Sisaret 1918

Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018) on Kansa Arkistossa tutkijana työskentelevän Reetta Laitisen toimittama sarjakuva-antologia, johon on koottu kymmenen suomalaisen naissarjakuvataiteilijan tekemä sarjakuva vuoden 1918 tapahtumista. Laitinen on valinnut kirjaan Kansan Arkiston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista kymmenen naisen tarinan tai muistelut heidän vuoden 1918 kokemuksistaan, ja sarjakuvataiteilijat ovat muuttaneet kertomukset sarjakuvan muotoon.

Kannen kuvan on tehnyt Tiitu Takalo

Laitinen itse kirjoittaa teoksen esipuheessa näin:
Tämän albumin tarinat ovat pelastuneiden ja selviytyjien muistikuvia ja tulkintoja. ... Kymmenen kertomusta ei kuvaa koko sotaa tai sen kokeneita naisia eikä näin ole tarkoituskaan. Jokainen kertoja on tulkinnut oman tarinansa ja tarinan tulkitsee sen piirtäjä. Lukijan tehtävä on antaa tulkinta tulkinnan tulkinnalle. Se ei ole totuus tapahtumista mutta se on eräs kertomus ihmisyydestä. (Sisaret 1918, s. 7)

Vuoden 1918 sosällissota kosketti koko kansakuntaa, vaikka kaikki eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Osa seurasi tapahtumia sivusta, osa niiden polttopisteestä joko valkoisten tai punaisten puolella. Tuohon aikaan sotilaan rooli oli perinteisesti miehen, mutta Venäjällä oli vallankumouksen aikaan muodostettu naispataljoonia, joiden on arveltu olleen esikuvina myös Suomessa sisällissodan aikana punaisten puolella muodostetuille naisasekaarteille. Valkoisten puolellakin oli muutamilla paikkakunnilla yritystä kouluttaa naisiakin sotilaiksi, mutta aikeet tyssäsivät Mannerheimin kannanottoon, jossa hän määritteli valkoisten naisen tehtäväksi vaatetus-, muonitus- ja huoltotehtävät. Naiset myös hoitivat haavoittuneita. Samanlaisia tehtäviä tekivät myös monet punaisten puolelle kaartiin liittyneet naiset, joista suurin osa oli hyvin nuoria, osa vielä ala-ikäisiä.

Emmi Nieminen: Mandi
Sisaret 1918

Sisaret 1918 -antologiassa on siis sarjakuvan keinoin kerrottu kymmenen sodan kokeneen naisen ja tytön kertomus tuon ajan tapahtumista. Antologiassa on sekä valkoisten että punaisten tarinoita, osassa kertojaääni on lapsen. Tarinoista välittyy hyvin se, että jokainen on kokemut sodan omalla tavallaan, osa on valinnut puolensa aatteen ajamana, osa hakenut turvaa tai toimeentuloa, osa on ajautunut tiettyihin tetäviin puolivahingossa ja osa on koettanut pysytellä mahdollisimman puolueettomana. Tässä sarjakuva-antologiassa ei mitenkään mässäillä raakuuksilla, eikä sodan kauheuksien tarkka kuvaaminen ole sen itsetarkotus. Silti kirjan lehdiltä välittyy tuohon aikakauteen liittynyt pelko, epätoivo, toivottomuus, epätietoisuus ja päättäväisyyskin. Myös kansaa vielä pitkään sisällissodan tapahtumien jälkeenkin vaivannut kahtiajako näkyy hyvin albumin tarinoissa eli sodan kokeneiden naisten kertomusten tulkinnoista.

Tiitu Takalo: Hertta
Sisaret 1918

Mielestäni sarjakuva on oiva tarinankerrontamuoto, ja se sopii hyvin myös sisällissodan tapahtumien tulkintaan. Tätä antologiaan pidän erittäin onnistuneena, ja naisten tarinat tuntuvat hyvin koskettavilta ja läheisiltä. Eri naisten tarinat tulevat hyvin kerrotuksi eri sarjakuvataiteilijoiden tulkitsemina. Tuntuu kuin tarinoissa kuuluisi naisten oma ääni. En voinut olla liikuttumatta kirjaa lukiessani, ja voin susoitella sitä erittäin lämpimästi sekä aikuisille että vanhemmille lapsillekin. Tämä sopisi myös yläkouluihin ja lukioihin historian kurssien oheislukemistoksi.

Mari Ahokoivu: Helena
Sisaret 1918

Kirjan piirtäjät: Reetta Niemensivu, Tiitu Takalo, Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Warda Ahmed
Taitto: Kimmo Mustonen

ps. Osallistun tällä Ompun #1918haaste :seen.

Kirja rohkeudesta, peloista ja ystävyydestä: Lumoava Molli ja Kumma

Katri Kirkkopellolla on aivan ihmeellinen ja ilmiömäinen kyky tehdä kauniita ja lempeällä tavalla opettavaisia kirjoja suurista ja tärkeistä aiheista. Kirkkopellon kirjat suorastaan kutsuvat lastan hiljentymään niiden ääreen, kuuntelemaan tarinaa, tutkimaan Kirkkopellon piirtämiä upeita kuvia ja ehkä myös keskustelemaan tarinan herättämistä tunteista ja ajatuksista yhdessä aikuisen kanssa. Kuvakirjoissaan Kirkkopelto käsittelee muun muassa sellaisia teemoja kuin ystävyys, tunteet, yksinäisyys, pelko, rohkeus, mustasukkaisuus ja anteeksiantaminen.



