Tuleeko joulumieli pukin ryöväämisestä?

Annette Herzogin kirjoittamassa ja Nadine Jesslerin kuvittamansa uudessa joulukirjassa Ketun ja possun joulu (Kustannus-Mäkelä 2020, suom. SeijaKallinen, arvostelukappale kustantajalta) on hauskan anarkistinen ote, sillä siinä eläinpäähenkilöt päättävät ryöstää itsensä joulupukilta! 



Kettu ja possu ovat kumpikin aikamoisia huithapeleita, jotka ovat tänäkin vuonna unohtaneet koko joulun. Koska joulussa on parasta lahjat, ja kaupat ovat kiinni, punoo kaksikko mutkikkaan juonen, jonka avulla se aikoo ryöstää lahjat joulupukilta! Ryöstöön valmistautuessaan he tulevat kuin huomaamattaan puunanneeksi kodin juhlakuntoon ja valmistuneessa itselleen oikein jouluisin miljöön. Kun ovelle vielä tupsahtanut yllättäen joulunviettotavat tajuavat ryökäleet, ettei suunnitelma ehkä kuitenkaan ollut kovin kiltti.

Onneksi joulumieli ja -juhla syntyvät tässäkin kirjassa lopulta muutoin kuin pukkipolo ryöväämällä... 

Leppoisaa joulua kaikille blogini lukijoille!

Väinö Linnaa lapsilukijoille

Tänään on kulunut 100 vuotta Väinö Linnan syntymästä. Epäilen, ettei tässä maassa ole kovin montaa aikuista suomalaista, joka ei olisi koskaan kuullut hänestä tai erityisesti Linnan menestysromaaneista "Täällä Pohjantähden alla" ja "Tuntematon sotilas". Linnan elämästä nykysuomalaiset eivät ehkä kuitenkaan tiedä kovin paljon, vaikka itse asiassa tänään Helsingin Sanomat julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa Linnan elämää ja häneen liitetty työläismyyttiä tutkiskellaan kriittisesti.


Tuon artikkelin on kirjoittanut Karo Hämäläinen, joka on kirjoittanut myös tänä syksynä julkaistun ja lapsille suunnatun kuvakirjan Tampereen linna (Tammi 2020, saatu kustantajalta), joka jakaa lapsille tietoa paitsi Väinö Linnasta ja hänen teoksistaan myös Tampereen kaupungista. Kirjan on kuvittanut Ilpo Koskela, ja teos on osa Tammen kaupunkikirjasarjaa. 

Kirjan idea on varsin hauska: Sisarukset Akseli ja Elina viettävät kesää mummolassa Urjalassa, josta he matkustavat mummin ja papan kanssa Tampereelle. Naapurin Jussi-setä antaa lapsille haasteen ja lupaa antaa näille kaksikymppiä, jos lapset löytävät Tampereen Linnan. Lapset ottavat tietysti haasteen vastaan ja lähtevät tutkimaan Tamperetta ja etsimään, mistä Linna voisi löytyä. 


Akseli ja Elina eivät siis tunne Väinö Linnaa tai tiedä hänen historiaansa Tampereella asuneena menestyskirjailijana. Tästä syystä lapset käyvät tutkailemassa muun muassa sekä Linna-kirjastoa, Hämeensiltaa ja Finleysonin tehdasaluetta pohtien, joska Jussi olisi sitä linnaa tarkoittanut. Matkan varrella heidän ja lukijan eteen pudotellaan pieniä vihjeitä oikeasta Linnasta ja paljon faktaa hänestä sekä Tampereesta. Ja tarinan lopussa paljastuu tietysti, mikä tai kuka se oikea Tampereen Linna todella on Minun lapsistani tämä kirja on mielenkiintoinen, joskin ensimmäisellä lukukerralla he eivät selvästi ymmärtäneet ihan kaikkea. Oman haasteensa toi, että luin kertomusta ja faktaruutuja sen rinnalla, mikä katkaisi juonen kulun tuon tuosta.


Oman tasonsa kirjaan tuo myös Koskelan kuvitus, jossa tarkkasilmäinen lukija voi nähdä monia hauskoja yksityiskohtia ja tapahtumia, joita ei mainita tekstissä lainkaan. Esimerkiksi erään kukkamekkoisen rouvan voi nähdä pyöräilemässä läpi Tampereen, ja torilla Tappara ja Ilves-fanit hautaavat erimielisyytensä löytäessään toisista treffiseuraa. Tarinassa ja kuvituksessa seikkailee Linnan lisäksi myös muita tunnettuja tamperelaisia Kirsi Kunnaksesta konstaapeli Reinikaiseen (tai ainakin minusta torilla päivystävä poliisi näyttää aivan Reinikaiselta). Hämäläinen on punonut hauskasti tarinaansa myös Linnan tuotannosta tuttuja nimiä kuten Akseli, Elina ja Jussi. Nämä yksityiskohdat aukeavat ehkä vain aikuisille, mutta se onkin mainiosti keksitty: Tämä lastenkirja tarjoaa oivalluksen iloa lasten lisäksi aikuisille.


