystävälle ja tämän perheelle on tapahtunut. Onko talven aikainen suuri lumivyöry kenties pyyhkäissyt mörökölliperheen mennessään? Pikkis varustetaan retkelle hyvin, ja hän saa sen aikana harjoitella monia tärkeitä luonnonssaselviämisen edellyttämiä taitoja kuten laavun tekemistä, suunnistamista ja melomista kuohuvassa koskessa - vaikka inhoaa kylmää vettä!

Pikkis onnistuukin lopulta selvittämään Kirpan ja tämän perheen kohtalon ja löytää heidät suuren rotkon pohjalta. Kaikki ovat onneksi kunnossa, mutta pelastaakseen ystävänsä, tämän perheen ja itsensäkin rotkosta Pikkiksen täytyy selvittää tie ulos jyrkästä rotkosta. Pelastusoperaation tuoksinassa Pikkikselle selviää itsestään uusi, jännittävä ja kirjaimellisesti aivan loistava uusi piirre, jonka avulla pimeäkin muuttuu valoisaksi. Kun kaikki ovat löpulta turvallisesti muiden mörököllien luona, on Pikkis totisesti ansainnut viimeisen jymykivensä!

Luimme tämän noin viikon aikana iltasaduksi seitsemänvuotiaan lapseni kanssa, ja lapsi tuntui kiinnostuvan kirjasta sen puolivälin tienoilla, jolloin tapahtumat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja jännittävämmiksi. Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu toimii mainiosti ääneenlukikirjana noin 5 - 9-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja on ohuehko (alle 80 sivua), mutta tekstiä on paljon, eikä aloitteleva lukija jaksa sitä vielä lukea itse. Kirjan kuvat ovat isoja ja laadukkaita, mutta niitä ei ole jokaisella aukeamalla, eli kirja on selvästi tekstipainotteinen. Lahti kirjoittaa taitavasti, ja pidän erityisesti siitä, miten tekstin sisän on ujutettu paljon tietoa luonnosta ja luonnossa liikkumisesta.

Mindfulness-satuja ja -harjoituksia lapsille

Tunnetaitojen harjoitteleminen, positiivinen kasvatus, mindfulness... Tässä muutamia sanoja, jotka ovat vilahdelleet Facebook-seinälläni parin viime vuoden ajan (seuraan siis muutamia kasvatusalan sivustoja), ja täytyy sanoa, että välillä on tullut ihan kauhistus siitä, mitä kaikkea voisin harjoitella lasteni ja oppilaideni kanssa, jotta heistä tulisi empatiakykyisiä, tasapainoisia, rohkeita, ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä. Kauhistunut olo on johtunut lähinnä siitä, että olen miettinyt, kuinka osaa, pystyn ja ehdin omaksumaan kaikki nämä harjoitukset ja asiat ensin itse ja sitten vielä fiksulla tavalla jakaa oppimaani lapsille.

Ihan kaikkea ei onneksi itse tarvitse keksiä, ja meidän kasvattajien tukeaksi on laadittu valmista materiaalia esimerkiksi juuri mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoituksiin. Sain arvostelukappaleena kaksi tällaista kirjaa, joissa molemmissa on oikeastaan sama idea: Kirjoissa on tarinoita, jotka ensin luetaan lapsille ja joiden pohjalta sitten aikuinen ohjaa tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Molemmissa kirjoissa on myös avattu mindfulness-käsitettä, joka itselleni oli ainakin aika vieras. Mikäli ymmärsin oikein näistä kahdesta kirjasta - Sari Markkasen* kirjoittamasta Tipsun temppukirjasta (Avain 2018) ja Kirsi Sjöblomin** kirjoittamasta Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat (PS-kustannus) -kirjasta - on maindfulness paljon muutakin kuin vain sellaista tavallista mietiskelyä, rentoutumista ja hetkessä hiljentymistä, joksi olen sen aiemmin mieltänyt. Käsittääkseni mindfulness -harjoitusten avulla on tarkoitus oppia erottamaan välittömän, kehollisen aistimuksen jonkin tunteen ja siitä seuraavan (negatiivisenkin) ajatuksen taustalla. Mindfulnessissa opitaan hyväksymään myös negaiivisia tunnetiloja, suhtautumaan niihin lempeydellä ja olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä. Kummassakin kirjassa korostetaan kasvattajan myötätuntoista ja lämmintä suhtautumista lapseen. Markkasen mukaan lasten mindfulnessin tutkimusta on tehty vähän, mutta on saatu alustavia viitteitä siitä, että harjoitukset voivat parhaimmillaan tukea lapsen sosio-emotionaalista kasvua itseään arvostavaksi ja mukavaksi ystäväksi ja auttaa lasta kehittämään kykyä rauhoittua, ohjata toimintaansa ja tarkkaavaisuuttaan.

