Lastenkirja ennakkoluuloista ja kateudesta: Abrakaseepra

Helen Dochertyn kirjoittama ja Thomas Dochertyn kuvittama Abrakaseepra (Mäkelä, 2015) on kertomus kateudesta, mustasukkaisuudesta ja siitä, mitä nämä kurjat tunteet voivat saada aikaan. Juoruilu ja väärien syytösten esittäminen on rumaa, mutta aika inhimillistä silloin, kun katalat tunteet mustaavat mielen. Lasten kirjoissa on onneksi yleensä onnellinen loppu ja juoruilijakin tajuaa oman ilkeytensä ja osaa pyytää tekojaan anteeksi - ennen, kun on liian myöhäistä. Tämä kirja on toki mukava kirja luettavaksi muutenkin, mutta erityisen paikallaan se on silloin, kun lasten keskuudessa ilmenee kateutta tai pahanpuhumista. Kirjan on suomeksi lorutellut Terhi Leskinen.

Kansi on houkutteleva. Kaipaisin kuvaan vielä mustasukkaista vuohta.

Torkkulan kylä on hiljainen ja elämä kovin tylsää. Kellään ei ole tekemistä ja aika mataa. Eräänä päivänä hauskuutukseen ja taikatemppujen tekemiseen erikoistunut Abrakaseepara pyöräilee kaupunkiin ja ryhtyy pitämään siellä majaa. Kylän elämä vilkastuu ja kaikki ovat haltioissaan, kun seepra tekee temppujaan, kertoo matkoistaan kaukaisiin paikkoihin ja leikittää lapsia. Ainoastaan vuohi on epäilevä, eikä tahdo sietää seepran saamaa huomiota. Se alkaa levittää seeprasta juttuja ja kylvää epäilyksen siemeniä myös muiden eläinten mieleen. Loppujen lopuksi vuohi onnistuu kääntämään muut eläimet seepraa vastaan ja uskottelee, että seepra on epäluotettava, sillä sillä on raitoja. Vuohi nakuttaa raidat kieltävän kyltin puuhun, ja niin seepra joutuu yön hiljaisuudessa pakkaamaan taikakiskansa ja hyppäämään taas pyörän selkään. Seepra ei siis löytänyt itselleen kotia tästäkään kylästä.



Dochertyn kuvitustyyli on ilmeikästä ja mustekynien(?) viivat on hänelle ominaiseen tyyliin jätetty näkyviin.

Kun aamu valkenee, muut eläimet kauhistuvat, kun huomaavat seepran noin vain kadonneet. Muuan pieni vuohi sitten avaa suunsa ja tiuskaisee vuohelle, että on sen vika, että seepra joutui lähtemään. Häpeä iskee vuoheen ja se ymmärtää, kuinka kurjasti on toiminut. Eläimet lähtevät kiireen vilkkaa seepran perään, ja vuohi anoo tätä tulemaan takaisin. Abrakaseepra on anteeksiantava ja palaa vuohen ja muiden eläinten kanssa kylään. Seepra jatkaa taikashowtaan ja vuohikin keksii lopulta, missä on itse hyvä. Hän leipoo kerrassaan suussasulavia herkkuja, joille mikään ei vedä vertaa. Ja se raidat kiertävä kyltti kiskotaan maahan ja unohdetaan sinne!





Abrakaseepra opettaa, että vaikka, joku olisi erinäköinen kuin muut, hän ei silti ole huonompi tai kurjempi kuin muut. Arvokas opetus sekin. Meillä poika ei tosin oikein pitänyt tästä, sillä se vuohi on niin tuima ja ilkee.

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Ei sovi tosikoille. Tällainen varoitusteksti pitäisi kirjoittaa Noora Kunnaksen kirjoittaman ja Jenna Kunnaksen kuvittaman lastenromaanin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava, 2015) kanteen. Nimittäin sen lisäksi, että kirjassa on runsaasti nerokkaasti keksittyjä ja kuvattuja, hulvattoman hullunkurisia ja kertakaikkiaan kaheleita hahmoja, on siinä paljon päättömiä ja naurattavia tapahtumia joita höystetään sopivalla määrällä (okei, runsalla määrällä) pieruhuumoria



Tein aluksi sen virheen, että hyppäsin kirjan alussa olevien hahmoesittelyjen ohi ja aloitin lukemisen itse tarinasta sillä seurauksella, että huomasinkin hyppääväni suoraan keskelle tapahtumia ja kohtalaisen runsasta henkilögalleriaa. Meinasinkin pudota tapahtumien kärryiltä heti ensisivuilla, joten palasin takaisin alkuun ja tutustuin ensin kirjan hahmoihin. Majuri Kuugelbum, Bertta Perätuuli, Heikki Nieminen, Kerttuli Kvartsinäkkäri-Nieminen, Hemppa, Hugo Von Husmus ja porsaskaksoset Pipana ja Papu ovat kaikki vanhoja leluja ja Majatalo Perätuulen asukkaita. Majatalo Perätuuli on Bertan nimeämä nukkekoti, joka ennen toimi majatalona, mutta johon nyt on jäänyt asustamaan tämä vakituinen sakki hyvin sekalaisia tyyppejä.



Elo Perätuulessa on mukavaa eikä sitä häiritse kuin yli-innokkaan runoilijahiiren, Hugo Von Husmusen päätön runolausunta aina silloin tällöin. Asukkaiden täytyy kuitenkin alati muistaa varoa joutumasta nukkekodin ulkopuoliseen maailmaan eli huonemaailmaan, sillä tiedetään, että siellä lymyää kamala ja kammottava leluja syövä Molla Maija -hirviö. Vain Heikki Nieminen on nähnyt Molla Maijan, mutta tietää kertoa, että nukkekodista kauan sitten kadonnut Voimamies on joutunut hirviön uhriksi.

