Luettavaa koululaiselle hiihtolomaksi

Koululaisten hiihtoloma alkoi täällä Etelä-Suomessa tänään, ja moni varmasti aikoo ulkoilla ja talviurheilla, kun kerran talvikelit ovat vielä upeat. 


Ehkä johonkin väliin jää kuitenkin aikaa myös lukemiselle, ja ainakin meillä kotona koululaisen on hyvä välillä rauhoittua kirjan ääreen. Hän itse lukee tällä hetkellä Thomas Taylorin kirjoittaman Gargantis-kirjaa (WSOY 2020), joka on Malamanterin (2020, saatu kustantajalta) jatko-osa. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Itse en ole lukenut Gargantista, mutta Malamanterin luimme ääneen yhdessä. Kirjoitin tuolloin eriskummalliseen merenrantakaupunkiin sijoittuvasta Malamanterista Instagramiin seuraavasti:

"Tätä kirjaa on suositeltu erityisesti Potter-faneille, ja voin kyllä kuvitella, että hekin tästä pitäisivät. Toisaalta Malamanterista puuttuu tietynlainen syvyys, esimerkiksi henkilöiden ajatuksia ja tunteita ei ruodita kovin syvällisesti. Toiminta on suoraviivaista, ja tapahtumasta toiseen mennään vauhdilla. Tämä välillä häiritsee, mutta nuorempienkin lukijoiden on ehkä juuri siitä syystä helpompi koukuttua juonenkäänteisiin. Jännitystä ja vauhtia tästä salaperäisestä kirjasta ei ainakaan puutu".


Kirjan päähenkilöt Herbert Sitrus ja tämän ystävä Orvokki Parma ovat molemmat orpoja, ja Herbert työskentelee Hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimiston virkailijana. Orvokki ilmestyy hänen luokseen, ja tahtoo, että Herbert auttaa häntä selvittämään kadonneiden vanhempiensa tapauksen. Orvokin tulosta alkavat jännittävät tapahtumat, joihin liittyy mystinen koukkumies ja tarujen merihirviö Malamanteri. Tämä kirja sopii alakouluikäisille, joilla on jo hyvä lukutaito.

........................................

Aivan kaikille suosittelen Hirviö ja Helmikki -nimistä kirjauutuutta, jonka on kirjoittanut Jack Meggitt-Phillips ja kuvittanut Isabelle Follath. Tämän kirjan on suomentanut Marja Helanen. Me saimme tämän ennakkokappaleena WSOY:lta, ja luin sen ääneen eskarilaisellemme ja tokaluokkalaisellemme. Kirjaa ei tarvinnut lukea montaakaan sivua, kun tarina sai niin jännittävän ja yllättävän käänteen, että me kaikki kolme nieleskelimme pienoisesta järkytyksestä ja yllätyksestä... Tämä ilkikurinen, omaperäinen, yllättävä ja jopa hieman röyhkeä kirja muistuttaa Roald Dahlin kirjoja - niitä, joissa lapsia pistellään säälimättömästi noitien tai jättien poskeen.

Hirviö ja Helmikki -kirjassa tekstiä on kohtalaisen paljon, mutta rivitys on väljää ja siellä täällä on mustavalkoisia kuvia keventämässä tekstimäärää.

Kirjan päähenkilöistä toinen on 511 -vuotias Ebenezer, jonka ökykartanon ylimmässä kerroksessa asuu hänen pitkän ikänsä salaisuus: hirviö, joka sylkee sisuksistaan elämän eliksiiriä ja mitä tahansa tavaraa, kunhan Ebenezer ruokkii sitä aina sillä herkulla, jota hirviö kulloinkin pyytää. Ei ole väliä, toivooko hirviö ruuakseen maailman viimeistä dodoa, Ebenezerin lemmikkikissaa tai vaikka harvinaista papukaijaa, Ebenezer toimittaa sen hirviölle. Ebenezerillä ei nimittäin ole omaatuntoa, ja hän ajattelee vain itseään. 

Kun hirviö sitten tahtoo syödä ihmislapsen menee Ebenezer orpokotiin ja adoptoi sieltä koko orpokodin häijyimmän kakaran eli Helmikin. Sekä Ebenezer että Helmikki käyttäytyvät kirjassa varsin hirviömäisesti, mutta varsinkin Helmikillä on käytökseensä lopulta aika ymmärrettävä syy. Nämä kaksi oppivat kuitenkin tärkeitä asioita itsestään ja ystävyydestä, ja nousevat lopulta hirviötä vastaan. Kirjan loppu vaikuttaa onnelliselta, mutta voin sanoa, että aivan viimeisellä sivulla on käänne, joka ei sovi herkimmille lukijoille! Minä ainakin mietin, oliko kirjaa sittenkään sopivaa lukea ääneen eskarille. Olin varma, että hän näkee kirjasta painajaisia, mutta onneksi niin ei käynyt!