Tipsun temppukirjassa Tipsu-peikosta kertovat tarinat ovat noin aukeaman mittaisia, ja Markkanen on selittänyt melko yksityiskohtaisesti, mikä kunkin tarinan ja siihen liittyvän harjoituksen tarkoitus on. Hän antaa mallia tuokioiden vetämisestä aina siitä lähtien, miten aikuinen voi sanoittaa tuokiot, millaisia kysymyksiä esittää ja missä järjestyksessä edetään. Kirjan alussa on myös tuhti teoriaosuus, jossa perehdytään mindfulnessiin ja sen pedagogiikkaan. Kirjan kuvitus on aika vähäistä ja mustavalkoista. Kuvituksen on tehnyt Meri Qvist. Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, kiireen selättäminen ja ilon löytäminen ja harmituksen sietäminen. Tämä kirja harjoituksineen, tarinoineen ja yksityiskohtaisine ohjeineen vaikuttaa helppokäyttöiseltä työkalulta, jonka voisi viedä koulun arkeen.

Sjöblomin kirja on hieman tiiviimpi teos, eikä sisällä aivan niin paljon teoriaosuutta. Tämä kirja on hyvin satukirjamainen ja sen sadut kertovat suloisesta pikkutotuksesta nimeltään Pikkumulperi, joka suu vanhassa kengässä. Milja Laine on luonut kirjaan aivan upean kuvituksen. Jokaiseen satuun liittyy harjoituksia, joista monissa kuunnellaan netistä ladattava äänite, mikä ainakin minun mielestäni hieman hankaloittaa kirjan käyttämistä. Äänite pitää aina muistaa etsiä valmiiksi. Omat lapseni selvästi myös hieman kyllästyivät näiden pitkien tarinoiden äärellä. Myös koulussa minulla on tapana pilkkoa pitkät sadut useisiin lukutuokioihin, jolloin oppilaat jaksavat keskittyä kuutelemiseen huomattavasti paremmin kuin jos satu luetaan yhteen soittoon. Tällaisessa mindfulness-harjoituksessa tarinan opetus käy kuitenkin parhaiten selväksi, jos sen voi lukea kerralla kokonaan. Toisaalta, ajoittaisesta lukutuokion aikana ilmenneestä kuuntelemishaluttomuudestaan huolimatta, ensimmäisen tarinan kuunneltuaan esikoiseni alkoi itse kirjan tarinan pohjalta sanoittaa, miten hänelläkin on välillä suuri myrskyävä (tunne)meri sisällään. Yritin ehdottaa lapsilleni, että olisimme tehneet yhdessä kirjan harjoituksia, mutta siihen esikoiseni ja keskimmäinen lapseni eivät halunneet ryhtyä, enkä viitsinyt heitä pakottaa.

Markkanen muistuttaakin kasvattajia ja opettajia siitä, että lapsia ei saa pakottaa suorittamaan mindfulness-harjoituksia, vaan yrittää lempeästi ohjata heitä ja tarjota vaikka vaihtoehtoista toimintaa harjoituksen ajaksi, mikäli sen tekeminen on lapselle kovin epämieluisiaa.

Oletko sinä käyttänyt mindfulness-harjoituksia koulussa tai varhaiskasvatuksesa tai tehnyt niitä vaikka kotona lastensi kanssa? Ovatko esimerkiksi nämä kaksi kirjaa sinulle tuttuja? Minua kiinnostaisi kovasti kuulla muiden vanhempien ja ammattikasvattajien mielipiteitä?

* Tipsun Temppukirja - Mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on opettaja ja mindfulnessohjaaja.
** Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat - Mindfulness satuja ja -harjoituksia -kirjan kirjoittaja Kirsi Sjöblom on psykologi, väitöskirjatutkija, aineenopettaja sekä jooga- ja meditaatioohjaaja. Hän on myös ohjannut lasten tunnetaitoryhmiä.