Uusimmassa kuvakirjassan Molli ja Kumma (Lasten Keskus 2018, arvostelukappale) Kirkkopelto jatkaa Molli-kirjasta tuttujen Mollin ja Sisun seikkailuja. Sisun ansiosta Mollista, tuosta entisestä äkeästä erakosta on tullut ystävällinen ja aika ennakkoluulotonkin otus. Eräänä päivänä Molli löytää puutarhasta suuret jalanjäljet, jotka säikäyttävät koollaan Mollin ja Sisun, sillä ystävykset päättelevät aivan oikein, että niiden omistajan täytyy olla joku jättiläinen, joku Kumma! Molli ja Sisu ovat aika peloissaan, mutta Molli koettaa vakuutella, ettei olento varmaan vaarallinen ole, vaikka iso onkin. Sisu keksii kauhistuneena, että otuksen täytyy olla niitä. Niitä omitusia, jotka asuvat Suuressa Metsässä ja jotka varmasti ovat vaarallisia, vakkei kukaan tarkkaan tiedäkään, mitä ne ovat ja mitä tekevät.

Katri Kirkkopelto: Molli ja Kumma (Lasten Keskus 2018)

Molli ja Sisu päättävät lepytellä Kummaa viemällä sille ruokaa puutarhan muurin harjalle. Tästä tehtävästä tulee Mollille suorastaan pakkomielle usean päivän ajaksi. Hän ei osaa ajatella muuta kuin Kummaa, mikä ärsyttää Sisua valtavasti. Lopulta Molli onnistuu kuin onnistuukin saamaan kontaktin Kummaan, mutta Sisu tulee säikyttäneeksi sen pois. Molli raivostuu Sisulle ja Sisu Mollille.

Pikku Sisu ei ymmärtänyt, mitä Molli oikein näki kummatuksessa. ... - Hyvä että meni! Se ei kuulu tänne! - Itse et kuulu tänne! Molli huusi Sisulle. (Molli ja Kumma)

Kirkkopellon kuvitus on ilmeikästä ja todella lumoavaa. Pörröiset hahmot
ovat lapselle helposti lähestyttäviä mutta myös etäännyttävät vaikeita aiheita.
Katri Kirkkopelto: 
Molli ja Kumma (Lasten Keskus 2018)

Voi, miten kurjasti Molli ja Sisu toisillee vihaisina puhuvat ja voi, miten pahoillaan ne siitä omalla tahoillaan ovat. Molli tuntee olonsa yksinäiseksi ja surulliseksi. Se yrittää kirjoittaa ystävälleen kirjeen, mutta sanat eivät suostu syntymään paperille. Niinpä Molli päättä vain kertoa Sisulle, kuinka paljon siitä tykkää. Sekään ei kuitenkaan onnistu helposti, sillä siihen tarvittaisiin hurjasti rohkeutta, eikä Molli tunne itseään rohkeaksi tai sankariksi.

Katri Kirkkopelto: Molli ja Kumma (Lasten Keskus 2018)

Loppujen lopuksi Molli onnistuu tapaamaan Kumman uudestaan, avaa sille sydämensä, mutta joutuu sitten kokemaan surua, kun Kumma menee pois. Molli päättää kerätä rohkeutta ja mennä puhumaan Pikku Sisulle, sillä eihän se kaikkia ystäviään halua menettää. Aluksi Molli ja Sisu vain mököttävät tahoillaan, mutta pian ne jo uskaltautuvat puhumaan toisilleen. Sisu myöntää pelänneensä, ettei Molli halua olla sen ystävä.

Katri Kirkkopelto: Molli ja Kumma (Lasten Keskus 2018)

On aika pelottavaa kertoa toiselle tunteistaan ja ainakin yhtä pelottavaa on myöntää olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi. Ihan yhtä paljon rohkeutta vaatii omien tunteidensa näyttäminen, toisesta välittäminen ja irti päästäminen. Joskus voi myös tuntua vaikealta ja pelottavaltain avata sydämensä uusille ystäville, mutta Molli ja Sisu osoittavat, että pelkäämisessä ei ole mitään väärää ja että joskus sydämessä voi olla niin täyttä, ettei sinne sillä hetkellä mahdu uusia ystäviä mutta toisaalta pieneenkin sydämeen voi mahtua monta rakasta henkilöä. Rohkeutta on paljon erilaista, ja jokainen meistä voi olla rohkea juuri omalla tavallaan.