Tarinan loputtua lapsilukija voi pelata "Kirjailijan kurimus ja kunnia" -peliä, jonka avulla hän voi myös seurata Linnan nousua tnuntemattomasta kirjailijanalusta kunniatohtoriksi. Lisäksi lopusta löytyy tietoa myös Linnan romaaneista ja tämän elämälle tärkeistä paikoista.

Kiinnostava sarjauutuus fantasian ja satujen ystäville: Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous

Hannele Lampelan kirjoittama fantasiaromaani Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous (Otava 2020, arvostelukappale kustantajalta) aloittaa uuden fantasiasarjan, joka on suunnattu noin 9-13-vuotialle lapsille. Kirja leikittelee intertekstuaalisuudella, ja suorastaan paikoin rakentuu sen varaan. Yhtäläisyyksiä tunnettuihin satuihin löytyy paitsi tarinan juonellisista elementeistä myös henkilöiden nimistä muihin pieniin yksityiskohtiin. Lampela on luonut näistä tutuista elementeistä uudenlaisen maailman, jossa 12-vuotias Greta-tyttö pääsee opiskelemaan tarinankerrontaa salaperäiseen taikakouluun, mutta joutuu myös kohtaamaan painajaismaisia vaaroja ja pelastamaan pikkuveljensä hurjalta Lumikuningattarelta.

Kannen kauniin kuvan on taiteillut Johanna Junkala.

Greta on12-vuotias tyttö, jonka perhekin näyttää ulospäin aivan tavalliselta. Perheen sisällä on kuitenkin paha salaisuus, sillä Gretan isä on tyranni, joka pitää perhettään pelon vallassa. Siksi he muuttavat jatkuvasti kodista toiseen, koettaen löytää onnen uudessa paikassa. Greta ja pikkuveljensä Kai pitävät yhtä ja myös pelkäävät yhdessä iltaisin, kun pelottavat äänet kaikuvat talossa. Tämä isän pahuus tulee ilmi hienovaraisista vihjauksista, eikä esimerkiksi oma 8-vuotias esikoiseni kirjaa itsenäisesti lukiessaan täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Tietenkään hänellä ei ole omakohtaista kokemusta tällaisesta asiasta, ja hän oli selvästi vähän järkyttynyt, kun yritin selittää Gretan kotioloja niitä ihmetteleville lapselleni.

Eräänä aamuna Kai on kadonnut ja koko maailma peittynyt lumeen keskellä kesää. Lasten vanhemmat eivät näe kummassakaan tapahtumassa mitään outoa, ja Greta lähtee selvittämään, mihin pikkuveli on joutunut. Etsintäretki vie hänet salaperäiseen taloon, jonka vaatekaapin läpi (!) hän siirtyy ihmeelliseen taikamaailmaan, jossa hänet otetaan kokelaaksi tarinankertojien kouluun. Hän saa myös oman ihmeellisen ihanan talon, jossa on tilaa sekä hänelle että Kaille, jonka Greta toivoo tietysti löytävänsä. Päästäkseen killan jäseneksi Gretan täytyy suoriutua kokeesta, eli pelastaa pikkuveljensä Lumikuningattaren vallasta.

Tarina on mukaansatempaava, ja Talventaika hurmaava taikaympäristö leijailevine muiskuineen ja jättimäisine haleineen. Pidin viittauksista ja lainauksista muihin tarinoihin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että välillä lainailu tuntui jopa häiritsevän suoralta. On aivan eri asia lainata vuosikymmeniä tai -satoja vanhasta tarinasta joitakin elementtejä kuin kohtalaisen uudesta kirjallisuudesta häiritsevän monia asioita. Minä ainakin koin, että Talventaian taikakoulu kummallisine opettajineen ja hiljaisine palvelijoineen, jotka tekevät ruokaa ja kantavat niitä suuressa salissa tarjottimella oppilaille, muistutti vähän liikaakin Tylypahkaa. Gretan suojelijaksi ja neuvonanatajaksi nousee Talventaian pääopettaja Grimaldi, joka Dumbledoren tavoin jakaa nuorelle oppilaalleen tiedonmurusia salaten kuitenkin osan totuudesta. Lisäksi koulussa on myös se kammottava opettaja, joka tuntuu ensihetkestä asti vihaavan Gretaa syystä, joka tuntuu liittyvän Gretan omaan historiaan ja perheeseen. Tämä kamala opettaja myös suosii paria muuta oppilasta, jotka tietysti ovat ilkeitä Gretalle. Kuulostaako tämä teistäkin jo vähän liikaa Harry Potterista lainatulta? Myöskään idea yllättäen langenneesta talvesta ja Lumikuningattaren "uudesta noususta" ei ole uusi. Salla Simukan kirjoittamassa Sisarla-romaanissa (2016) oli jo samantapainen idea.