Tarinoita suomalaisista tytöistä sekä itsenäisistä naisista kapinallisille tytöille

Kustantamo S&S on julkaissut tänä syksynä peräti kolme satumaista tietokirjaa kirjaa, joissa tytöt ja naiset nostetaan sankareiksi ja esikuviksi sekä esitellään heidän tekojensa ja saavutustensa kautta. Kaksi kirjoista on suomalaisten tekijöiden taidonnäytteitä ja kertovat suomalaisista naisista, kolmas on jatkoa viime vuonna hitiksi nousseelle Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjalle ja pitää sisällään monen erimaalaisen naisen tarinoita.

"Tämä kirja on suorastaan itkettävänä ihana", ajattelin monta kertaa lukiessani kirjailija Ida Salmisen ja  kuvittaja Riikka Salmisen yhteistyönä syntynyttä, selvästi lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (arvostelukappale kustantajalta), jossa paitsi esitellään 40 maailmaa jollain tavalla muuttanutta suomalaista naista, myös kuljetaan näiden tarinoiden kautta läpi Suomen historian 1800-luvun alusta tähän päivään. Tarinoiden kautta syntyy kuva suomalaisen yhteiskunnan ja siinä vallitsevien tapojen, asenteiden ja arvojen kehittymisestä sekä niistä kipupisteistä ja epäkohdista, joita vastaan aikansa tiennäyttäjätytöt ja -naiset ovat tietoisesti ja joskus myös tietämättään taistelleet. Kirjan tekijöiden sanoin: "Naisten elämäntarinat ovat osoitus siitä, mitä kaikke voi saada aikaan olemalla oma itsensä. Ja siitäkin, ettei ole vain yhtä mallia, eikä tiettyjä lähtökohtia tai ominaisuuksia, jotka ovat edellytys haaveiden toteutumiselle."

Salminen on kirjoittanut naisista tarinamuodossa, ja hän esittelee heidän elämäänsä nuoruudesta aikuisuuteen kasvutarinana, aloittaen aina "Olipa kerran...". Tekstit pohjautuvat henkilöhaastatteluihin ja lähdekirjallisuuteen, mutta tapahtumien kuvauksissa kirjailija on käyttänyt luovaa vapautta. Tämä kerrontamuoto palvelee ilman muuta hyvin juuri nuorta lukijaa sillä kertomukset ovat helposti luettavia ja vaikuttavat aivan sadulta - paitsi että ovat totta. Kirjaan on valikoitunut 40 tyttöä ja naista eri aloilta hyväntekijä ja Diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzinista (1808 - 1902) jääkiekkoilija Noora Rätyyn (1989 - ). Moni kirjassa esitellyistä henkilöistä on minulle ainakin nimeltä entuudestaan tuttuja. Minuun kirjan sadunomaisuus vetosi, sillä se sai kirjan henkilöt tuntumaan niin läheisiltä ja tavallisilta - siis juuri sellaisilta, joiden elämään, haaveisiin, vastoinkäymisiin ja onnistumisiin on helppo samastua.

Riikka Salminen on tehnyt kunkin henkilön lapsuudenkuvaan historiallisesti
uskottavan taustan, puvustuksen yms, jotta myös kuvat kertovat kustakin henkilöstä
ja historiallisesta ajasta mahdollisimman aidosti.
(Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa)

Toinen kustantajalta arvostelukappaleena saamani kirja on helsinkiläisen opettaja-kuvittaja Elina Tuomen kuvittama ja kirjoittama tietokirja Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa, joka kertoo niin ikään suomalaisista naisista tietokirjoista tuttuun faktamaisempaan tyyliin. Kirjan kohderyhmää ovatkin Salmisten kirjan kohderyhmää varttuneemmat lukijat. 70 suomalaisen naisen joukkoon on valikoitunut naisia hyvin eri aloilta ja aikakusilta, ja Tuomi esittelee heidät sekalaisessa järjestyksessä - minä, joka rakastan historiaa, kaipasinkin hiukan kronologista jaottelua.