Minun mielestäni sinä olet rohkea, Sisu sanoi Mollille. - Olet rohkea, kun uskalsit tutustua siihen kummatukseen. Ja kun uskallat sanoa, että sinua pelotti. Se on kaikista rohkeinta. (Molli ja kumma)

Erittäin helppolukuisia kirjoja lukemaan opetteleville lapsille ja pari mainiota lasten tietokirjaa

Esikoisemme alkoi jokin aika sitten tavailla itse sanoja ruokapakkausten ja muiden vastaavien kyljestä "Lukeeko tuossa ainesosat?" hän kysyi tutkailtuaan eräänä aamuna merhupurkkia. "Onko tuo kevytmaito?" hän kysyi. Tajusimme, että lapsi alkaa päästä sisälle lukemisen saloihin. Yritämme olla liikaa opettamatta, mutta minkäs opettaja luonnolleen (tai lapseen) voi, sillä lapsi kyselee ja haluaa treenata yhdessä. Koska hän on ollut koko viikon kotona kipeänä, on meillä ollut aika paljon harjoitteluaikaa yhdessä. Kävimme keskiviikkona kirjastossa, ja lupasin lapselle, että lainaamme hänelle helppolukuisen kirjan, jonka hän ihan varmasti oppii lukemaan aivan itse. Siis kokonaisen kirjan, ihan itse!



On nimittäin aivan eri asia lukea oikea, juonellinen kirja kuin pientä pränttiä maito- ja mehutölkeistä. Marvi Wäreen ja Eija Lehtiniemen kirjoittama Kipinät-kirjasarja sisältää seitsemän pientä kirjaa, joiden vaikeustaso kasvaa kirja kirjalta. Ensimmäisessä kirjassa Aasi ui on käytetty vain kirjaimia s, i, u ja a. Lauseet ovat hyvin yksinkertaisia ja tavut lyhyitä. Seuraavissa kirjoissa tulee mukaan uusia kirjaimia ja sanat vaikeutuvat hieman. Viimeisessä kirjassa Mitä dino tahtoo tehdä? on jo kaksikymmentä kirjainta ja nelikirjaimisia tavuja. Arto Törmäsen piirtämä kuvitus tukee luetunymmärtämistä, mikä on todella tärkeää tällaisissa kirjoissa. Kirjat ovat ilmestyneet sekä kokonaan suuraakkosin että suur- ja pienaakkosin kirjoitettuna.



Kipinät-kirjasarjan on kustantanut Oppimateriaalikeskus Opike, ja olen lainannut kirjastosta näitä myös ekaluokkalaisille oppilailleni syyslukukauden alussa. Toteutan luokassa ns. ateljee-opetusta, jonka ideana on, että oppilaat lukevat alusta asti mahdollisimman paljon oikeaa kirjallisuutta ja autenttisia tekstejä. Olen huomannut, että tällaisia superhelppolukuisia kirjoja tarvittaisiin paljon enemmän kuin tällä hetkellä julkaistaan. Myös aivan vasta-alkavat lukijat haluavat lukea oikeita kirjoja, ja niiden tavaaminen kasvattaa lukuintoa aivan toisella tapaa kuin tavulistojen lukeminen.



Näiden Kipinät-kirjojen lisäksi lainasimme kirjastosta kaksi tietokirjaa, joista sekä kuusi- että melkein nelivuotias lapseni ovat pitäneet. Toinen on Maja Säfströmin kirjoittama ja kauniisti kuvittama eläinaiheinen tietokirja Tärkeitä tietoja eläimistä (Nemo 2018, alkuteos Ten Speed Press 2016,). Kirjan on suomentanut Nina Tarvainen. Tärkeitä tietoja eläimistä sisältää nimensä mukaan Majan kokoamia mielenkiintoisia faktoja eri eläinlajeista. Mustavalkoinen kuvitus on kertakaikkiaan ihastuttavaa ja kirjaan valitut faktat sellaisia, että lapsi voi helposti kiinnostua hankkimaan eläimistä lisääkin tietoa. Tekstit ovat lyhyitä, joten lukemaanoppinut lapsi voi hyvin myös itse lueskella niitä. Fontti on tosin käsin kirjoitettua, eikä ehkä siksi kaikkein helppolukuisinta.



Toinen kirja on vähemmän kaunis tietokirja eritteistä. Siis ihan totta, eritteistä! Lapseni tavasi kirjan kannesta sanan ällökirja, jonka jälkeen totesimme, että se kertoo kakasta, pieruista ja pissasta. Oli tietysti sanomattakin selvää, että lapsi halusi lainata Ällökirjan kotiin.



Ällökirja - Kakat, pierut ja pissat (Otava 2015, alkuteos Templar Bublishing 2015) on Emma Dodsonin ja Sarah Hornen taiteilema värikäs titeokirja, jossa on omat aukeamansa räälle, oksennukselle, pieruille, syljelle ja hielle, kakalle, verelle ja ruville sekä pissalle. Aukeamilla on lyhyitä kappaleita, tietoiskuja, läppiä ja luukkuja sekä hilpeä kuvitus.



Tiukan asiatiedon rinnalle on kirjoitettu lasta kiinnostavia ällöfaktoja, jotka saavat aikuisenkin miettimään, voiko tämä olla totta. Kuulostaako esimerkiksi kovin uskottavalta, että maailman pisin mitattu kakka on ollut 7,9 metriä pitkä?! Ruumiin eritteet ovat sellaisia, että niistä ei ehkä kovin usein halua puhua (okei, lapset kyllä tykkäävät niille räkättää), mutta jotka kertovat yllättävän paljon kehomme terveydestä. Ällökirjasta opimme esimerkiksi sen, mitä kakan koostumus tai rään väri kertovat kehomme tilasta. Ällöä!