Tietysti käy niin, että Hugo lausuu kömpelöitä runokyhäelmiään sellaisella paatoksella, että luiskahtaa nukkekodin reunan yli suoraan huonemaailmaan. Maailmansodan veteraanin eli Majurin johdolla asukkaat muodostavat pelastupartion ja lähtevät etsimään pudonnutta runoilija-ressua. Hugo kyllä löytyy, mutta samassa rytäkässä vauhdikkaat, seikkailuja etsivät possulapset Pipana ja Papu onnistuvat puolestaan katoamaan. Majatalo Perätuulen urheat asukkaat jatkavat siis pelastusoperaatiota ja saapuvatkin lopulta vanhan kaapin luo - siis juuri sen, jossa Molla Maijan tiedetään asuvan ja jonne hän huhujen mukaan sieppaa avuttomat uhrinsa. Kohtaamista Molla Maijan kanssa ei siis voida välttää...




Vaikka Majatalo Perätuulen asukkaita oli paljon, ja aluksi oli vaikea saada selkoa, kuka kukin on, onnistuivat hahmot kuitenkin viihdyttämään minua varsin mukavasti. Erityisen ihastuttavia hahmoja olivat kaasuja rakkakudella päästelevä Bertta Perätuuli, äkäinen Heikki Nieminen ja hänen vaimonsa Kerttuli Kvartsinäkkäri-Nieminen, jonka suurin idoli on itse iso-Arska. Toivoin, että minulla olisi ollut sellainen 5-7-vuotias natiainen, jonka kanssa olisin saanut jakaa tämän lukukokemuksen, sillä Kahelin sakin ja kauhujen kaapin huumori kaikkine pieruineen, pipanoineen, papanoineen, kaasuineen ja lemuineen varmasti vetoaisi kyseisen ikäisiin lapsosiin.

Kirjan ovat aiemmin lukeneet ja arvostelleet esimerkiksi myös Rouva Huu ja Niina T.

Huomenna mennään Korkeasaareen

Noh, ehkä emme ihan huomenna ole vielä sinne matkaamassa, mutta tällä viikolla kuitenkin. Siksi olikin hyvä sattuma, että löysimme uutuushyllystä tämän Jusa Hämäläisen kuvittaman ja Katariina Heilalan käsikirjoittaman (graafinen suunnitelu: Riikka Turkulainen) kirjan Päivä Korkeasaaressa Eläintarhan elämää (Tammi, 2015). Voitte arvata, että esikoinen odottaa innolla matkaa eläintarhaan ja oli siksi niin innoissaan, kun tämä kirja löytyi. Luimme sen juuri päikkärisaduksi, ja nyt Korkeasaaripäivää odotetaan entistä enemmän (tämä lienee myös eräs kirjan tarkoituksista...).



Kirja on rakennettu Jaden ja Jannen sekä heidän isoäitinsä Korkeasaarivierailun ympärille. Tarinan edetessä he tuttustuvat eläintarhan eläimiin, sen työntekijöihin, toimintatapoihin ja historiaan. Kirja on kattava tietopaketti Korkeasaaresta ja sen toiminnasta, ja kirjan tarinan ensisijainen tarkoitus on jakaa lukijalle tietoa. Jokaisella kirjan aukeamalla on valokuvia eläimistä ja Korkeasaaresta sekä lyhyitä tietotekstejä. Valokuvat ovat muuten peräisin Korkeasaaren omasta arkistosta.



Jade, Janne ja isoäiti matkustavat Korkeasaareen vesibussilla, mutta lapset muistelevat, että edellisellä vierailullaan he tulivat saareen Mustikkamaan sillan kautta. Perillä heidän oppaakseensa ryhtyy eläintenhoitajana työskentelevä Meeri, johon lasten isoäiti on tutustunut vesijumpassa. He aloittavat tutustumisretken Amazoniasta, ja Meeri kertoo lapsille työstään eläintenhoitajana. Ryhmään liittyy myös Turo, joka on ympäristökasvattaja ja suunnittelee työkseen muun muassa koululaisvierailuja. Turo onkin juuri oikea henkilö vastaamaan Jannen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen, eivätkö eläimet viihtyisi paremmin luonnossa kuin ihmisten töllisteltävänä vankeudessa.



Kysymys on hyvä, ja eittämättä se on käynyt monen Korkeasaaressa vierailleen kävijän mielessä. Kirjassa vastataan siis tähänkin kysymykseen, kun Turo kertoo lapsille, että eläintarhassa tehdään paljon eläintensuojelutyötä ja kasvatetaan eläimiä, jotka muuten olisivat saattaneet kuolla sukupuuttoon. Eläintarhojen tehtävä ei siis suinkaan ole pelkästään ihmisten viihdyttäminen.

Jade ja Janne sekä kirjan lukija oppivat paljon muun muassa siitä, kuinka tärkeää on, että eläimet viihtyvät eläintarhassa ja tarvitsevat siksi erilaisia virikkeitä sekä mahdollisimman luonnonmukaiset elinolosuhteet. Samalla selviää, miksi Korkeasaaressa ei ole esimerkiksi kirahveja ja norsuja, vaikka ihmiset kuulemma toisinaan sellaisia sinne toivoisivatkin. Teoksessa sivutaan myös muiden eläintarhojen toimintaa ja kerrotaan, miten eläimet tulevat Korkeasaareen (vaihtokaupan kautta tai syntyvät sinne) ja esitellään lyhyesti eläinsairaalan toimintaa.



Päivä Korkeasaaressa, Eläintarhan elämää on niin kattava tietokirja, ja se sisältää niin paljon tekstiä, että kolmevuotiaan kanssa emme lukeneet ihan kaikkea, mutta keskustelimme ja tutkimme kuvia sitäkin innokkaammin. Hän tutkaili kirjan alussa olevaa Korkeasaaren karttaa ja pohti, miten me sitten Korkeasaareen menemme (autolla kuulemma). Hän myös muisteli kirjaa lukiessamme edellistä, vuoden takaista Korkeasaarireissuamme, joten kirjaa lukiessa voikin yhtä hyvin suunnitella omaa Korkeasaarivierailuaan, muistella jo mennyttä vierailua tai muuten vaan tutustua eläintarhan toimintaan ja joihinkin sen eläimiin.