Tässä kirjassa on mukana monta tuttua nimeä, joista osa on samoja kuin Salmisten kirjassa, mutta osa on minulle aivan uusia tuttavuuksia. Onkin mahtavaa, miten monen eri alan osaajaa tähän kirjaan on nostettu. Kun mukana on naisia näyttelijöistä, naisasianaisiin, runoilijoihin ja videopelisuunnittelijoihin, urheilijoista tutkijoihin, lääkäreihin ja poliitikkoihin, muotoilijoista yritysjohtajiin, kirjailijoihin ja sairaanhoitajiin, voivat lukijatkin nähdä, paitsi sen että kuka hyvänsä voi halutessaan tähdätä itseään kiinnostavaan ammattiin, myös sen, että maailmassa on hurjan paljon tavoiteltavaa, hurjan paljon kiinnostavia asioita tutkittavaksi sekä ovia, joiden kautta kulkiessa löytyy aina uusia mahdollisuuksia.

Kuvitus on kerrassaan loistavaa!
(Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia)

Kolmas kirja, jonka sain luettavakseni on siis Maija Kauhasen suomentama kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, jonka ovat kirjoittaneet Francesca Cavallo ja Elena Favilli. Kirja on hyvin samantyylinen kuin edeltäjänsä eli Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinat kertovat tytöistä ja naisista, jotka ovat tehneet jotain omalla tavallaan merkittävää, olleet ehkä oman alansa pioneereja, olleet naisia, jotka ovat saattaneet murtaa vallitsevaa käsitystä naisille tai tytöille sopivista tehtävistä, taistelleet ennakkoluuloja vastaan, voittaneet vastoinkäymisiä ja ennenkaikkea olleet lahjakkaita omalla alallaan. Lahjakkaita ovat tälläkin kertaa myös kirjan kuvituksen laatineet 50 taiteilijaa, sillä kuvitus on kerrassaan upeaa ja monipuolista.

Kirjan tarinat kertovat monista sellaisista henkilöistä, joiden tarinat ansaitsivat teikijöiden mielestä tulla huomatuksi ja näkyviksi. He ovat saaneet inspiraation edellisen kirjan lukijoilta, jotka ovat tulleet kertomaan kaksikolle tarinoita naisista, joiden tarinoita ei aiemmin ole huomattu. Kirja kannustaa etsimään lahjakkuutta sieltä, missä sitä ei ensi silmäyksellä ollut. Se auttaa näkemään mahdollisuuksia odottamattomissa paikoissa. Vaikka kirjassa esitellään naisia ja tyttöjä ympäri maailmaa, on aika moni heistä kotoisin kuiten Yhdysvalloista tai Iso-Britanniasta. Suomesta on tähän kirjaan mahtunut mukaan jääsukeltaja Johanna Nordbland.

Tämän kuvan kuvitus: Geraldine Sy
(Francesca Cavallo & Elena Faville: Iltasatuja kapinallisille tytöille2)

-----------------------------

Minä ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistaan niin monta kirjaa, joissa naisten tarinat ja teot ovat keskiössä. Historia on hyvin pitkään ollut suurmiesten historiaa ja kirjoitetut tarinat suurmiesten tarinoita. Naisista on kirjoitettu lähinnä miestensä kautta - miettikääpä vaikka Fredrika Runebergia, josta tiedämme lähinnä sen, että hän teki kirjailijamiehelleen torttuja. Tosiassa hän oli varsinainen tehopakkaus, joka hoiti paitsi kodin ja sen torttujen paistamisen, myös kirjoitti itse lukuisia hineoja teoksia. 

Ja nyt minä kaipaan sitten sitä kirjaa, jossa näiden naisten ja tyttöjen tarinat ovat samoissa kansissa poikien ja miesten sekä muunsukupuolisten tarinoiden kanssa. Toivon, että kaikki olisivat samalla viivalla, ja ihan kaikille sukupuolille kirjoitettaisiin tarinoita rohkeista henkilöistä, jotka ovat teoillaan muuttaneet maailmaa, olleet rohkeita, kulkeneet omia polkujaan, rikkoneet lasikattoja, taistelleet ennakkoluuloja vastaan, nousseet ylös kaaduttuaan, tehneet vaikka joku on sanonut et voi, uskaltaneet puolustaa heikompiaan ja taistelleet paremman ja tasa-arvoisemman huomisen puolesta.