Lukuviikon kirjavinkki: Sensored Reality - Beta

Tänään alkoi valtakunnallinen Lukuviikko, jonka teemana on Mun tarina. Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi kirjabloggaajat kertomaan lukijoille omista mielikirjoistaan tai vaikka tämänhetkisestä mielikirjastaan. Minä osallistun haasteeseen esittelemällä nuortenkirjan, jota aloin lukea hieman epäilevin mielin mutta joka hurmasi minut aivan täysin. Kirjassa peleillä, pelimaailmoilla ja hurjilla tulevaisuusnäkymillä on iso rooli, enkä ole perinteisesti ollut näiden aiheiden suuri fani. Olikin vallan riemastuttava kokemus huomata, että juuri nämä elementit tekivät Betasta niin hyvän ja saivat minut tempautumaan mukaan kirjan tapahtumiin niin, että sitä oli vaikea jättää hetkeksikään kesken. Voi siis sanoa, että tämä kyseinen kirja eli Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan yhdessä kirjoittama Sensored Reality - Beta (Tammi 2018, arvostelukpl. kustantajalta) on tämänhetkinen suosikkinuortenkirjani.

Pelityylisen kannen on suunnitellut Laura Lyytinen.

Beta on Sensored Reality -trilogian ensimmäinen osa, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2117. Maapalloa on kohdannut valtava ilmastokatastrofi, ilmasto on lämmennyt, vedenpinta noussut radikaalisti ja suuri osa maailmastamme on uponnut nousevien vesimassojen alle. Ihmiskunta on läpikäynyt suuria sotia, mutta jotenkin kuitenkin onnistunut luomaan edellytykset elämälle veden valtaamissa kaupunkivaltioissa ja rakentamaan yhteiskunnan, jossa huipputeknologian avulla on luotu yhdyskuntia maapallon ulkopuolellekin. Peliteollisuus ja sitä hallitsevat suuret yhtiöt käytännössä hallitsevat maapalloa, ja huippupelaajat ovat aikansa superjulkkiksia. Helsingistä on tullut peliteollisuuden keskus, ja sinne muuttaa äitinsä kanssa asumaan kirjan päähenkilö eli a16-vuotias Minako Takeda, jota myös Bugiksi kutsutaan.

Ennen muuttoa Bug on asunut äitinsä ja isänsä kanssa Meri-Tokiossa, mutta isän kuoltua ikävässä hukkumisonnettomuudessa Bugin äiti sai töitä eräästä suuresta pelifirmasta Helsingistä. Bug ja hänen äitinsä ovat kovasti etääntyneet toisistaan, sillä suru eristää Bugin äidistään. Uudessa kotikaupungissaan tyttö pinnaa koulusta, jossa kiusaajat hyvin pian ottavat hänet hampaisiinsa. Bug hakee lohtua, apua ja voimaa pelaamisesta.

Koulumaailmassa ajatellaan, että videopelit katkaisevat yhteyden oikeaan maailmaan. Minulle pelit taas ovat tapa olla yhteydessä maailmaan ja oppia siitä. Ne tarjoavat toisia näkökulmia, toisia elämiä, historiaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia. (s.31)

Aivan uudenlaiseen todellisuuteen Bug pääsee, kun hänet aika kummallisella tavalla valitaan äitinsä johtaman pelifirman betatestaajaksi. Betatestaajana Bug pääsee kokeilemaan vielä lanseeraamatonta pelikonsolia ja peliä. Konsoli on oikeastaan pelipuku, jonka tuhannet pienet anturit asettuvat pelaajan iholle ja luovat illuusion, että pelaaja on oikeasti sisällä pelin maailmassa. Pelaaja pystyy maistamaan, haistamaan ja tuntemaan pelimaailmassa kokemansa asiat. Uusi peli kuljettaa Bugin Japanin menneisyyteen, aikaan jolloin Ninjat ja Samurait ottivat mittaa toisistaan. Bug alkaa pelissä kouluttautua Ninjaksi ja yrittää samalla kostaa peli-isänsä kuoleman. Kirjan tarinan edetessä Bugista tulee taitava ninja, ja tarinan edetessä hän pääsee testaamaan uusia taitojaa myös pelimaailman ulkopuolella.

Hengenvaaralliseksi peli muuttuu, kun se tuodaan markkinoille, ja miljoonat pelaajat ympäri maailmaa hyppäävät siihen mukaan. On vaikea erottaa, mikä on peliä ja mikä todellisuutta, kuka ystävä ja kuka vihollinen. Entä mikä on salaperäinen Next Level, jonka parissa Bugin äiti työskentelee?