Tompasta tulee isoveli eli Tomppa ja Piimänakki

Olen jo useamman postauksen verran esitellyt kirjoja, jotka käsittelevät uuden vauvan syntymistä ja esikoisen tuloa isosiskoksi tai -veljeksi.* Nyt olenkin iloinen voidessani esitellä tuohon aihepiiriin kuuluvan uuden kirjan, eli Kristiina Louhen kirjoittaman ja kuvittaman kirjan Tomppa ja Piimänakki (Tammi, 2015, pyydetty kustantajalta tätä juttua varten).



Tomppa-kirjat ovat meillä todella tykättyjä, ja kirjojen aiheet ovat sellaisia, että niistä on helppo löytää yhtymäkohtia omaan pikkulapsiarkeemme.** Tämäkin kirja osui ja upposi kolmevuotiaaseen kohdeyleisöönsä. Kirjassa Tomppa ja Piimänakki Louhi kuvaa Tompan matkaa isoveljeksi vauvan odotusajasta alkaen aina siihen asti, kun vauva viettää ensihetkiään kotona.

Tomppa ja Piimänakki -kirjan tarina etenee lempeän verkkaisesti. Ensin Tomppa kummastelee äidin mahaa, joka näyttää siltä, kun siellä olisi jalkapallo. Maha onkin mainio autorata, jota pitkin Tomppa voi huristella pikkuautoilla ja siinä sivussa tervehtiä mahassa kasvavaa siskoaan. Tomppa odottaa jo kovasti, miltä sisko näyttää. Lopulta koittaakin se päivä, kun vauvasisko päättää syntyä, ja mummi ja Vappu-koira tulevat hoitamaan Tomppaa. Tällainen rauhallinen, arkisia tilanteita kuvaava kerrontatyyli on tuttua jo aiemmista Tomppa-kirjoista.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki

Tomppaa taitaa hieman jännittää vauvan syntymää, sillä aamupalalla hän ei malta keskittyä mummin esittelemiin vauvakuviin, vaan lennättää palloa, Hiirikoiraa ja Kissa KII:tä niin, että jälkimmäinen lentää mummin kahvikuppiin. Ulkovaatteiden pukeminenkaan ei oikein tahdo onnistua, kun Tomppa onkin yhtäkkiä itse muuttunut vauvaksi...

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki

Louhi osaa kuvata muutamalla kuvalla ja lauseella sitä hämmennystä ja tunteiden kirjoa, mitä isoveljeksi (tai -siskoksi) tuleminen varmasti lapsissa aiheuttaa. Tomppakin on utelias ja iloinen, mutta samalla uutinen siskon syntymästä tekee hänelle kuuman olon ja kaipuun äidin syliin. Kun sisko tulee kotiin, on äidin kädet täynnä työtä, ja Tomppakin otetaan mukaan siskoa hoitamaan. Vaikka Tomppa on selvästi hämmentynyt uudesta perheenjäsenestä, en silti saa tarinasta sellaista vaikutelmaa, että hän olisi mustasukkainen uudesta siskostaan.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki

Monissa aiemmin lukemissani tämän aihepiirin kirjoissa on korostettu esikoisen uutta roolia isoveljenä tai -siskona, jonka kuuluu yhdessä yössä kasvaa isoksi ja reippaaksi ja alkaa huolehtia pienemmästä sisaruksestaan. Tomppakin osallistuu siskonsa hoitamiseen ja ihmettelee kaikkea uutta, mikä vauvaan liittyy, mutta saa silti itsekin olla vielä pieni ja käpertyä äidin kainaloon keinuteltavaksi.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki

Tompan ympärillä on monta turvallista aikuista, jotka huomioivat myös häntä, vaikka vauva vaatiikin paljon huomiota. Mummi esimerkiksi lukee Tompalle kirjoja niin paljon, että äänikin käheytyy ja isä hommaa Tompalle hienon yllätyksen...

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki

Kirjan nimi on hauska, ja ensin ajattelin sen viittaavan vauvan sukupuoleen.. Noh, se arvaukseni osui ilmiselvästi ihan metsään. Selitys kirjan nimelle kyllä löytyy, ja itseasiassa se kertoo osuvasti, millaista on lasten ajatustenjuoksu. Piimänakki on nimittäin Tompan keksimä lempinimi siskolleen - ja aika osuva sellainen.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki
Tomppa ja Piimänakki on juuri niin hyvä, kun Kristiina Louhen uusimman kirjan oletinkin olevan. Siinä oli hieman enemmän tekstiä kuin aikaisemmissa Tomppa-kirjoissa, joissa Louhi kuvaa asiat muutamalla sanalla tai parilla lauseella ja lukija saa itse tulkita tarinaa ja täyttää aukot. Toisaalta Tomppakin on tässä kirjassa kasvanut ja ymmärtää enemmän ja puhuu itsekin pidempiä lauseita. Tomppa-kirjat on kirjoitettu ja kuvattu Tompan näkökulmasta, joten on itseasiassa ihan loogista, että teksti ja lauserakenteet monimutkaistuvat.

*Katso aikaisemmat "Kun perheeseen tulee uusi vauva" -postaukset täältä, täältä ja täältä.
** Katso blogissa aiemmin esitellyt Tomppa-kirjat täältä ja täältä.