Näistä itseäni häiritsevistä seikoista huolimatta minunkin täytyy myöntää, että Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous on mukaansatempaava ja taitavasti kirjoitettu sarjan ensimmäinen osa, jonka toivon kiinnostavan nuoria lukijoita ja innostavan heitä fantasiakirjallisuuden pariin.

Itsenäisyyspäivän lastekirjavalinta: Saunasankarit

Itsenäisyyspäivään sopii kirja, joka esittelee leikin ja lorujen kautta meille suomalaisille perituttua asiaa, eli saunaa ja saunakulttuuria. Kirjailija Elina Pulli on kirjoittanut tämän Saunasankarit-kirjan sekä lorutellut kirjan runsaat ja kekseliäät lorut. (Aviador Kustannus 2020, saatu kustantajalta).


Suomalaiseen sanunomiskulttuuriin tutustutaan kolmen lapsen eli Islan, Eevin ja Lucan keksimän saunaleikin avulla. Leikin aluksi lapset pohtivat, mitä kunkin saunakassiin pakataan ja kenen perheessä saunotaan nakuna ja voiko saunassa olla uikkarit päällä. Päinvastoin kuin yleensä esimerkiksi yleisissä uimahalleissa ohjeistetaan, toteaa Eevi: 

-Jokainen saa saunoa niin kuin haluaa, vaikka uikkarit päällä.

Tämä neuvo varmasti on kirjoitettu kaikkia niitä varten, joista tapa saunoa alasti tuntuu kiusalliselta, ja ehkä kirjan tekijät ovat miettineet, että olisi erikoista kuvata koko kirja täyteen nakuja lapsia. Vain yhdessä suihkukuvassa Isla seisoo nakuna, ja siinäkin hän on selin katsojaan. Muuten lapsilla on kuvissa uimapuvut päällä. Tämä valinta oli ainoa asia, joka itsestäni tuntui hieman erikoiselta, sillä veikkaan, että useimmat suomalaiset kyllä saunovat ja käyvät suihkussa alasti. Toisaalta, kirjan lapset eivät taida olla sisaruksia keskenään, ja ehkä kavereiden kanssa kuitenkin useimmiten saunotaan uikkareissa?


Oli miten oli, Saunasankarit on oikein mukava ja lämminhenkinen kirja, joka esittelee monipuolisesti paitsi saunomista itseään, myös saunomiseen liittyviä (kirjoittamattomia) sääntöjä ja sanastoa murteet huomioiden. Tuleepa yhdellä aukeamalla itse löylynhenkikin suhisemaan saunojien korviin. Se muistuttaa saunan rentouttavasta ja rauhoittavasta vaikutuksesta.

Lasten leikkiä seuraa saunatonttu, eli saunasankari, joka myös nauttii löylyistä ja lurittelee loruja, joissa kuuluvat neuvot ja niksit sekä saunasanastolla leikittely:

-Huuhtaise pois irtolika,

suihkuta, ruiskuta, pikapika.

Hiukset tai kalju vedellä kasta,

sitten löylyyn vasta.

Saunasankaria tosin harmittaa, etteivät lapset taida kunnolla kuulla sen puheita, mutta onneksi taianomainen löylynhenki tekee tontun näkyväksi leikkiville lapsille. Sen jälkeen lapsetkin ryhtyvät riimittelemään Saunasankarin tapaan:

-Löylyn heittäjä kysyvät aina,

ei kai löyöy jo liikaa paina

ylälauteilla selkää köyryy?

Jokos valmiina uuteen höyryyn?

Kun lasten saunaleikki sitten loppuu, palkitsee Saunasankari heidät ruusukkein ja nimeää Islan, Eevin ja Lucankin saunasankareiksi.


Minna Mäkipää on tehnyt kirjaan sen arvoisen iloisen kuvituksen, jossa lasten leikkisauna muuntuu oikeaksi saunaksi. Ihastelin, miten moni saunassa tarpeellinen asia kuten esimerkiksi suihku ja halot koriin on kuvissa tehty leikkiin vessapaperirullista. Myös kirjaa selaillut mieheni kehui kuvitusta hauskan näköiseksi, mutta tarkkana hän huomasi, että kiukaan turvakaiteet muuttuvat vähän kuvasta toiseen, ja yhdessä ne on piirretty vaarallisen lähelle kiuasta. :)

Pidimme lasteni kanssa Saunasankarit-kirjasta, vaikka keskimmäinen kyllä keksi yhden "miinuksen":

"Tällaiset (kirjat), missä kuvitellaan juttuja on huonoja." 

Minä: "Miksi?" 

Lapsi: "Koska nyt munkin alkoi tehdä mieli saunaan!"