Täytyy sanoa, että Vacklinilla ja Parhamaalla on taito kirjoittaa niin, että kaltaiseni antipelaajakin on aivan haltioissaan. Heidän luoma tulevaisuudenkuvansa on myös uskottavan tuntuinen. Ennen kaikkea kirjailijat kirjoittavat luomastaan maailmasta: huipputeknologiasta, hukkuvista valtioista, pelijättien maailmanvallasta, merislummeista, uusista energiamuodoista, ympäristövaikutuksista ja avaruuden asuttaminen niin, että niihin on helppo uskoa. Tarina itsessään on mielenkiintoinen - jopa niiltäkin osin, jotka kuvaavat Bugin seikkailuja Shadow Warriors -pelissä. Kirja on täyttä toimintaa, mutta silti myös ihmissuhdekuvaukset ja henkilöhahmot toimivat hyvin. Vacklin ja Parhamaa ovat osanneet hyvin kuvata nuoren teinitytön tunteita ja elämää, eikä ole ollenkaan huono valinta tehdä tytöstä kirjan päähenkilöä. Uskon, että tämän valinnan ansiosta kirjasarja jaksaa kiinnostaa kaikensukupuolisia lukijoita.



Mukavaa lukuviikkoa kaikille!

ps. Opet: Erilaista vapaasti hyödynnettävää lukuviikkoon liittyvää sanataide yms. materiaalia voit hakea tästä linkistä: http://www.lukuviikko.fi/category/materiaalit/

Kurkkaa! ja Tutki! -kirjasarjat: Lukemista, opittavaa ja tutkittavaa taaperoille sekä leikki-ikäisille

Ihanaa! Tänään on jo niin lämmin päivä, että päiväkahvit voi juoda ulkona, kuunnella lintujen laulua ja kärpästen surinaa. Kevät on jo siinä vaiheessa, että muuttolinnut palailevat ja hyönteiset ilmestyvät pörisemään, surisemaan, lentämään ja mönkimään pihoille. Nyt onkin oiva hetki esitellä lasten kurkistuskirja, joka hauskalla tavalla perehdyttää leikki-ikäiset lukijat pihamaan pieniin eliöihin kuten esimerkiksi sammakoista, perhosiin, siiroihin ja perhosiin. Kirjan kuvissa liikutaan maan tasolla, joten pieniä hyönteisiä ja vähän isompiakin eläimiä tulee paljon vastaan. Lopussa esitellään myös kompostointia ja kasvien viljelemistäkin.



Kyseinen kirja on Oppi&ilon Tutki!-sarjaan kuulva Ötökät-kirja (Sanoma Pro Oy 2016, 2. painos 2017, alkuteos Usborne Publishing Ltd., arvostelukpl.). Kirjan on englannista suomeksi kääntänyt Annukka Kolehmainen ja kuvittanut Simona Dimitri.

Oppi&ilo: Tutki! Ötökät
ps. Eikös vain esikoinen tehnytkin minulle nätin kirjanmerkin?

Tutki! Ötökät! on tukevasti pahvikantin ja -sivuinen pienten lasten tietokirja, jonka kuvissa on paljon yksityiskohtia ihmeteltäviksi ja luukkuja sekä kurkistusaukkoja tutkittavaksi. Kirjan lauseet ovat lyhyitä ja tukevat ihmettelyä sekä oppimista. Oppi&ilo on suunnannut kirjan 3 - 6 -vuotiaille, mutta meillä myös 1,5-vuotias kuopus tykkää aikuisen avulla katsella, mitä värikkäissä kuviaa esiintyy ja luukkujen alta ilmestyy. Myös juuri 6-vuotta täyttänyt esikoinen luki kirjan, mutta eniten siitä sai irti vajaa neljävuotias keskimmäinen lapsemme.

Oppi&ilo: Tutki! Ötökät

Kuopuksemmekin siis tosiaan pitää valtavasti lukemisesta ja kirjojen selailusta. Taapertajan lukuinnosta kertoo varmasti paljon se, että hän ei vielä osaa sanoa isi, mutta "kirrrrrja" on kuulunut lapsen sanavarastoon jo viikkojen ajan. Kuopusta miellyttävät tarinakirjat (joita me vanhemmat lyhennämme hänen keskittymiskyvylleen sopiviksi) sekä tietysti kaikki oikeasti taaperoikäisille suunnatut kartonkikirjat, joissa nimetään erilaisia asioita. Eräs puolitoistavuotiastamme tällä hetkellä kiinnostava kirja on Oppi&ilo:n Kurkkaa! -sarjan kirja Kulkuneuvot (Sanoma Pro Oy 2016, 2. painos 2017, alkuteos Éditions NATHAN, SEJER, arvostelukpl.). Kirjan yksinkertaiset ja helposti hahmotettavat kuvat on tehnyt Nathalie Choux.



Kurkkaa! Kulkuneuvot -kirjaa lukiessaan lapsi pääsee testaamaan ja harjoittamaan sorminäppäryyttään, sillä sivuilla on erilaisia liikuteltavia ja nosteltavia yksityiskohtia. Lapsi voi esimerkiksi laittaa etusormensa sivulla olevaan pieneen reikään ja työntää sitä saaden palomiehen kiipeämään tikapuita pitkin. Nimensä mukaan Kurkkaa! Kulkuneuvot esittelee erilaisia menopeljä kuten esimerkiksi autoja, moottoripyöriä, työkoneita ja hälytysajoneuvoja. Tämä on varmasti nappivalinta kaikille pienille menopelien ystäville.