........................................

Mikäli luettavakseen tahtoo sittenkin jotain vähemmän pelottavaa, kannattaa lapsen valita monelle tuttuakin tutumman Timo Parvelan Ella-kirjasarjan toiseksi uusin osa Ella ja kaverit vihdoin kolmannella (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Itseasiassa sarjan uusin osa Ella ja etäkaverit etäkoulussa taisi juuri ilmestyä, eli ahkerin lomalukija ehtii lukea vaikka nämä molemmat kirjat.

Ella ja kaverit vihdoin kolmannella -kirjassa Ella luokkatovereineen on todellakin viimein aloittanut kolmannen luokan. Oppilaat tuntevat itsensä jo valtavan isoiksi ja viisaiksi, mutta opettajalla tämä siirtymä on aiheuttanut ikäkriisin. Kuten sarjalle on tyypillistä, opettajan toilailut ovat käsittämättömiä ja naurattavat lukijoita. Hän etsii itseään ja yrittää nuorentua pukeutumalla milloin punkkariksi, milloin hoppariksi.

Opettaja ei ole ainoa, joka kriiseilee, sillä Patekin on suuren elämänmuutoksen edessä. Hänen on nimittäin mentävä naimisiin, jotta hän saa ajaa autoa. Patella on kuitenkin ongelma, sillä hänellä ei ole morsianta. Ella ja kaverit tahtovat tietysti auttaa ystäväänsä, ja päättävät etsiä tälle morsiamen. Tietysti tästä kaikesta aiheutuu kommelluksia ja hauskoja juonenkäänteitä. Ella jopa menee tapaamaan paikallista kirjailijaa Pamo Tirvelaa siinä toivossa, että tämä kirjoittaisi Patesta kirjan, ja Pate saisi kuuluisuutta ja sitä kautta ihailijoita.

Ellat ovat saaneen uuden ulkoasun: Anni Nykäsen piirtämiä kuvia on runsaasti ja osa tekstistä on sovitettu puhekupliin.


Aikuislukijalle tämän kirjan parasta antia onkin sarjan uudistuneen ulkonäön ja Anni Nykäsen piirtämien kuvien ohella juuri tämä Pamo Tirvelan ilmestyminen tarinaan. Tirvela on kirjailija, jonka runoja ei liene lukenut kuin oma äiti, mutta joka kuitenkin jotenkin kummasti muistuttaa erästä tunnettua tosielämän kirjailijaa... ;) Lapsilukijoita huvittavat hauskat sanailut, kommellukset, jotka syntyvät muun muassa väärinymmärryksistä ja opettajan pöllyilyt. Oman lisänsä tarinaan tuo myös se, että Ella tajuaa olevansa pihkassa Pateen!

........................................

Vielä Ella-kirjaakin hauskempi, ja sanoisinko kreisimpi, lastenromaani on Miina Supisen kirjoittama Rosmariini - Mättömädon salaisuus (WSOY 2020, saatu kustantajalta). Tämä kirja on myös kaikista näistä tässä postauksessa esittelemistäni kirjoista helppolukuisin, sillä se etenee yhtä vahvasti sarjakuvamaisen kuvituksen kuin lyhyiden tekstiosuuksien kautta. Minusta tämä Mättömadon salaisuus on tyyppiesimerkki nykylapsille suunnatuista romaaneista, joissa kuvituksen rooli on hyvin suuri. Olen huomannut töissäni, että moni kolmasluokkalaisista oppilaistanikin valitsee mielellään luettavaksi kirjoja, joissa kuvitus on runsasta ja tarinassa paljon huumoria. 

Rosmariini - Mättömädon salaisuus pohjautuu helppolukuisesta Lukupalat-sarjasta tuttuihin Kokkiklubi-kirjoihin. Mättömato-kirjassa keittiönoita-Rosmariini on vienyt kokkiklubilaiset toiseen maailmaan seikkailemaan, mutta aluksi näyttää, että eksoottisesta miljööstään huolimatta tämä Kumaria-niminen maa on varsin tylsä paikka. Sitten Madeleine nappaa veneen kyytiin suloisen, keltaisen toukan, joka syö matkalaisten veneen, ja siitä alkavat ongelmat! 