Luontoretkellä Kirjavan kissan kanssa

Tykkään valtavasti näistä erilaisista lapsille tehdyistä luontokirjoista, varsinkin niistä, joissa luontoon tutustutaan sadun ja loruttelun kautta. Olenkin aikaisemmin esitellyt muun muassa aivan mahtavia valokuvalorukirjoja sekä Miljan talvi ja Miljan syksy -kirjat, joissa lapsia tutustutetaan luontoon ja kansanperinteisiin sadun kautta. Ilokseni sain Maahengeltä heidän kustantamansa lorukuvakirjan Kirjavan kissan luontoretki (2015). Tämän hauskan teoksen loruista vastaa Lotta Kujanpää ja kuvat on tehnyt Ilma-Sofia Kuismanen.



Sympaattisen näköinen kirjava kissa lähtee luontoretkelle, jonka aikana hän kohtaa erilaisia, luonnonvaraisia eläimiä ja tutustuu niiden elintapoihin. Tarina on kirjoitettu lorumuotoon, ja sen seuraaminen vaatii lukijalta - tai kuulijalta - hieman kehittyneempää kykyä ymmärtää kuulemaansa sekä kykyä abstraktiin ajatteluun. Siinä mielessä kolmevee esikoisemme ei ehkä ollut kirjan varsinaista kohderyhmää, sillä huomasin, että hän ei vielä ymmärtänyt loruista kovin paljon. Niiden kautta lukija nimittäin parhaimmillaan saa lisätietoja lorujen eläimistä, vaikka osa loruista onkin hauskaa hölynpölyä:

" Vähemmistövaltuutettu, rouva Norppa Lumous
toivoo, että tapahtuisi norppavallankumous.

"Oikeus elintilaan on puolueeni motto.
    Kohtalomme ei voi olla kuin lauantainen lotto."

Rouvan palopuheessa on tenhoava sointi
    nyt kissaammekin kiinnostaa norpan hyvinvointi.

    Puoluetta kannattaakseen kissa ostaa arpalipun.
Voitto osuu kohdalle, saa vispilän ja sipulinipun!"
(Lotta Kujanpään loru kirjasta Kirjavan kissan luontoretki)




Vaikka poika ei ehkä tekstiä ymmärtänyt, kaikin paikoin ainakaan, hän paneutui sitäkin innokkaammin kirjan kuvien tutkimiseen ja jäi miettimään loruista bongaamiaan pieniä yksityiskohtia. Kuvien kautta pääsimmekin itseasissa aika hyvin sisälle kirjan tapahtumiin ja eläinten tapoihin. Kirjan lopussa kirjava kissa kehottaa lukijaa lähtemään uudestaan samalle tutkimusretkelle ja antaa nyt lukijalle muutaman etsimis- ja kuvanlukutehtävän mukaan...

Tämä kuva on hauska "Taistelevat metost" -maalauksen pastissi.
Sen kohdalla poikamme pohti, miksi linnut ovat niin vihaisia,
ja kävimme keskustelua omasta tilansta ja reviiristä



Koululaisten kanssa loruja voisi lukea pohdiskellen samalla, mitä ne kertovat kyseisestä eläimestä. Tällaista kirjaa, josta huomaa, miten paljon tekijät ovat nauttineet sen tekemisestä, on kiva lukea!
Myös Pihi nainen on lukenut lastensa kanssa Kirjavan kissan luontoretken ja hekin tykkäsivät kirjasta kovasti.





Pssst... Huomasittehan, että Luetaanko tämä? -blogia voi nyt seurata myös Facebookin kautta? Klikatkaahan itsenne tykkääjiksi tämän sivun oikeassa sivupalkissa olevan kuvakkeen kautta. :)

Dekkariivon lopetus: Club CSI: kadonneiden dollareiden tapausta

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että Kivimutka ja tyttö häkissä -kirjassa tapahtumat etenivät ajoittain vauhdikkaasti kuin amerikkalaisessa tv-sarjassa. Nyt luin dekkarin, jonka esikuvana on ihan todella amerikkalainen dekkarisarja. Club CSI: Kadonneiden dollareiden tapaus (Tactic Publishin, 2015, saatu kustantajalta) on David Lewmanin kirjoittama, nuorille suunnattu dekkari, joka pohjautuu rikospaikkatutkijoiden työtä käsittelevään tv-sarjaan CSI.


Hannah, Corey ja Ben ovat kolme seiskaluokkalaista, jotka ovat perustaneet yhdessä etsiväkerhon nimeltään CSI klubi. He käyttävät tutkimuksissaan rikospaikkatutkintametodeja, joita oppivat forensisen tieteen tunneilla (ihanko oikeasti jenkkikouluissa opiskellaan tällaista?), ja apunaan tutkimuksissaan heillä on kyseisen aineen opettaja Miss Hodges. Nyt CSI klubi ottaaa tutkittavakseen tapauksen, jossa Corey on itseasissa yksi epäillyistä. Coreyn luokanvalvolan suljetusta rahalippaasta on nimittäin varastettu 100 dollaria luokkaretkirahoja, ja muut oppilaat ovat kuulleet, miten Corey on haikaillut rahojen perään ja miettinyt, että niillä saisi ostettua uuden hienon Quark Pad-laitteen.

CSI klubilaiset ryhtyvät selvittämään, mitä jälkiä varas on kenties jättänyt rikospaikalla ja onnistuvat muun muassa löytämään varkaan sormenjäljet. Aina, kun klubilaiset päätyvät tutkimuksissaan umpikujaan, he pyytävät apua Miss Hodgesilta, joka osaa kysymyksillään johdattaa nuoria eteen päin tutkimuksissaana ja joka antaa heidän käyttää omaa luokkaansa ja "labraansa" johtolankojen tutkimisessa.

Corey, Hannah ja Ben onnistuvatkin selvittämään, kuka varasti puuttuvat 100 dollaria, mutta he huomaavat, että tapukseen liittyy myös suurempi rikos - varastettujen Quark Padien kauppaaminen. Neuvokkaat nuoret onnistuvat tnietysti pääsemään myös näiden kauppiaiden jäljille.