Oppi&ilo: Kurkkaa! Kulkuneuvot

Oppi&ilo: Kurkkaa! Kulkuneuvot

Nuortenkirja Suomen sisällissodan naiskaartilaisista: Yksi kevät

Suomen sisällissodasta on nyt kulunut tasan sata vuotta, ja tuota traagista vaihetta maamme historiassa on muistettu ja muisteltu viime aikoina monin tavoin esimerkiksi teattereissa, museoissa ja  kirjablogeissakin. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu käynnisti jo viime vuoden puolella 1918-haasteen, jonka puitteissa kirjabloggareiden toivotaan lukevan aihetta käsitteleviä kirjoja ja bloggaamaan niistä tai muista Suomen sisällissotaan liittyvistä asioita. (Katso vinkkejä teatteriesityksiin esim. Kulttuurikuuri-blogista). 



Kustantajan uutuuskatalogeja selailemalla voikin havaita, että aihe innoittaa edelleen myös tieto- ja kaunokirjailijoita, ja uutuuskirjojen joukossa on useita Suomen sisällissotaa käsitteleviä teoksia. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon myös aikaisemmin, mutta todella vähän erityisesti lapsille tai nuorille suunnattuja kirjoja. Aihe on tietysti vaikea, eikä sodasta ja tappamisesta ole koskaan helppo kirjoittaa lapsille- ja nuorille. Minä olen kuitenkin toivonut jo pitkään, että joku taitava kirjailija kirjoittaisi nuortenromaanin, joka valoittaisi vuoden 1918 tapahtumia nuorille sopivalla tavalla. Ilahduin siis valtavasti, kun huomasin, että WSOY julkaisee Laura Lähteenmäen kirjoittaman nuortenkirjan Yksi kevät (WSOY 2018, arvostelukappale kustantajalta), joka on nimenomaan nuorille lukijoille suunnattu kirja keväästä, kesästä ja syksystä 1918.

Kirjan kertoo viidestä punaisten riveihin liittyneestä tytöstä ja siitä, mitä heille tapahtui Tampereella ja sen lähiseuduilla keväällä ja syksyllä 1918. Kirjan alussa eletään maaliskuuta ja tytöt on lähetty sanitääreiksi eräälle punaisten valtaamalle huvilalle. Kaksi tytöistä on käynyt punaisen ristin koulutuksen, mutta kolmella heistä ei ole mitään käsitystä, miten haavoittuneita tulisi hoitaa. Aika pian haavoittuneita alkaakin tulla enemmän kuin tytöt ehtivät hoitaa, ja heidän vammansa ovat sellaiset, että tyttöjen taidot loppuvat kesken. Lääkäri käy huvilalla hyvin harvakseltaan, eikä punakaarti pysty toimittamaan hoitajille ja haavoittuneille tarpeeksi ruokaa tai lupaamaansa palkkaa.

Tyttöjoukon johtaja on kiihkeä, peräti kahta salaisuutta kantava Linda, jonka komentoon taipuvat sekä hänen lähes mykkä siskonsa Katri, pehmeä ja pelokas Aada, iloluontoinen ja hieman lapsellinen Jenny sekä Bea, joka on sukutaustaltaan puoliksi punainen, puoliksi valkoinen ja joka on aidosti innostunut tasa-arvokysymyksestä. Kirjassa kertojaääni ja näkökulma vaihtelevat, ja tarinan edetessä tapahtumia tarkastellaan lähes kaikkien tyttöjen näkökulmista. Tämä näkökulmien vaihtelu on antanut Lähteenmäelle mahdollisuuden esittää lukijalle niitä tunteita, tahtotiloja ja syitä, joita punaisilla tytöillä sekä naisilla on ollut heidän liittyessään tai ajautuessaan punakaartin toimintaan mukaan, mutta toisaalta ehkä juuri tästä syystä tytöt ja heidän elämäsä jäivät minulle hieman etäisiksi hahmoiksi.

Kuten naisilla ja tytöillä oli oikeastikin vuonna 1918, myös kirjan tytöillä on ollut hyvin erilaisia vaikuttimia punaisten riveihin liittymiseen. Jokainen heistä myös reagoi ympärillä käytävään sotaan ja taisteluihin hyvin eri tavoin. Linda esimerkiksi uskoo viimeiseen asti, että punaiset tulevat voittamaan taistelut ja haluaa kiihkeästi mukaan Tampereella perustettavaan naisasekaartiin. Jenny puolestaan on kaivannut elämäänsä jännitystä, mutta huomaakin taisteluiden edetessä, että haluaa palata kotiin. Aadakin tahtoisi lähteä, sillä hän ei halua taistella tai olla mitenkään muutenkaan osallisena vallankumoukseen, mutta hänellä ei enää ole kotia mihin palata. Hänen äitinsä on kuollut, isä menehtynyt rintamalla ja jo aikuiset veljet mukana taisteluissa punaisella puolella.