Eikös tämä lausahdus kuvaa aika hyvin, millainen tunnelma ja olotila kirjan lukemisesta tulee? Kirjan päähenkilötkin alkavat suunnitella heti seuraavaa, oikeaa saunareissua.

Saunassa on suloista olla hiljaa ja rauhassa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 1. Luukku

Taas on tullut aika aloittaa joulunodotus kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin parissa. Tänä vuonna ensimmäinen luukku avautuu täällä minun Luetaanko tämä? -lastenkirjablogissani. Kaikki mukana olevat blogit näet tämän postauksen lopusta ja huomisen luukun pääset lukemaan Viivin Kirjailuja blogissa.

Logi: Nina Tolonen/ Yöpöydän kirjat


Tässä luukussa kuuluu kulkusen kilinää ja tontunjalkojen tepsutusta... Tervetuloa siis avaamaan ensimmäinen luukku ja aloittamaan joulunodotus kanssamme!


Mistä tunnet pienen tontun?

Punaisesta lakistansa,

harmahasta parrastansa,

hymystänsä lempeästä,

katseestansa veikeästä. Siitä tunnet pienen tontun.

Mistä löydät pienen tontun?

Polulta taapertamasta,

tieltä tepastelemasta,

hämärissä huiskimasta,

lasten korvaan kuiskimasta. 

Sieltä löydät pienen tontun.

-Tuntematon-



Lapsuuteni suosikkijoulukirja oli Mintun joulukirja, jossa Minttu perheineen valmistelee joulua. Tarina kattaa ajan ensimmäisestä joulukuun päivästä aina aattoiltaan asti. Muistan vieläkin, miten leppoisan ihanalta Mintun ja hänen perheensä joulukuu minusta pienenä tuntui. Perhe keittelee joulukarkkeja, tekee joululahjoja ja lapset hoitavat joulusiivouksen isän kanssa äidin loikoilleissa sohvalla (!). Minttu ja hänen veljensä Santtu huomioivat joulutouhuissaan myös Folken, joka on pieni, vanhassa kaapissa asuva tonttu. Isä kertoilee illan hämyssä vaarin kirjoittamia tarinoita Folke-tontusta, lapset pystyttävät Folkellekin piskuisen joulukuusen, askartelevat koristeen tämän kodin oveen ja antavat Folkelle lahjan. Folke puolestaan antaa lapsille aattoaamuna paketit. 


Tätä tontun pakettiperinnettä olemme toteuttaneet omien lasteni kanssa, ja aattoaamuisin heitä odottaa kuusen alla pikkuiset paketit (yleensä kirjat tai palapelit), jotka tonttu on heille toimittanut.


Tänä jouluna kuopuksemme on neljävuotias, ja erityisesti häntä ilahduttaakseni tuoda hieman enemmän tonttutaikaa meidänkin joulukuuhumme. Tonttuilit aloitimme lukemalla nyt syksyllä ilmestyneen Duppaduulix ja salaperäinen ovi -kirjan. Kirjan alussa Duppaduulixin mummin kotiin ilmestyy pikkuinen ovi, jonka asukasta koiranpentu yrittää houkutella esiin. Lopulta paljastuu, että oven takana asustelee tietysti pieni tonttu. 

Myös meidän kotiimme ilmestyi kuin taiottuna tonttuovi (jonka esikoiseni muuten askarteli vuosi sitten yhdessä kaverinsa kanssa). Kuopukseni ryhtyi pohtimaan, kuka meidän tonttuovemme takana asuu ja kuuluuko tonttuovemme takaa kenties rapinaa. Yhdyin tietysti leikkiin, joka lapselle selvästi oli tärkeä, ja kuulostelimme yhdessä, josko siellä joku pieni kulkunen kilisisi. Toivon kyllä, että meidän tonttuovemme takana ei sentään asu niin villi tonttu kuin se pikkuinen tonttu-ukkeli, joka pistää paikat hyrskyn myrskyn kirjassa Typy ja topakka tonttu.


Sen kuitenkin tiedän, että meidän piskuinen tonttumme kävi viime perjantaina illalla hakemassa lasten hänelle jättämät lahjatoivekirjeet. Tänään aamulla tonttuoven taakse oli yllättäen ilmestynyt myös ensimmäinen viesti itseltään tontulta. Kuopuksellemme oli nimittäin ilmestynyt jouluinen kirje ja sen oheen vekkuli Pedapuun tonttujumppakortti (saatu blogiyhteistyötä varten). 


Tiukutonttu hyppelee, kuuluu helinää. Huopatossut vipeltää, onpa vilinää. Näin luki tässä ensimmäisessä kortissa, jonka tottuovemme takana asusteleva tonttu oli kuopuksellemme toimittanut. Kirjeessään tonttu lupasi tuoda joka aamu jouluaattoon asti uuden tonttujumppakortin liikuntaa ja tanssimista rakastavalle perheemme nuorimmalle jäsenelle. 