Kirjan juoni etenee melko ennustettavasti johtolangan selvittämisestä toiseen, eikä kirjan ansio ole myöskään mitenkään erityisen hienossa kielessä. Lukijan kiinnostuksen pitää yllä se looginen päättely, havaintojen tekeminen ja johtolankojen tulkitseminen, joka auttaa nuoria etenemääm tutkimuksissaan. Opettajana mietien, miten tässä on nyt kyse tutkimalla oppimisesta ja ilmiökeskeisyydestä parhaimmillaan. Mielestäni Kadonneiden dollareiden tapaus on kelpo kirja alakouluikäisille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita suoraviivaisista ja perinteisistä rikostutkimuskirjoista.

Dekkariviikko jatkuu Kivimutkan parissa

Tällä kertaa luin hieman vanhemmille lapsille - tai varhaisnuorille - tarkoitetun Kalle Veirton kirjoittaman Kivimutka-dekkarisarjan kolmannen osan Kivimutka ja tyttö häkissä (Karisto, 2015).


Kivimutka-sarja on jatkoa Veirton edelliselle, lapsille suunnatulle dekkarisarjalle Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka. Käsittääkseni Henkka & Kivimutka on suunnattu hieman nuoremmille lapsille (alakoulun 3.-4.-luokkalaiset), ja tämä uudempi Kivimutka-sarja sopii hyvin luettavaksi 5.-8.-luokkalaisille.

Koska en ole lukenut kummastakaan sarjas ensimmäistäkään osaa ennen Kivimutka ja tyttö häkissä -kirjaa, minulla meni tovi jos toinenkin selvittäessäni, kuka kukin oikein on ja mihin aikaisempiin tapahtumiin kirjassa välillä viitataan. Suosittelenkin heti kättelyssä aloittamaan Kivimutka-sarjan sen ensimmäisestä osasta Kivimutka ja pääkallonaama (Karisto, 2013). Sanoisin kuitenkin jo tämän kolmannen osan luettuani, että Kivimutka-sarja on ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.

Veirton tapa kirjoittaa miellytti minua kovin jo aikaisemmin keväällä lukemani kirjan Sählymestarit Jyrsijöiden haaste kohdalla. Hän viljelee huumoria ja aidontuntuista nuorisoslangia, ja vaikka en nuori poika olekaan, voisin kuvitella, että Veirton luoma kerrontatyyli uppoaa juuri tähän kohderyhmään. Kivimutka-kirjassa kertoja on sarjan päähenkilö Jiikoo Kivimutka, kohta 13-vuotias jalkapalloilijapoika, joka nuorempana piti Etsivätoimisto Henkka & Kivumutkaa ystävänsä Henkan kanssa. Nyt Henkka on muuttanut poikien entisestä yhteisestä kotikaupungista Lahdesta Kouvolaan ja kaipaa siellä Jiikoon apua.

Henkka on nimittäin havainnut erään rakenteilla olevan talon ikkunoissa jotain kummallista: häkin ja häkin sisällä nuoren naisen jalat. Koska Henkka on joutunut skeittionnettomuuden takia pyörätuoliin, hän ei pääse itse selvittämään, onko talossa tosiaan tyttö häkissä. Jiikoo saa siis toiminnan miehenä lähteä selvittämään tilannetta Henkan laatimien tarkkojen ohjeiden avulla. Jiikoo joutuukin yhteen jos toiseenkin vauhdikkaaseen tilanteeseen, eikä niistä puutu pistoolin pauketta tai epäilyttäviä tyyppejä. Hän saa myös huomata, että aikaisemmista kirjoista tuttu, vaarallinen, pääkallotatuoitu mies tuntuu myös liittyvän kaappaukseen...

Kirjassa poukkoillaan ympäri Kouvolaa, ja tapahtumat etenevät vauhdilla. Kirjassa onkin kummallisia sattumia ja paljon yllättäviä yhteyksiä. Kirjailija itsekin tuntuu tiedostavan, että paikoin Kivimutka ja tyttö häkissä vaikuttaa amerikkalaiselta dekkarisarjalta, sillä kirjan lopussa poliist kuulustelevat Henkkaa ja Kivimutkaa ihmetellen, miten kaikki poikien kokemat tapahtumat vaikuttavat aika oudoilta ja epäuskottavilta.

    " - Tämähän on kuin amerikkalainen agenttielokuva, kuulustelija totesi. Niinhän se oli, mutta se oli  
    myös totta. ... -Aikamoinen soppa. Ja tekö kaksi teiniä olette saaneet tämän aikkaan?" (Kivimutka ja  
     tyttö häkissä, s. 134)

Vaikka kaappaus saadaankin selvitettyä ja häkissä ollut tyttö pääsee vapaaksi, jäävät kaappauksen takana olleet syyt vielä hämärän peittoon ja siitä vastuussa olleet rikolliset vapaalle jalalle. Lukijan on siis ihan pakko lukea sarjan seuuravakin osa - ja minun tapauksessani myös kaksi edellistä osaa. "Peukutan" Kivimutka-sarjaa ja voin suositella sitä erityisesti pojille sopivana dekkarina.

L niin kuin Leopardi kutsuu leikkimään kirjaimilla

Sari Airola on kirjoittanut kuvittanut sympaattisen lastenkirjan L niin kuin Leopardi (WSOY, 2015), joka suorastaan kutsuu lukijaansa ihmettelemään kirjaimia, tunnistamaan alkuäänteitä ja makustelemaan sanoja. Luimme tämän iltasatuna kolmevuotiaan esikoisemme kanssa, ja aamulla sain heti lukea kirjan hänelle uudestaan - kahdesti.



Pieni Leopardi, eli Pardi, herää aamulla ja huomaa, että sen hännällä loikoilee jokin, joka on litteä ja tuoksuu lempeästi luumulle. Pardi itse on ihmeissään, mikä kumma kapistus on kyseessä, mutta sen ystävä, laulamista ja lallattamista rakastava Kisuli tunnistaa kapineen L-kirjaimeksi. Pardi laittaa kirjaimen talteen lelulaatikkoonsa.