Retkeilijät tutustuvat ensin tanssiharjoituksia pitäviin hevosiin, joutuvat sitten ilmarosvojen ilmalaivaan ja sieltä muurahaiskuningattaren valtakuntaan, jossa he joutuvat orjatyöhön keittiöön. Kuningatar pakottaa kokkiklubilaiset ja muut orjuuttamansa keittiönoidat raatamaan jälkeläistensä tulevan syntymäpäivän takia, mutta kaikki heidän ponnistelunsa tuntuvat valuvan hukkaan, kun mättömato ahmii toukkien syntymäpäiväkakun! Madeleine suuttuu toukalle, joka muuttuu säikähdyksestä elottoman näköiseksi pötkyläksi. Tarinan lopussa tämä elottoman näköinen pötkylä muuttuu kauniiksi perhoseksi, joka onnistuu pelastamaan Rosmariinin ja kokkiklubialiset muurahaiskuningattaren vankeudesta. Rosmariini toimittaa kokkiklubilaiset takaisin omaan maailmaansa, mutta jää itse Kumariaan suorittamaan tärkeää tehtävää. Tämä tarinan loppu viittaa vahvasti siihen, että tulossa on uusia Rosmariini-kirjoja, joissa vauhdikkaat seikkailut jatkuvat.


Arvatkaas muuten, mikä näistä kirjoista oli meidän tokaluokkalaisemme suosikki? Kaikki olivat kuitenkin kivoja (Ella ja kaverit kuulemma vähiten suosikki), mutta parhaan kirjan tittelin pokkasi fantasiaromaani Malamanteri!

Lapsikin voi vaikuttaa - Esittelyssä kuvakirjoja vaikuttamisesta ja vastuunkantamisesta

On hyvä, että jo pienelle lapselle opetetaan, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja  elinympäristöönsä. Meillä kaikilla on myös velvollisuuksia ympäristöä ja kanssaihmisiämme kohtaan, eikä ole yhdentekevää, kuinka elämämme täällä maapallolla elämme. Jos katsomme asioita omasta näkökulmastamme, saatamme aiheuttaa paljon pahaa mieltä tai vahinkoa, ja ikävällä käytöksellä sekä välinpitämättömyydellä on usein tapana levitä. On tärkeää, että jo pienille lapsille opetetaan vastuunkantamista sekä erilaisia tapoja ottaa kantaa ja vaikuttaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Myös koulujen opetussuunnitelmassa on laaja-alainen osaamisalue, jonka tarkoitus on opettaa osallistumista ja vaikuttamista.


Pienten lasten kanssa tätäkin aihetta voi hyvin lähestyä kirjojen avulla. Tarinoiden avulla lasten kanssa on helpompi konkreettisesti käsitellä haastaviakin aiheita, ja niiden ääreen voi mainiosti pysähtyä keskustelemaan. 

Tracey Corderoyn kirjoittama ja Tony Nealin kuvittama kuvakirja Yksi sinne tai tänne (Kustannus-Mäkelä 2020, alkuteos Little Tiger Press Ltd, saatu kustantajalta) on hyvin perinteisen tyylinen kuvakirja, jossa veikeän näköiset eläinhahmot seikkailevat. Tarina on kuitenkin oiva kertomus siitä, miten omaan napaan tuijottelu ja itsekkäät teot voivat aiheuttaa suurenkin harmin, vaikka ne vaikuttaisivat tekijästään kovin vähäpätöisiltä. 

Nealin kuvituksessa eläimet ovat hykerryttävän ilmeikkäitä.

Kirjan eläinhahmot asuvat ihastuttavassa Onnela-nimisessä kaupungissa, jossa nimensä mukaisesti kaikki on mukavaa. Eräänä päivänä sarvikuono kuitenkin heittää yhden ainoa karkkipaperin maahan ja ajattelee, ettei sillä ole väliä, koska sehän on vain yksi roska. Kuitenkin sillä on paljonkin väliä, sillä muutkaan kylän asukkaat eivät enää vaivaudu viemään roskiaan roskikseen, ja pian roskakasat haisevat ympäri katuja. Tämä aiheuttaa ketjureaktion, kun sotkua inhoava kirahvi poimii puistosta vain yhden kukan, minkä jälkeen niin tekevät kaikki muutkin. 