Tonttu myös pyysi isompia sisaruksia auttamaan pikkusisarustaan korttien lukemisessa ja lupasi, että nämäkin saavat jumpata korttien lorujen antamien vinkkien avulla. Kuopus tulkitsikin ihan itse kortin kuvan sekä lorun ja esitti meille heti aamutuimaan, miten tontun jalat niin kovasti vipeltävät. Kun seuraavinakin aamuna on odotettavissa tällainen liikunnallinen jouluposti, saamme jumppailla yhdessä ja tehdä korttien avulla pidemmänkin jumpan. Viikonloppuaamuisin tonttu kuulemma aikoo myös jäättää oven taakse vihjeitä, joiden avulla kuopus saa itse etsiä kodistamme tontun piilottamat jumppakortit.



Tonttu muuten vinkkasi minulle, että nämä kortit sopisivat kivasti myös päiväkoti-ikäisille ja ekaluokkalaisille lapsille. Koska tänä vuonna opetan kolmosia, en vie kortteja heidän ilokseen, mutta jahka taas saan pienemmät oppilaat, voisin veikata, että joulukuussa salaperäinen tonttuovi kirjeineen ja tonttujumppakortteineen sekä mahdollisesti muine pienine tontun jättämine tehtävineen ilmestyy myös luokkaani... 

Korttien tekstit on tavutettu, eli vasta lukemaan opettelevat lapset voivat hyvin tavailla niiden lyhyitä jumppaloruja itse. Joskin sanavälit saisivat olla selkeyden vuoksi isommat, sillä nyt jopa sujuvasti lukevalla tokaluokkalaisella oli hankaluuksia saada kortin tekstistä selvää. Osa liikkeistä on varsin yksinkertaisia (esim. taikinan leipominen), joten ensimmäisiin luukkuihin kannattaa tontun piilottaa niitä hieman enemmän liikunnallisia elementtejä sisältäviä kortteja (esim polvennostot), sillä sitten näitä korttien liikkeitä voi myöhemmin ketjuttaa yhteen tai leikkiä vaikka "Tonttu käskee" -leikkiä Kapteeni käskee -leikin säännöillä, jolloin toisten korttien vähemmän liikunnalliset tehtävät solahtavat leikkeihin hyvin mukaan.


Meidän kotonamme asustava tonttu on siis selvästi pieni ja liikunnallinen, vaikkemme muuta hänestä osaakaan kertoa, sillä emme ole toistaiseksi nähneet itse tontusta vilaustakaan. Voimme kuitenkin arvailla, miltä tonttumme ehkä näyttäisi ja tutkia, millaisia tonttuja suomalaisessa kansanperinteessä on yleensä ollut. Siinä apunamme on Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja.


Mitkä ovat sinun suosikkijoulukirjasi ja kuuluvatko tontut sinun jouluusi?

Oikein mukavaa joulunodotusta kaikille!


Kirjabloggajien joulukalenterissa mukana olevat blogit.

1. Kia - Luetaanko tämä?

2.  Viivi - Kirjailuja 

3. Virpi Yli-Villamo - Elämä on ihanaa

4.  Mai Laakso - Kirjasähkökäyrä

5. Henna Kaukoniemi - Hemulin kirjahylly

6. Esko Juhola - Kirjamies

7.  Margit - Tarukirja

8.  Gregorius - Jotakin syötäväksi kelvotonta

9. Laura oja - Kirjaimia

10. Minna / Bibbidi Bobbidi Book

11. Jane / Kirjan jos toisenkin

12. Niina Tolonen - Yöpöydän kirjat

13. Kirsin Book Club

14. Tani - Aina joku kesken

16. Tiina Österholm - Kirjaluotsi

17. Tiia Aaltonen - Lue meille äitikulta

18. Arja - Kulttuuri kukoistaa

19. Piritta Ojaniemi - Kirjarouvan elämää

20. Anneli Airola - Kirjojen kuisketta

21. Anna Mattila - Todella vaiheessa

22. Heidi - Kirjapöllön huhuiluja

23. Mari - Mrs Karlsson lukee

24. Aino-Maria - Amman lukuhetki

Hyppää Yöjunan kyytiin, eli joulukalenterikirja koululaisille

Minulla on ollut tapana lukea joka joulukuussa joulukalenterikirja lapsilleni. Viime jouluna luin esikoiseni kanssa häkellyttävän kauniin ja liikuttavan Lumisiskon. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Karin Erlandssonin kirjoittama ja Peter Bergtingin kuvittama saturomaani Yöjuna (S&S 2020, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag, suom. Anu Koivunen, saatu kustantajalta). Tässä kirjassa minuun vetosi heti sen kaunis ja mystiseltä vaikuttava kansikuva, jossa jonkin suuren koneiston keskellä olevassa lasipallossa puksuttaa vanhanaikainen höyryjuna asemalla odottavan pienen tytön luo. 