Kun valkoisten joukot lähestyvät Tamperetta, evakuoidaan huvila ja tytöt suuntaavat kulkunsa Tampereelle, jossa he liittyvät naisasekaartin riveihin. Vaikka sodan jälkeen kuvattiin, että punaiset naiset taistelivat hurjasti ja olivat varsinaisia raivottaria, ovat lukuisat jälkikäteen tehdyt tutkimukset osoittaneet, että väitteet eivät pidä läheskään paikkansa. Myös Lähteenmäen romaanista käy hyvin selväksi, että tyttöjen - kuten myös punaisten miestenkin - taistelu- ja aseenkäyttötaidot olivat varsin kehnot. Tampereen toinen aseistettu naiskomppania ei osallistunut aktiivisesti varsinaisiin taisteluihin, mutta sen sijaan tytöt toimivat esimerkiksi vahteina. Tampereen taisteluiden alkaessa kirjan tytöt ovat teatterissa, jossa heidän käsketään ampua. Vain Katri tottelee, minkä jälkeen tytöt pakenevat paniikissa.

Tytöt todella pakenevat henkensä edestä ja yrittävät vältellä valkoisten joukkoja, sillä tiedetään, että punakaartiin kuuluneille ei armoa anneta. Pakomatkalla Linda jää kiinni, ja muut ovat varmoja, että se on hänen loppunsa. Lopulta tytöt etsivät turvaa Bean sukulaisten luota, jossa Bean serkku lupautuu salaa auttamaan heitä. Tytöt elävät piilotellen syksyyn asti, eikä se todellakaan ole helppoa, sillä nälkä ja taudit ovat heidän seuranaan. Katrin vointi on huonoin, mutta myös Aadan asiat ovat aika hullusti. Lopulta on selvää, että tyttöjen pitää lähteä ihmisten ilmoille, luottaa ihmisten suopeuteen, lientyneeseen ilmapiiriin ja uuteen alkuun. Koska kyseessä on nuortenromaani päättyvät tapahtumat lopulta melko hyvin, eikä kirjassa tutuiksi tulleiden punaisten kohtalot ole niin kamalia, kuin ne todellisuudessa olivat. Esimerkiksi Aadan molemmat veljet ja eräs läheinen ystävä säästyvät, vaikka jotenkin tuntuisi todennäköisemmältä, että edes yksi heistä olisi teloitettu.

Yksi kevät on ohuehko ja nopealukuinen romaani, jota suosittelen noin 15 - 18 -vuotialle lukijoille. Kirja tuo mieleeni Anneli Kannon kirjoittaman Veriruusut (Gummerus 2008), joka niinikään kertoo punakaartin toimintaan syystä tai toisesta liittyvistä, hieman vanhemmista tytöistä. Sisällissodan syttymisen syitä ei Yksi kevät -romaanissa juurikaan selvitetä, ja vaikka kirjassa kerrotaankin jonkin verran esimerkiksi köyhyydestä ja työläisten pitkistä työpäivistä, olisin kaivannut siihen puoleen hieman lisää paneutumista. Mietin, jääkö romaanista nyt sellainen kuva, että punaiset kerta kaikkiaan vain päättivät ryhtyä kapinoimaan julkista esivaltaa vastaan ja Suomi ajautui siksi sisällissotaan. Tietenkään yhden romaanin ei tarvitsekaan selittää kaikkea mahdollista tai toimia sekä valkoisten että punaisten tekojen selittäjänä. Yksi kevät -teoksen lopusta löytyy kuitenkin kirjailijan kirjoittama jälkikirjoitus, jossa hän selventää sisällissodan syitä, seurauksia ja tapahtumia sekä esittelee henkilöitä, joiden elämästä ja tarinoista kirjailija itse on saanut inspiraatiota tämän teoksen kirjoittamiseen. Lopussa on vielä lähdeluettelo, josta aiheesta kiinnostuvat lukijat voivat etsiä itselleen lisälukemista.

Rob McCool ja kirottu metsä jatkaa metsärosvo-Robin ja koodinkantaja-Kaarnen huippuvauhdikkaita seikkailuja

Tatu Kokon kirjoittama Rob McCool ja kirottu metsä (Icasos 2017, arvostelukappale) jatkaa siihen, mihin sarjan ensimmäinen osa Rob McCool ja Krimin jalokivi jäi, eli tarinan alussa kirjan tarinan päähenkilö Rob ja tämän pelastama salaperäinen koodinkantaja, jonka muisti on strategisilta osin tyjennetty, ovat matkalla takaisin Robin kotiseuduilla kahden has'hassinin kyydillä. Rob on kuitenkin haavoittunut, ja has'hassinien lentopursi joutuu tekemään pakkolaskun ja kohtaa väijytyksen. Aluksen omistajat näyttävän menehtyvän, ja koodinkantaja Kaarne jää vangiksi Robin kanssa. Heidän vangitsija on kasakkaluutnantti Mazinsky, joka päättää yhdessä kahden alaisensa kanssa kuljettaa vangit ja lentopurren kasakoiden leiriin. Ennen vangituksi tulemistaan Kaarne hautaa maahan kiven, joka pitää sisällään hänen salaiset muistonsa, sillä se ei saa joutua vääriin käsiin.