Vastaavia tekoja tapahtuu lisää, ja pian Onnela ei enää todellakaan ole Onnela. Kaikki on sotkuista, ja asukkaat vihaisia toisilleen. Onneksi hiiri keksii ratkaisun: se istuttaa yhden ainoan kukan, jonka näkeminen saa muut asukkaat taas muistamaan, kuinka mukavaa Onnelassa oli ennen. Hyvät teot leviävät, ja kaupungista tulee yhteisvoimin entistä ehompi.

Tosielämässä asiat eivät tietenkään ole näin suoraviivaisia, mutta kirja tarjoaa hyviä esimerkkejä siitä, miten ei kannata ajatella vain itseään, ja kuinka jokaisen teoilla on merkityksensä. Kirjan lopusta löytyy myös lyhyitä ohjeita lukijalle siitä, miten jokainen voi toimia yhteiseksi hyväksi.


.................................................

Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan uusin osa Onni-poika osoittaa mieltään (Etana Editions 2020, saatu kustantajalta) on oiva tarina kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, miten lapsetkin voivat ottaa kantaa itselleen tärkeisiin asioihin. Kirjassa tällainen tärkeä asia on lähipuisto, tai oikeammin se, että puisto on päätetty lakkauttaa ratikkalinjan ja uuden autotien takia. Tie tulisi nopeuttamaan työmatkalaisten matkaa minuutilla, minkä Onnikin tajuaa olevan naurettava syy kokonaisen puiston tuhoamiseen. Onnin perhe ja naapuriperhe päättävät ryhtyä toimeen puiston säilyttämiseksi. He kutsuvat lyhtypylvääseen kiinnitetyllä mainokselle kaikki lähiseudun ihmiset mielenilmaukseen puiston puolesta. Tilaisuus on helppo järjestää, koska asukkaille on joka tapauksessa varattu kuulemistilaisuus. 


Onni, Olavi ja Hilla valmistavat yhdessä hienoja kylttejä mielenosoitusta varten. Mielenosoitukseen saapuu paljon lähialueen asukkaita, sillä puisto on monelle tärkeä. Kaupungin edustaja yrittää puhua tiehankkeen puolesta, mutta ihmiset osoittavat rauhanomaisin keinoin, että puisto on tietä tärkeämpi. Seuraavalla viikolla paikallisradiosta tulee uutinen, jossa kerrotaan, että kaupunginhallitus on päättänyt harkita puiston säilyttämistä, koska niin moni asukkaista vastusti puiston tiehanketta. Vaikka tosielämässä asiat eivät valitettavasti aina hoidu noin vikkelästi tai käänny parhain päin, on tietysti tärkeää, että lukijoille jää se kuva, että aktiivisella yrittämisellä asioihin voidaan saada muutosta aikaan. 



Ystävänpäivän kirjaesittelyssä Dunne-sarjan viimeinen osa: Hyvä kun on rakkautta

Mikä kirja sopisikaan paremmin esiteltävksi näin ystävänpäivänä kuin Rose Lagercrantzin kirjoittama ja Eva Erikssonin kuvittama Hyvä kun on rakkautta -lastenromaani? (Kustannus-Mäkelä 2020, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag, saatu kustantajalta) Kirja on Dunne-sarjan seitsemäs ja viimeinen osa, ja tämänkin suomennoksen on taidolla tehnyt Raija Rintamäki.


Aikaisempien Dunne-kirjojen tavoin tässäkin romaanissa tärkeässä asemassa on päähenkilön eli Dunnen ja tytön parhaan ystävän Ella Fridan ystävyys. Dunne ja Ella Frida olisivat erottamattomat, mutta valitettavasti Ella Fridan perhe on muuttanut jo ensimmäisessä osassa kauas Norrköpingiin, minkä takia fyysinen välimatka tyttöjen välillä on venynyt seitsemäntuntiseksi. Kumpikaan ei kuitenkaan ole unohtanut toista ja kaipaa jatkuvasti toisen luo. 

Kun Dunnen isä kosii naisystäväänsä Veraa, olettaa Dunne ilman muuta, että Ella Frida kutsutaan häihin mukaan. Hän on tyrmistynyt, kun saa kuulla, että morsiuspari vihitään pienimuotoisesti Roomassa Ruotsin suurlähetystössä. Dunne kauhistuu, että Ella Frida suuttuu hänelle, kun ei pääse mukaan. Vaikka Dunne kokee Roomassa erinäisiä seikkailuja ja pitää jopa häissä hauskaa, ei Ella Frida haihdu kauas hänen mielestään. Huolimatta Veran suuresta (ihanasta) salaisuudesta ja edessä häämöttävästä Venetsian-matkasta, päättää Dunne, että hänen on kerta kaikkiaan pakko päästä takaisin Ruotsiin parhaan ystävänsä luo. Kun Dunne sitten pääsee Ella Fridan kesämökille, näyttää todella siltä, että ystävä on pahasti pettynyt Dunneen, eikä haluakaan olla Dunnen kanssa. Tosiassa Ella Fridalla on ihan toinen syy olla niin torjuva, mutta sitä hän ei halua kertoa kenellekään...