Luin tämän kirjan jo itsekseni, sillä halusin tietää, kuinka jännittävä tarina on ennen, kun luen sen tokaluokkalaisemme kanssa. Totesin, että kirja on juuri sopivan salaperäinen luettavaksi ääneen yhdessä hänen kanssaan. Kirjan päähenkilö on Nanda-niminen tyttö, jonka perhe menee joka vuosi joulukuuksi mummin luo, sillä perhe halusi ehtiä olla kunnolla yhdessä. ... Ja siksi että jouluna on tarkoitus viettää aikaa yhdessä.

Mummi asuu vanhassa asemarakennuksessa, ja hänen talonsa ohi kulki ennen vanhaan junia. Isoisä työskenteli asemapäällikkönä, mutta on nyt jo kuollut. Danja on mummin tyttö ja rakastaa hassutella mummin kanssa. Tämän huoneessa on salaperäinen lipasto, jonka laatikoista löytyy aina uudenlaisia ihmeellisiä esineitä. Ennen vanhaan myös Danjan isosisko Nanda leikki heidän kanssaan, mutta viime aikoina Nandasta on tullut yrmeä, eikä hän tahdo enää osallistua leikkeihin. Myös mummin on muuttunut, sillä hänen muistinsa ei toimi enää kunnolla, mikä tietysti tekee Danjan huolestuneeksi ja surulliseksi.

Kesken tyttöjen vanhempien järjestämiä pikkujoulujuhlia mummi sitten yhtäkkiä katoaa, ja koko perhe juhlavieraita myöten lähtee hätääntyneinä etsimään tätä. Mummia ei kuitenkaan löydy, mutta sen sijaan Danja kuulee yöllä ulkoa äänen, jota ei enää pitäisi kuulua: junan äänen kiskoilla, jossa junia ei ole kulkenut aikoihin. Danja lähtee selvittämään, mistä on kyse ja törmää salaisuuteen: Hänen isoisänsä on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan junan, jonka matkustajat pystyvät liikkumaan ikään kuin aikaa huijaten ja etsimään kadonneita läheisiään. Yöjuna pysähtyy asemille, jonne sen merkiksi on jätetty punainen kynttilä. Matkustajien pitää jättää asemille kadonneille rakkailleen kuuluneita matkamuistoja, jotka houkuttelevat näitä palaamaan. Yöjunan kyytiin pääsevät vain ne, jotka ees hitusen uskovat sen olemassaoloon. Sen tähden Danjan vanhemmat eivät kuule junaa.


Harmillisesti isoisä ei ehtinyt saada junaa aivan kokonaan valmiiksi, ja kaksi viimeistä asemaa (23. ja 24.) eivät toimi, minkä takia kadonneet eivät pääse kokonaan palaamaan. Danja tapaa mumminsa eräällä asemalla, ja tämä neuvoo tyttöä etsimään kadonnutta avainta, jonka isoisä on antanut luotetulle apulaiselleen. Sen avulla juna pitäisi saada kuntoon. Danja lähtee sselvittämään avaimen kohtaloa, ja tapaa samalla myös Konrad-nimisen pojan, joka etsii isäänsä. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan yöjunassa kunnossa, sillä joku varastaa toisten asemille jättämiä matkamuistoja, ja salaperäinen punahuppuinen nainen tuntuu tahtovan estää Danjan aikeet. Kun kaiken lisäksi Konrad alkaa muuttua hyvin häilyväksi onkin Danjalla yhtäkkiä monta arvoitusta ratkaistava ennen, kun yöjuna tulee kuntoon ja mummi voisi palata kotiin. Ja lopulta on vielä epäselvää, voiko mummi ihan tosissaan tulla kotiin sellaisena kuin ennen oli...

Yöjuna on ennen kaikkea kertomus rakkaudesta ja läheisyydestä - sellaisista voimista, jotka saavat meidät hyväksymään läheisemme sellaisina kuin nämä ovat. Kaikki tekevät virheitä, ja joku voi tuntea itsensä huonoksi, mutta se ei tarkoita, että läheiset lakkaisivat rakastamasta ja kaipaamasta. Mitenkään erityisen jouluinen kertomus tämä ei kuitekaan ole, vaikka kirja on jaettu 24 lukuun, asemia on 24 ja tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun. Kaipasinkin tähän hieman enemmän joulun taikaa, sillä nyt kyseessä oli pikemminkin taikaa sisältävä seikkailukertomus kuin joulusatu, jollaista olisin joulukalenterilta toivonut. Jokaisessa luvussa on yksi sivun kokoinen Bergtingin taiteilema kuva, ja moni niistä on upeita taideteoksia, joita on ilo katsella.