Iltasatuja kapinallisille tytöille

Mitä, jos tänä jouluna lahjoittaisit äidille, mummille, kummille, tyttärellesi tai vaikka opettajallesi loistavan kirjan täynnä timanttisia tositarinoita naisista ja tytöistä, jotka ovat seuranneet omaa unelmaansa, kulkeneet omia polkujaan ja näyttäneet esimerkillään tietä myös muille naisille? Tällainen kirja on joukkorahoituskampanjalla alkunsa saanut kirja Iltasatuja kapinallisille tytöille (S&S 2017, arvostelukappale). Alkuteoksen nimi on Good Night Stories for Rebel Girls, ja sen ovat suunnitelleet ja kirjoittaneet Elena Favilli ja Francesca Cavallo. Suomeksi kirjan on kääntänyt Maija Kauhanen. Kirjan upeaakin upeammat kuvat ovat 60 eri taiteilijan teoksia, ja täytyy sanoa, että nuo kuvat ovat minulle vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin kirjan tarinat.

Favilli ja Cavallo halusivat kirjallaan tarjota lapsille luettavaksi jotain muutakin kuin perinteisiä prinsessasatuja, joissa monissa tytöt esitetään passiivisessa roolissa ja joissa monen sankarittaren tavoite on löytää itselleen se prinssi oikea. Tosielämässä sankareita ovat kuitenkin kaikki he, jotka tekevät, mitä haluavat, vaikka se olisi jotain muuta kuin mitä yhteiskunta heiltä odottaa. Iltasatuja kapinallisille tytöille kertoo 100 eri naisen tarinan lyhyesti, ytimekkäästi ja niin, että hyvin eri-ikäiset lukijat viihtyvät tarinoiden äärellä. Tarinat kertovat tosielämän henkilöistä Kleopatrasta Jane Austeniin, Margareth Thatcheriin, Maria Montessoriin ja tatuointitaiteilija Maud Stevens Wagneriin. Tarinoiden päähenkilöinä on muun muassa hallitsijoita, taiteilijoita, keksijöitä, urheilijoita, lääkäreitä ja merirosvoja.

Väitän, että vaikka kirjan henkilöt ovat naisia ja kirjan nimessä tarinat on osoitettu tyttölukijoille, myös pojat ja miehet voivat yhtä lailla nauttia näistä tarinoista, oppia niistä uutta ja rohkaistua tekemään omaa "juttuaan". Kirjan sanoma onkin mielestäni se, että huolimatta muiden odotuksista, tee sitä, mistä nautit.

Tämä kirja on saanut jonkin verran kritiikkiä osakseen liian lokeroivan otsikointinsa takia. Esimerkiksi Oi mutsi mutsi -blogissa kirja on leikkisästi nimetty uudelleen Iltasatuja ihan kaikille kapinallisille. Toisaalta Mitä luimme kerran -blogin Lauran mielestä ongelma onkin ehkä siinä, että kirjan sanoman voisi lähemmin tarkasteltuna tulkita myös siten, että taivaat aukeavat vain niille tytöille, jotka uskaltavat olla tarpeeksi rohkeita ja kapinallisia. Siis niitä, jotka ovat kyllin uskaliaita taistellakseen yhteiskunnan normeja vastaan, ja he, joilta ei sellaista rohkeutta löydy, joutuvat tyytymään naisille ennakkoon asetettuihin rooleihin. Minä ajattelen kuitenkin niin, että ehkä tämä kirja ja sen päähenkilöt antavat esimerkkiä ja rohkeutta heillekin, jotka syystä tai toisesta eivät uskalla tavoitella unelmaansa - olivat he sitten tyttöjä tai poikia.

Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki kirjan naiset ovat ansainneet paikkansa siinä, mutta olisin kaivannut myös tarinoita tytöistä, jotka ovat onnellisia myös niissä ehkä perinteisemmin naisille suunnatuissa ammateissa tai tehtävissä. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Minusta jokainen unelma on okei ja unelmoimisen arvoinen, vaikka sen toteuttaminen ei vaatisi taistelemista yhtä ainuttakaan normia vastaan. Aivan yhtä hienoa on olla pääministeri aikana, jolloin naispääministereistä ei ole juuri kuultukaan, kuin se seitsemän lapsen kotiäiti, joka nauttii siitä, että saa olla kotona hoitamassa lapsiaan. Minusta tärkeintä on, että jokainen tekee sitä, mistä itse nauttii!