Leopardi saa kahden päivän aikana vastaanottaa näitä kirjaimia mitä hassummissa tilanteissa. Iso O-kirjain esimerkiksi tukkii olohuoneen oviaukon, ja karkaava kengännauha muodostaa A-kirjaimen. Roiskuva rapa sotkee Pardin ja muodostaa samalla tutun kirjainmuodon, joka Pardin mielestä muistuttaa päätä ja kahta askeltavaa jalkaa. Pardi poimii kaikkia kirjaimet talteen, vaikka ihmetteleekin, mistä ne tulevat ja tuskaileekin välillä, kun ei ymmärrä koko leikkiä.

Kirjaimet kihisevät ja kuhisevat lelulaatikossa, ja Pardi päättää laittaa ne järjestykseen. Hän pinoaa ja asettelee niitä jonoon toistellen samalla kirjainten nimiä. Lopulta Leopardi tunnistaakin kirjainten muodostaman tutun sanan: L-E-O-P-A-R-D-I. Sitten kirjaimet kuitenkin alkavat haalistua, ja ensin Pardi hätääntyy, sillä leikkihän on vielä kesken. Hän kuitenkin riemastuu huomatessaan, että pystyy muistamaan kaikki kirjaimet, sillä
¨ ne ovat jo kuin hänen vanhoja ystäviään. Innoissaan pieni Leopardi rientää näyttämään äidilleen, miten hän osaa jo lukea oman nimensä ja huomaa, että lehdessä on lisää erilaisia kirjaimia. "Äiti, minä haluan oppia nuo kaikki kirjaimet!" Pardi päättää.



L niin kuin Leopardi on kirja, joka sopii luettavaksi kaikkien niiden lasten kanssa, jotka ovat edes hiukankin kiinnosuneita kirjaimista. Kirjan tarkoitus ei suinkaan ole opettaa kaikkia lukemaan tai tunnistamaan kaikkia aakkosia. Se ohjaa lempeästi kirjainten maailmaan ja tarjoaa hauskalla tavalla katsauksen kirjainleikkiin. Sillä leikkiähän kirjainten opettelun pitää olla!

Kirjan etu- ja takakannessa on kuvattu kaikki aakkoset, ja ainakin meillä esikoinen innostui itse tutkimaan kirjaimia lukukerran jälkeen ja miettimään niiden nimiä ja "ääniä" (esim. M-kirjain sanotaan äm, mutta sen "ääni" on "m"). Tarinan edetessä Pardi saa jokaisella aukeamalla aina uuden kirjaimen, ja kyseisellä aukeamalla on esillä myös muutamia sanoja, jotka alkavat Pardin löytämällä kirjaimella. Sanat on kirjoitettu (piirretty) haastavalla fontilla, eli niitä voi hyvin tutkia sellaistenkin lasten kanssa, jotka jo osaavat lukemisen alkeet. Me emme vielä lueskelleet näitä sanoja kolmevuotiaan kanssa, sillä hänelle tärkeintä on vielä itse tarina.

Airolan kuvitus on veikeää ja tarinaan sopivaa. Kirjan värimaailma on niukka ja osa kuvista on sarjakuvamaisen mustavalkoisia tussipiirroksia. Kuvat ovatkin ehdottomasti iso osa kirjan viehätystä. Vähintäänkin yhtä viehättävää on Airolan tapa käyttää kieltä ja leikitellä sanoilla. Hän tarjoilee lukijalle mahdollisuuden laajentaa sanavarastoaan ja oppia tuttujen sanojen synonyymeja.



Kaiken kaikkiaan sekä minä että laspsi tykkäämme tästä kirjasta kovasti! Tällä kirjalla voisi vaikka aloittaa ekaluokkalaisten ensimmäisen lukuvuoden ensimmäisen tunnin. Mikä olisi parempi viesti pienille koululaisille, kuin kirjan tarjoama sanoma: "Kirjaimet ovat kivoja kavereita!" (Tämän toteaa Leopardin äiti pennulleen.)

Helppolukuinen lasten dekkari: Kivalan etsivät 4, Väsynyt leijona (Dekkariviikko)

Johanna Tuomola on minulle tuttu kirjailija lapsuudesta, jolloin luin hänen kirjoittamiaan hevoskirjoja.  Nykyään Tuomola on keskittynyt kirjoittamaan dekkareita pääosin aikuislukijoille. Tutustuessani kirjastossa lapsille ja nuorille suunnattuihin dekkareihin eli erilaisiin etsivä- ja salapoliisikirjoihin, löysin ilokseni Tuomolan kirjoittaman lasten dekkarisarjan, jonka neljännen osan Kivalan etsivät, Väsynyt leojona (Myllylahti, 2014) lainasin ja luin kotona yhdeltä istumalta.


Kirjan takakannessa mainitaan, että kyseessä on helppolukuinen dekkarisarja, ja Väsynyt leijona onkin miellyttävän selkeä lukea, sen fontti on kohtalaisen suurta ja juoni melko yksinkertainen. Mikään juuri lukemaan oppineiden lasten ensikirja tämä ei kuitenkaan ole, sillä sivuja on kuitenkin 76, ja Satu Konttisen piirtämiä mustavalkokuvia on tekstin seassa harvakseltaan, ei läheskään jokaisella sivulla. Vaikka kirja siis on kohtalaisen helppolukuinen, vaatii se jo lukijalta hieman enemmän taitoa kuin esimerkiksi eilen esittelemäni Varkaat kiinni!.