Finlandia Junior -voittaja ja koulumme suosikkikirja

Kuten aiemmin jo kerroin, koulussamme käsiteltiin monin eri tavoin Finlandia Junior -ehdokaskirjoja, ja keskiviikkona äänestimme kolmesta ehdokaskirjasta oppilaiden suosikin. Ylivoimaiseksi voittajaksi valikoitui kirja: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, jonka ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet Aino Havukainen ja Sami Toivonen (Otava 2020). Mielenkiintoista oli, että äänestyksen jälkeen oppilaat kyllä veikkasivat, että voiton sekä koulussamme että varsinaisessa äänestyksessä veisi poikkitaiteellinen Otus opus -runokirja (Otava 2020).

Virallisen Finlandia Junior -palkinnon pokkasi kuitenkin kirja, jota emme oppilaiden kanssa ehtineet lukea, mutta jota aina monessa kirjagrammaajan ja -bloggaajan postauksessa veikattiin voittajaksi, eli Anja Portinin kirjoittama Radio Popov (S&S 2020, kuv. Miila Westin). Kyseinen kirja on lastenromaani, jonka päähenkilö on 9-vuotias, unohdettu ja yksinäinen poika. Hänen isänsä on niin kiireinen liikemies, että on harvoin kotona, eikä edes kutsu poikaa tämän oikealla nimellä. Siispä poika itse siksi ole edes varma, mikä hänen nimensä on. Hän viettää pitkiä aikoja kotonaan yksinään, eikä isä välttämättä muista edes jättää tälle ruokaa ruokarahasta puhumattakaan.


Seikkailu alkaa, kun eräänä tällaisena yönä, jolloin isä on matkoilla, ja poika makaa vatsa nälästä kurnien pimeässä ja kylmässä talossa. Hän kuulee ovensa takaa rapinaa, ja joku pudottaa sanomalehden heidän postiluukustaan. Lehden välistä löytyy villasukat, omena ja voileipä. Poika päättää selvittää, kuka tuo salaperäinen hiippari on ja lähtee seuraavana yönä seuraamaan tätä. Varjostusretki kuljettaa heidät kaupungin laitamille, villintyneen puutarhan läpi vanhalle talolle, jossa postinkantajaksi paljastunut hiippailija asuu. Tällä on kuitenkin muukin tehtävä kuin olla postinkantaja... Poika saa jäädä naisen luo, ja siellä hän alkaa julkaista salaista radiolähetystä kaikille unohdetuille ja yksinäisille lapsille...

Tämän verran kerroin kolmasluokkalaisille oppilailleni voittajan valintaa seuranneena päivänä. Katsoimme koulussa valinnan myös tv:stä. Oppilaani innostuivat, ja ensimmäinen kysymys vinkkaukseni jälkeen oli odotetusti: "Mistä tämän kirjan voi saada luettavaksi?". Jouduin valitettavasti sanomaan heille, että kädessäni olevan kappaleen lupasin lukea kotona omalle 8-vuotiaalleni, joka myös halusi palkinnonjaon katsottuaan lukea kirjan heti. Lupasin selvittää, voinko varata kirjan luokkaani kirjastosta. Nyt vaan toivotaan, että kirjastot eivät ehdi mennä kiinni ennen, kun saamme kirjan käsiimme!



Finlandia Junior -ehdokaskirjat taipuvat myös opetuskäyttöön

Olemme koulussani tutustuneet luokissa Finlandia Junior -ehdokkaisiin, ja jokainen oppilas pääsee äänestämään omaa Finlandia Junior -suosikkiaan. 


Koska ehdokaskirjat julkaistiin valintaan nähden verrattain myöhään, emme valitettavasti kyseisen ajan puitteissa ehtineet lukea kaikkia niitä. Toki esittelimme oppilaille nekin ehdokkaat, joita emme ehtineet luokissa yhdessä lukea. Luimme oppilaiden kanssa kuudesta ehdokkaasta kolme: 

  • Havukainen, Aino & Toivonen, Sami: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla (Otava)
  • Kirkkopelto, Katri: Molli ja maan ääri (Lasten Keskus)
  • Ruohonen, Laura. Kuvitus Kallasmaa, Erika. Musiikki Kumela, Petri. Översättning Sandelin, Annika: Otus opus. Runoja ja totta pienistä eläimistä / Zoologipoesi. Smådjur i toner (Otava / Förlaget) -> Koulussa luimme suomenkielisen.
Muut kolme ehdokaskirjaa ovat
  • Enoranta, Siiri: Kesämyrsky (WSOY)
  • Portin, Anja: Radio Popov (S&S)
  • Luttinen, Meri: Myrskynsilmä (WSOY)


Lukiessani kirjoja minulla oli myös erinäisiä opetussisältöjä ja tavoitteita, joita käsittelin kyseisten teosten kautta. Otus opusta luin luokan kanssa runojakson lopuksi. Kolmasluokkalaiset ihastuivat runojen svengaavaan tyyliin, ja nämä Ruohosen runot ovat myös itsestäni aivan mahtavia ääneenluettavia. Niitä lukiessamme ihastelimme oppilaiden kanssa riimejä, tutkimme runojen rakennetta, runojen asettelua, fonteilla leikittelyä ja ihmettelimme mielenkiintoisia eläinfaktoja ja tietysti myös pohdimme faktan ja fiktion eroa. Ihastelimme myös Kallasmaan tekemää kuvitusta, ja mietimme, miten kuvat on tehty. 
Kuulin muuten, että naapuriluokassa kollegani oli kirjoituttanut viidesluokkalaisilla tekstejä maapallon muista omituisista otuksia tämän kirjan innoittamana.