Yhtä kaikki, Iltasatuja kapinallisille tytöille on hieno kirja, jota lukiessa tulin hyvälle mielelle. Monista kirjan sankarittarista en ollut kuullutkaan, ja kuten Lumiomena-blogin Katjan perheessä, myös meillä tarinoiden lukemista seurasi halua tietää lisää kyseisistä henkilöistä. Se jos mikä lienee osoitus siitä, kuinka oiva kirja Iltasatuja kapinallisille tytöille onkaan!

Kerrontataitojen harjoittelua tukeva satukirja: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat

Tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää, ja ympäri Suomea järjestetään erilaista satuaiheista ohjelmaa. Jokainen voi osallistua satupäivään vaikka lukemalla satuja. Toinen mainio tapa on saduttaminen tai kuvista kertominen. Satupäivän hengessä haluan esitellä teille loistavan tieto- ja kerrontataitoja vahvistavan satukirjan, jonka parissa lapsi pääsee itse keksimään omia satujaan.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on Leena Mäkisen, Anne Suvannon ja Soile Ukkolan laatimat kirja, jonka avulla vanhemmat, opettajat, varhaiskasvattajat ja vaikkapa puheterapeutit voivat harjoittaa lapsen kerrontataitoja. Kirja sisältää kolme Ina Majantien kuvittamaa tarinaa, joissa tarina etenee pelkästään kuvien kautta, ja tarkoitus on, että lapsi saa itse kertoa tarinan tapahtumat. Kirjan kohderyhmää ovat kaikki alle kouluikäiset, noin 4 - 6-vuotiaat lapset, joiden kerrontataitojen kehittyminen on aktiivisimmillaan. Toki kirjaa voi käyttää myös alkuopetuksessa.

Kirjan laatijat ovat itse puheterapeutteja ja tutkijoita, ja he halusivat laatia kirjan, josta aikuinen saisi tietoa lapsen kerrontataitojen kehittymisestä sekä harjaannuttamisesta ja jonka avulla lapsi pääsisi itse harjoittelemaan tarinoiden kertomista. Kirjan alussa onkin aikuisia varten tuhti tietopaketti, joka on mielestäni paitsi erittäin tärkeä ja selkeästi kirjoitettu myös mielenkiintoinen.

Kerronta on kirjailijoiden mukaan tosielämään tai mielikuvitukseen perustuvan tapahtumasarjan kuvausta, ja sitä käytetään joka päivä arkisissa vuorovaikutustilanteissa. Kerronta edellyttää lapselta tarkkaavaisuutta, muistia ja taitoa muodostaa lauseita ja järkeviä merkityskokonaisuuksia, syy-seuraussuhteita sekä viittaussuhteita. Hyvät kerrontataidot omaava henkilö kykenee tulkitsemaan toisten ja oman mielen sisältöjä, tunteita ja aikomuksia. Hän osaa erottaa omat tunteet toisten tunteista. Onkin siis aivan ymmärrettävää, että lapsella, jolla on hyvät kerrontataidot on myös yleensä hyvät vuorovaikutustaidot. Kuvitteellisen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle ja empatian kehittymiselle (s. 14)

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat, että tutkimuksissa on havaittu, että kerrontataidot - erityisesti kuullun tarinan uudelleenkertominen - ovat yhteydessä koulumaailman taitoihin (muun muassa muistaminen, keskittyminen, luetun ymmärtäminen, päätelmien tekeminen). Toisilla lapsille on haasteita kerrontataidoissa, mutta tutkimusten mukaan, mutta niitä on mahdollista tukea ja treenata. Niiden harjaannuttaminen puolestaan kehittää myös muita kielellisiä taitoja. Sanaston, kerronnan ja kuullun ymmärtämisen kuntouttaminen vaikuttaa positiivisesti lasten luetun ymmärtämisen taitoihin (s. 17). Kirjan lopusta löytyykin kerrontakortit, joiden avulla voi harjoitella muun muassa tarinan peruselementtejä ja ohjata lapsen kerrontaa.