Kansi: Jussi Korhonen

Kasakat puolestaan taistelevat hyökkäävää Novgorodia ja jo aiemmasta osasta tuttua prinssi Vladimiria vastaan. Vladimir yritti edellisessä kirjassa kaapata koodinkantajan ja loda uuden, muinaista Roomaakin mahtavamman valtakunnan. On siis sanomattakin selvää, että Vladimir juhlii havaittuaan, että Rob ja Kaarne ovat kasakoiden hallussa, sillä hän uskoo voivansa sekä vangita nuo kaksi, että voittaa kasakat. Kaarne ystävystyy luutnantti Mazinskyn kanssa, ja tämä auttaa kaksikon pakoon - ja lähtee kahden alaisensa kanssa itse mukaan. Lähtöä edeltää kunnon taistelu novgorodilaisia vastaan.

Pakomatka vie kumppanukset kauas Kirottuun metsään asti. Paikalla on mystinen ja paha maine, ja kerrotaan, että sieltä ei kukaan palaa. Huhuissa onkin totta toinen puoli, sillä pakomatkalla olevan retkikunnan miespuoliset jäsenet joutuvat metsää asuttavien zoonien orjiksi. Zoonit ovat eräänlaisia naispuolisia metsäsotureita, joiden valtakunnassa ei elä ainuttakaan miestä. Kaarne saa elää Zoonien keskuudessa, mutta häntä uhkaa toisenlainen vaara: käy nimittäin ilmi, että hänen muistinsa jatkaa tyhjenemistään, eli hän taantuu jälleen vastasyntyneen tasolle. Robin ei auta, kun yrittää kasakoiden kanssa paeta ja lähteä hakemaan salaperäistä kiveä, jonka avulla Kaarne muisti voitaisiin palauttaa. Zoonit sen sijaan alkavat muokata ja uudelleenohjelmoida Kaarnea tarkoituksenaan tehdä tytöstä yksi heistä. Kaiken tämän lisäksi Vladimir ei ole unohtanut Robia ja Kaarnea, vaan lähettää Ravaille-nimisen palkkasoturin hakemaan näitä.

Seuraa taistelu taistelun perään, pakenemista ja vangituksi tulemista, mutta lopulta Robin onnistuu hakea muistoja sisltävä kivi ja viedä se takaisin Kaarnen luo. Näyttää kuitenkin, että hänen ja Kaarnen kohtalo on jäädä ikuisesti zoonien valtakuntaan, sillä nämä eivät ole halukkaita päästämään heitä lähtemään. Onneksi paikalle saapuu kuitenkin kaksi pelastajaa, joiden tulo on lievästi sanottuna totaalinen yllätys. Rob ja Kaarne pääsevät jatkamaan matkaa Robin kotiin salisille luolille. Kasakat ovat kuitenkin jääneet novgorodilaisten kynsiin, ja kirjan lopussa myös selviää, että eivät asiat pohjoisessa Robin kotonakaan ole enää kuin ennen...

Pidin paljon Kokon ensimmäisesta kirjasta, jonka hän oli kirjoittanut yhteistyössä suomalaisten nuorten kanssa. Hän oli antanut näiden lukea kirjaa sen valmistumisvaiheessa (klikkaa Kokon Livekirjailija-blogiin tästä) ja esittää omia kommenttejaan. Kokko toimi tämän toisen osan kanssa samoin, ja minusta on hienoa, että kirjan kohderyhmään kuuluvat nuoret pääsevät näin osalliseksi kirjoittamisprosessista. Kokon luoma fantasiamaailma on upea: kirjassa on meidän maailmastamme tuttuja paikkoja ja kansoja, mutta toisaalta kaikki on kuitenkin aivan vierasta. Tarinassa historia, futurismi ja legendat lyövät kättä, ja aseet sekä muu teknologia ovat kuin tieteiselokuvasta.

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini tuosta ensimmäisestä kirjasta näin: "Rob McCool ja Krimin jalokivi on vauhdikas kirja, eikä siitä puutu taistelua ja aseiden räiskettä. ... Luettuani Krimin jalokiven uskon, että mikäli pojat tarttuvat tähän kirjaan ja mikäli heillä on kohtalaisen hyvä lukutaito (kirjassa on kuitenkin lähemmäs 300 sivua ja fontti on melko pieni), he kyllä innostuvat tästä." Samoin voisin kirjoittaa myös tästä sarjan toisesta osasta. Silti Rob McCool ja kirottu metsä ei innostanut minua aivan yhtä paljon kuin tuo sarjan ensimmäinen osa. Tastelua, vangitsemista ja pakoja oli minun makuuni hieman paljon. Välillä tuntui, että kirjan henkilöhahmot jäivät hieman etäisiksi eikä heidän ajatuksiaan ja tunteitaan kauheasti avattu. Sen sijaan taistelukohtaukset oli kuvattu pitkästi, ja tarina rönsysi turhankin moneen suuntaan. En kuitenkaan kuulu kirjan ensisijaiseen kohderyhmän, ja voisin kuvitella, että pelimaailmoista tuttu vauhti ja räiske innostavat nuoria lukijoita. Rob McCool ja kirottu metsä -kirjassa on sekä nais- että miespuolisia sankareita, joten esikuvia ja samastumisen kohteita löytyy sekä tytöille että pojille, mikä on tietysti aivan mahtava juttu!