Kivalan etsivät muodostuvat kolmesta kaveruksesta: Lumista, Matista ja Sampsasta. He ovat luokkatovereita ja toistensa parhaat ystävät. Väsyneen leijonan päähenkilö on Matti, joka kipuilee vanhempiensa avioeroa, eikä voi sietää äitinsä uutta miesystävää. Kolmikko löytääkin uuden arvoituksen ratkaistavakseen osittain juuri siitä syystä, että alakuloinen Matiti haluaa itselleen muuta ajateltavaa kuin äitinsä uuden miesytävän. Lapset pääsevät vierailemaan sirkukseen, jonka vetonaula kauhistuttava ja hurja Leo leijona, on jostain kumman syystä väsähtänyt, apaattinen ja kaikkea muuta kuin hurja.

Kontisen kuvitus sopisi vanhemmillekin lapsille kirjoitettuihin kirjoihin,
 ja se tuo mieleeni vanhan tyttökirjasarjan Dana-tytöt (kirjoittanut nimimerkki Carolyn Keene) kuvituksen.
Matti haluaa alkaa selvittää, mikä leijonaa vaivaa, ja ystävykset ryhtyvät toimeen. Aika pian heille selviää, miksi leijona on väsynyt, mutta heidän pitää vielä keksi, kuka hyötyy siitä, että hurja leijona taantuu sirkusesitysten ajaksi väsyneeksi kotikissaksi. tapahtumat etenevät nopeasti, johtolangat löytyvät helposti eikä syyllistäkään tarvitse kovin kauan hakea.


Vaikka kirjan juoni siis onkin melko yksinkertainen ja helppo, on Väsynyt leijona kuitenkin varsin miellyttävää luettavaa. Kuin varkain Tuomola käsittelee tarinan ohessa suuria, monien lasten elämää koskettavia teemoja kuten vanhempien avioeroa, ystävyyttä ja ennakkoluulottomuutta. Matin isä esimerkiksi selittää pojalleen lempeästi, miksi he ovat Matin äidin kanssa päätyneet eroon ja miksi kaikille on parempi että vanhemmat asuvat nykyään erillään eivätkä enää riitele jatkuvasti. Topakka Lumi-tyttö puolestaan pohtii, miksi Sampsa kertoo ystävilleen niin vähän omasta perheestään eikä koskaan kutsu näitä kotiinsa.

" - Jos sinulla olisi suuri salaisuus, jota et uskaltaisi jakaa ystäviesi kanssa, etkö tuntisi itseäsi yksinäiseksi?" Lumi kysyy, kun he pohtivat Matin kanssa, miksi Sampsa on niin vaitonainen perhettään koskevista asioista. Kirjan lopussa lukijalle vinkataankin, että seuraavaksi Lumi ja Matti aikovat selvittää Sampsan kantaman salaisuuden, "jottei sen enää tarvitse olla niin yksinäinen".


Dekkariviikon startti: Varkaat kiinni!

Tällä viikolla vietetään Dekkariviikkoa, ja siksi täällä Luetaanko tämä? -blogissakin olisi tarkoitus viikon aikana lukea lapsille ja nuorille suunnattua rikos-/jännityskirjallisuutta.



Aloitan viikon helppolukuisella kirjalla Varkaat kiinni! (Mäkelä-Kustannus, 2015), jonka on kirjoittanut THiLo (suom. Seija Kukkonen) ja kuvittanut Katharina Wieker. Varkaat kiinni! on osa suuraakkosin kirjoitettua Kirjatiikeri-sarjaa. Kirja on myös tavutettu, eli se sopii mainiosti ensikirjaksi kaikille lukemaan opetteleville ja juuri lukemaan oppineille. Olenkin napannut tämän kirjan kirjastosta luettavaksi tulevia ekaluokkalaisiani ajatellen.



Kirjassa on neljä lyhyttä tarinaa, joissa jokaisessa seikkailevat alakouluikäiset lapset. Ensimmäisessä tarinassa "Epäilyttävä tyyppi" Jope ja Eetu kaipaavat jännitystä, ja lähtevät seuraamaan hämäräperäisen näköistä miestä, jonka pojat epäilevät olevan liikkeellä rikollisin aikein. Tarinan lopussa kuitenkin paljastuu, että kaikki ei ole, miltä näyttää. Kirjan toisessa tarinassa "Keskiyön etsivä" uneton Matti-poika onnistuu pääsemään ovelan jalokivivarkaan jäljille ja estää tämän kaavaileman hotelliryöstön.

Kuvitusta tarinasta "Epäilyttävä tyyppi"

Kuvitusta tarinasta "Keskiyön etsivä"

Kolmas kertomus on nimeltään "Pankkirosvo", ja sen päähenkilöt Pipsa ja Elli ovat itseasissa itse liikkeellä hieman kyseenalaisissa puuhissa (ja huom! Eivät saa rangaistusta kolttosistaan...mur!), ja onnistuvat siinä samalla tunnistamaan etsintäkuulutetun pankkirosvon. Kirjan neljännessä kertomuksessa "Pitkäkynnen jäljillä" joku kutale onnistuu kerta toisensa jälkeen varastamaan lukituista pukuhuoneista lasten rahoja näiden ollessa jumppatunnilla. Onneksi Tatu keksii nokkelan keinon, jonka avulla lapset saavat näpistelijän henkilöllisyyden selville, ja varas joutuu vastuuseen teoistaan.

Kuvitusta tarinasta "Pankkirosvo"

Kuvitusta tarinasta "pitkäkynnen jäljillä"

Varkaat kiinni! on selvästi kirjoitettu pienille lapsille, sillä tarinat ovat lyhyitä ja niiden juonta on helppo seurata. Aukeamilla on paljon tekstiä tukevia kuvia, joiden avulla tarinoita voi myös seurata. Tällaiset perinteiset salapoliisikertomukset - varsinkin sellaiset, joissa lapset ovat päähenkilöitä - olivat pienenä ainakin minusta mukavaa luettavaa, ja tämä kirja sopii hyvin sekä tytöille että pojille.