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat myös siitä miksi on tärkeää, että lapselle luetaan aivan pienestä pitäen, ja kuinka hän hyötyy satujen ja tarinoiden kuuntelemisestä hyvin monella eri tavalla. Satujen lukeminen ja kuunteleminen kehittävät laaja-alaisesti lapsen kielellisiä taitoja, kykyä ymmärtää syy-seuraussuhteita, empatiaa ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Lukeminen ja tarinoiden kuunteleminen rentouttaa ja rauhoittaa ja harjaannuttaa keskittymistaitoja. Tarinat luovat turvallisen tilanteen harjoitella omien tunteiden ilmaisua, niistä keskustelua ja kertomista.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Onkin tärkeää, että lapsen kanssa lukiessa tarjoaa hänelle mahdollisuuden keskustella lukemastaan ja kuulemastaan. Sama pätee myös lapsen kanssa tarinoiden kertomiseen. Siksi tässäkin kirjassa on laadittu valmiiksi joitakin kysymyksiä, jotka paitsi auttavat lasta eteenpäin myös ohjaavat häntä miettimään tunteita sekä muun muassa niitä syy-seuraussuhteita. Kirjan tekijät kuitenkin muistuttavat, että liikaa ei kannata kysellä, vaan antaa lapsen tuottaa myös omaa kertomusta, eikä missään tapauksessa saa painostaa lasta kertomaan.

Aikuisen kannattaakin käydä itse läpi sekä kirjan teoriaosuus että tekijöiden kerrontatilanteen etenemistä varten laatimat vinkit. On nimittäin olemassa erilaisia dialogisia tekniikoita, joita kerrontatilanteessa voi käyttää. Minä valitsin kirjassa esitellyistä tekniikoista kysymysten käytön, vuorolukemisen ja lauseen taydentämisen ja hyödynsin niitä, kun kerroimme viisi ja puolivuotiaan lapseni kanssa kirjan ensimmäisen tarinan ensimmäistä kertaa.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Majantien piirtämä kuvitus on selkeää ja sellaista, että lapsen on helppo keksiä sen pohjalta, mitä kuvassa voisi tapahtua. Hahmojen ilmeet ovat helpohkosti tunnistettavia. Oma lapseni oli aluksi vähän haluton ryhtyä kertomaan, sillä hän taisi hieman jännittää, osaako kertoa oikein. Lastani auttoi selvästi se, että hän sai kertoa minun kanssani yhdessä. Seuraavilla kertomiskerroilla hän mitä luultavammin osaa kertoa rentoutuneemmin myös ihan itse. Hän innostui kovasti kertomuksen jälkeen tulevasta kuvasta, josta piti etsiä hullunkurisia asioita ja selostaa, miksi ne ovat jotenkin hassuja ja kuvaan sopimattomia. Jokaisen kertomuksen jälkeen tulee myös joukko erilaisia tehtäviä, joiden avulla kerrottua tarinaa voi käsitellä lisää. Niistäkin me teimme muutamia. Niissä lapsi sai kerto ja kirjoittaa omista lempijutuistaan ja pohtia vaihtoehtoisia tilanteita tarinaan.

Mielestäni Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat on aivan mahtava työkalu kaikille kasvattajille. Se tarjoaa myös mukavaa yhteistä tekemistä vanhemmille ja lapsille. Kirjan tarinoita voi kertoa uudestaan ja uudestaan, mutta toki olisi mahtavaa, jos tarinoihin voisi saada vaikka muutaman lisäpaketin myöhempiä kertomiskertoja verten!

Siri Yöhiippailulla ja satupalvelu Iltasatu.org

Oletteko jo kuulleet ilmaisesta Iltasatu.org -satupalvelusta? Minä tutustuin palveluun aivan hiljattain kirjailija-kuvittaja Leea Simolan vinkistä. Hänen oma satunsa Siri yöhiippailulla on julkaistu palvelussa 19.6.2017, ja se on jatkoa noin vuosi sitten julkaistulle kuvakirjalle Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016), jossa Siri ja hänen isosiskonsa Siina leikkivät sadepäivänä hurjaa Kyöpelinvuori-mielikuvitusleikkiä. Meidän lapsemme pitivät Vedenpaisumus-kirjasta, joten arvelin, että he voisivat tykätä myös Yöhiippailusta. Niinpä luimmekin tänään iltasadun poikkeuksellisesti ipadiltä.