Dunne-kirjat voivat vaikuttaa kepeiltä, eikä niissä ole tekstiä kovin paljon, mutta nämä näennäisesti helpot kirjat pitävät sisällään paljon isoja asioita vanhemman menettämisestä uuden rakkauden löytämiseen, eroihin, vanhemman masentumiseen ja lapsen sairastumiseen. Vaikka aiheet kuulostavat näin luettuna rankoilta, on Lagercrantz onnistunut löytämään kirjoihin ilmiömäistä positiivisuutta, joka paitsi kuvaa hienosti lapsen ajatusmaailmaa tekee tarinasta erittäin viehättävän. 

Dunne-kirjat ovat ihastuttavia tarinoita tunteista, ystävyydestä, elämän monimutkaisuudesta ja ennen kaikkea rakkaudesta, jota on hyvin monenlaista. Minua itseäni liikuttaa esimerkiksi kovasti, miten Dunne luokkakaveri Kudden välittää ja huolehtii tytöstä, vaikka tämän sydämessä ykkösystävän paikka on aina Ella Fridan. Tarinan lopussa Dunne kuitenkin kaukonäköisesti kirjoittaa päiväkirjaansa hänen ja Ella Fridan ystävyydestä:

... Me olemme vielä niin pieniä.

Emme ehkä enää tunne toisiamme, kun kasvamme isoksi?

Mutta nyt pieninä me rakastamme toisiamme.

Hyvä kun on rakkautta.


Aiemmat Dunne-esittelyni voit lukea täältä ja täältä.

Kirja kuin lämmin halaus

Merja Palinin sanaton kuvakirja Taikapuikot (Etana Editions 2020, saatu kustantajalta) on äärimmäisen herkkä ja kaunis kuvakirja, joka kietoo lukijan lämpöiseen tunteeseen. Palin kuvaa vähäeleisesti ja vain muutamaa eri väriä käyttäen sen kaiken rakkauden, jota vanhempi lastaan kohtaa tunteen. Hänen tarinansa kertoo, kuinka paljon me vanhemmat olemme valmiita tekemään, jotta lapsillamme on hyvä ja turvallinen olla. Näin minä ainakin tämän kirjan luin ja tulkitsin.


Tarinan alussa kova viima puskee läpi kukkulan piiskaten puita, jotka sillä seisovat ja pitävät seuraa yksinäiselle mökille. Kylmyys ja tuuli on kuvattu sinisin sävyin ja pitkittäisin viivanvedoin. Sisällä mökissa värjöttelee tyttö. Tytön äiti kutoo punaisesta langasta tälle sukat ja sen perään lapaset. Vaikka punainen väri lupailee lämpöä, ei viima vieläkään hellitä, vaan pitää tytön otteessaan. 


Äiti istuu ja kutoo. Hän kutoo niin vimmalla, että hiussuortuvatkin karkailevat hänen ennen kovin siloisesta nutturastaan. Äidin puikoista syntyy villakerrasto, kaulaliina ja pipo, joihin tyttö pukeutuu nenännipukkaansa myöten. 


Äiti on selvästi päättänyt pitää rakkaimpansa lämpimänä ja suojassa ulkopuolelta tulevaa uhkaa vastaan, sillä hän ei lakkaa kutomasta. Äidin puikot loihtivat esiin metreittäin punaista kaulaliinaa, joka kietoo koko talon ja kaikki kukkulan puut sisäänsä suojaan. Vihdoin pikkuisessa mökissä on lämmintä, hiljaista ja rauhallista. Viimeinen kuva, jossa nurmi talon ympärillä jo vihertää, osoittaa, että puhaltavista tuulista huolimatta lämpö on voittanut kylmyyden. Tuuli ja kylmyys eivät ole enää uhkia, ne eivät pääse äidin loihtiman lämpimän taikapiirin läpi.


Taikapuikot on hieno osoitus siitä, kuinka kirja ei tarvitse sanoja kertoakseen suuren tarinan ja herättääkseen lukijassa paljon tunteita. Tämän kirjan kohdalla vähemmän on todella enemmän.