Kaunis Perhoskirja

"Ihastuttava, kaunisa ja jotenkin nostalginen", nämä olivat ensimmäiset mietteeni, kun selailin kirjastossa Stefan Castan kirjoittamaa, Emma Tinnertin kuvittamaa ja Jaakko Kullbergin suomentamaa Perhoskirja -kirjaa (Kustannus-Mäkelä, 2015). Kirjassa esitellään omilla aukeamillaan runsain tekstein ja tarkoin kuvin 16 päiväperhoslajia, joiden joukossa on joitakin minulle tutumpia mutta myös aivan vieraita perhosia.




Jokaisen perhosen elinvuosi on kuvattu havainnollistavan piirroksen avulla ja tekteissä kerrotut faktat on tiivistetty myös faktalaatikkoon. Lisäksi lukija voi kunkin perhosen kohdalla tarkistaa levinneisyyskartasta, missä kyseistä perhosta voi tavata ja lukea "Hauska tietää" -osiosta vähemmän tärkeää, mutta kiinnostavaa lisätietoa tutkimastaan lajista.




Kirjan alussa kerrotaan yleisesti perhosen rakenteesta, sen aisteista ja luontaisista vihollisista. Sen jälkeen lukijalle neuvotaan, miten tämä voi rakentaa oman perhoshaavin ja pyydystää perhosia niin, että ei tee niille vahinkoa ja voi siten päästää ne tarkkailun ja tunnistamisen jälkeen takaisin luontoon. Kirjan lopussa puolestaan kerrotaan, miksi perhostarkkailusta innostuneiden kannattaa alkaa kirjata havaintojaan ylös ja raportoida ne sitten eteen päin Suomen Perhostutkijain Seuralle ja Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin Päiväperhosseurantaan. Päiväperhoset nimittäin reagoivat herkästi ympäristössä tapahtuviin muutoksiin, ja siksi niiden runsastumisesta ja harvinaistumisesta voidaan päätellä paljon ympäristöstämme ja ennustaa sen kehitystä.




Lainasimme tämän kirjan esikoisen kanssa kirjastosta, ja kotona hän halusi tutkia kanssani kirjan kuvia. Tekstiä on valtavan paljon, emmekä edes yrittäneet lukea koko kirjaa. Uskon, että tämä kirja sopii eri ikäisille lapsille, nuorille ja miksei aikuisillekin, jotka ovat kiinnostuneita päiväperhosista ja niiden tutkimisesta. Pienempien lasten kanssa kirjan avulla voi koittaa tunnistaa ulkona näkemiään lajeja, mutta  myös ne, jotka ihan tosissaan innostuvat perhosten systemaattisesta tarkkailusta, lajibongaamisesta ja havainnoimisesta höytyvät tästä kirjasta.

Me näimme viikko sitten voikukkapellolla valtavat määrät lähes valkoisia perhosia, jotka tunnistimme tämän kirjan avulla sitruunaperhosiksi. Sitruunaperhoset ovat kirjan mukaan kevään ensimmäisiä perhosia, koiraat kirkkaan keltaisia ja naaraat lähes valkoisia.


Kaksi kivaa ääninappikirjaa: Kuuletko eläinystäviä? ja Kuuletko pikku muusikoita?

Juuri yksi vuotta täyttäneen kuopuksemme lempikirjojen pino kasvoi juuri kahdella kirjalla, kun vastaanotimme Tactic Publishing lähettämän kirjapaketin, jossa oli mukana peräti kaksi ääninappikirjaa: Kuuletko pikku muusikoita? (2014) ja Kuuletko eläinystäviä? (2014).


Kuuletko-sarjan kirjat ovat kelpo lukemista ainakin meidän taaperollemme, sillä nämä kirjat ovat tukevaa pahvia, niiden kuvat ovat sekä iloisen värisiä että näköisiä ja mikä parasta, kirjat on varustettu erilaisilla äänillä. Kuuletko eläinystäviä? esittelee nimensä mukaan erilaisia eläimiä ja niiden ääniä, ja Kuuletko pikku muusikoita? tutustuttaa pienen lukijan erilaisiin soittimiin ja niiden ääniin.




Molemmissa kirjoissa on seitsemän aukeamaa, joista kuudessa on pieni nuotin kuva. Sitä painamalla voi kuulla kyseessä olevan soittimen tai eläimen äänen. Viimeisillä aukeamilla eistellään vielä kerran ne eläimet ja soittimet, joiden äänet kirjassa esiteltiin. Jokaisella aukeamalla on myös muita elämiä ja soittimia, joiden nimet on kirjoitettu suuraakkosin.



Olen huomannut, että monissa ääninappikirjoissa eläinten äänet ovat vähän sinne päin... Joskus äänien perusteella on liki mahdoton tunnistaa, mistä eläimestä on kyse, mutta tässä Kuuletko eläinystäviä -kirjassa äänet ovat onnistuneet mielestäni hyvin. Leijonan karjunta esimerkiksi on hurjaa ja hylkeen haukunta kumeaa ja noh, haukahtelevaa. Erityisen onnistuneita äänet ovat kuitenkin tuossa Kuuletko pikku muusikoita? -kirjassa. Jokaisen napin takana on peräti pieni melodia, joiden tahdissa lapsemme tykkäävät hytkyä ja jopa jammailla. Erityisen suuren suosion on saavuttanut rumpusetin svengi.





Ainoan miinuksen nämä kirjat saavat todella vaikeasti painettavista napeistaan. Kuopuksemme kyllä löytää nuottien kuvat aukeamilta, mutta hänen pienet sormensa eivät jaksa painaa ääniä kuluville. Usein innokas esikoinen auttaakin pikkuveljeään tässä asiassa. Jatkokehittylyä varten voisikin miettiä napin, jota olisi helmpompi myös pienten sormien painaa...

Tässä siis ei haeta ääninappia, vaan tutkitaan etanaa. ;)