Iltasatu.org on siitä näppärä palvelu, että sitä käyttääkseen ei tarvitse ladata erillisiä appeja tai muista vastaavia. Riittää, että on joku sähköinen laite, jolla pääsee nettiin. Voinkin kuvitella, että moni kesälomamatkalainen ei raahaa kovin mielellään mukana painavia kirjoja, ja silloin tällainen palvelu, josta saa ilmaiseksi ladattua luettavaa, on kullanarvoinen! Me siis käytimme lukulaitteena ipadiä ja luimme kirjan ensin kirjan lataamalla sen e-kirjana. E-kirjan etu on se, että kirja näyttää näytöllä enemmän oikealta kirjalta, jonka sivuja saa käänneltyä. 

Leea oli kertonut minulle testanneensa kuviin pieniä animointeja, joten osasin odottaa, että kuvissa tapahtuu jotakin. Esikoinen hihkaisikin innoissaan, kun huomasi, että ensimmäisessä kuvassa Sirin silmät liikkuivat ihan oikeesti! Muissa kuivissa animaatiot eivät toimineetkaan, joten kun luin lasten pyynnöstä kirjan heti uudestaan, tein sen selaimen kautta. Nyt animaatiot toimivat hyvin. Oli hauska huomata, kuinka paljon lapset innostuivat niinkin pienistä animoinneista, ja olivat ihan innoissaan huomatessaan uudessa kuvassa jotain liikkuvaa.

Siri yöhiippailulla on pieni ja hupaisa kertomus eräästä illasta ja yöstä, jolloin Siinä päättää opettaa pikkusiskolleen Sirille kaiken yöhiippailusta. Yöhiippaileminen on sitä, että lähdetään keskellä yötä salaiselle retkelle, joka - sivumennen sanoen - kannattaa mieluiten suunnata keittiöön, sillä siellä on herkkukaappi. Tytöt varustautuvat hiippailulle huolella. He piirtävät kartan, johon punaisella rastilla merkitään herkkukaapin paikka, ja lisäksi he peittelevät taskulamput sänkyihinsä odottamaan yötä. 

Isä ei arvaa illalla ollenkaan, mitä tytöillä on mielessään. Siina herää yöllä ja herättää Sirin. Koti on pimeä ja kaikki on mukavan jännittävää. Siskokset marssivat peräkanaa ennalta sovittua reittiä kohti keittiötä. 

Meidän lapsiamme muuten nauratti Sirin ja Siinan pohdinta peräkanaa-sanan merkityksestä ja kuvailusta, miten jokainen yöretkeläinen löysi oman perä-tyylinsä kävellä!

Tässä mennään peräkkäin: peräkukkoa, peräpossua, perämarakattia ja perälokkia!

Selviydyttyään erään suuren, mustan ja karvaisen esteen ohi, yöhiippailijat saapuvat vihdoin keittiön ovelle ja odottavat innoissaan, että pääsevät nauttimaan kaikkia niitä herkkua, joita tietävät aikuisten säilöävän salaa keittiön kaappeihin. Tytöt raottavat keittiön ovea ... ja kohtaavat aivan odottamattoman yllätyksen! Enkä muuten paljastakkaan tässä, että minkä.

Vaikka Siri Yöhippailulla kertoo siis iltaan ja yöhön sijoittuvasta leikistä, minä taisin tehdä pienoisen virheen, kun luin tämän tarinan lapsilleni juuri iltasaduksi. Huomasin ja kuulin hyvätyöt sanottuani, että lapseni supattelivat huoneessaan vielä hyvän tovin ennen hiljenemistään. Taisivat suunnitella sängyissään omaa pientä yöhiippailuaan, joka suuntautuu kenties tuonne meidän herkkukaapillemme. :D

Siri Yöhiippailulla on siis luettavissa ilmaiseksi Iltasatu.org-palvelussa, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Sieltä löytyy sekä vanhoja satuklassikoita että uudempaa tarinoita. Moni vanhoista klassikoista on myös kuviettu uudestaan taitavien nykykuvittajien toimesta. Mikäli palvelu ei ole vielä tuttu, kannattaa käydä kurkkaamassa!