Mollin ja maan ääri -kirja tarjosi monta mielenkiintoista opetusmahdollisuutta. Tarina on äärimmäisen herkkä ja tarkkanäköinen kuvaus siitä, miten joku - tässä tapauksessa Molli - tahtoo nähdä uusia paikkoja ja kokea seikkailuja, mutta silti uusi ja tuntematon pelottaa. Molli tuntee metsän kutsun, mutta astuminen seikkailuun on hankalaa, jalat tahtovat välillä ottaa askeleita eteenpäin, välillä talsia taaksepäin. Sen ystävä Pikku Sisu onneksi tukee Mollia ja tsemppaa silloinkin, kun Molli ei uskaltaisi enää edetä.

Luin kirjan kolmessa osassa. Tarinan alussa mietimme, millaisia tunteita Mollilla on ja miten hän suhtautuu matkustamiseen ja uuden kohtaamiseen. Kirjan loputtua vertasimme alku- ja lähtötilannetta, ja oppilaat saivat pohtia, miten Mollin suhtautuminen on muuttunut. Tarkastelimme myös Pikku Sisun hahmoa sekä sitä, miten se auttoi Mollia voittamaan pelkojaan. Tavoitteena oli myös harjoitella ajatuskartan tekemistä, ja sen teimme Mollin matkasta toisella oppitunnilla. Minä mallinsin taululle (miten, mihin, mitä otti mukaan, mitä teki), ja oppilaat täyttivät kohdat Mollin matkan avulla. Sen jälkeen he tekivät vastaavan kartan omasta matkastaan, minkä jälkeen he kirjoittivat vihkoihinsa ajatuskarttojen avulla omat matkakertomuksensa. Halukkaat saivat lukea omat matkakertomuksensa ääneen. 

Kolmannella lukukerralla ohjasin oppilaita kiinnittämään huomiota uusiin sanoihin (esim. matkakuume) ja selvittämään niiden merkityksiä kuvia ja sanan yhteydessä olevia virkkeitä hyödyntäen. Kolmasluokkalaiset kertoivat myös omasta matkakuumeestaan sekä muun muassa koirakuumeestaan. Tämän jälkeen oppilaat saivat lähteä lukemaan omia kirjojaan ja etsimään niistä uusia ja mielenkiintoisia sanoja. He kirjoittivat ne post it -lapuille, veivät luokan taululle, ja lukemisen jälkeen selvitimme yhdessä sanojen merkitystä.
Kirjaa lukiessani pyysin oppilaita välillä myös lukemaan sen upeita kuvia. Tutkimme esimerkiksi, miten Molli on välillä piirretty hyvin pieneksi, ja mitä Kirkkopelto on halunnut sellaisella kuvalla lukijalle kertoa.



Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla käsittelee myös matkajännitystä ja sitä, miten uudet asiat voivat pelottaa. Tatu ja Patu näet lähtevät elämänsä ensimmäiselle junamatkalle, eivätkä tiedä, mitä pitää pakata, miten junaan pääsee, missä heidän paikkansa ovat, kuinka junan vessa toimii tai miten ravintolavaunuun kuljetaan. Onneksi he saavat apua muilta matkustajilta. 

Tätäkin kirjaa lukiessamme mietimme, millaisia tunteita Tatulla ja Patulla on kirjan alussa, ja miten ne muuttuivat lopuksi, kun matka on koettu. Oppilaat saivat myös peilata Outolan poikien suhtautumista omaan tapaansa suhtautua uusiin ja vieraisiin asioihin. Osa tunnisti suhtautuvansa uusiin asioihin huolettomasti, toiset kertoivat tahtovansa varmistella monia asioita etukäteen. 
Koska äidinkielessä opeteltavana sisältönä olivat sarjakuvat, opiskelimme tämän ehdokaskirjan avulla muun muassa käsitteet puhekupla ja ajatuskupla. Tarkastelimme, miten sarjakuvissa kuvataan muun muassa vauhtia, huutamista, kuiskaamista, liikettä ja tunteita. Tarkastelimme lähikuvia ja laajakuvia. Oppilaat tekivät omat sarjakuvakäsikirjoitukset ja niiden pohjalta myös sarjakuvat. Sarjakuvien tekemisen jälkeen aiheeksi tulivat vuorosanat, ja niidenkin harjoittelemiseen hyödynsi Tatun ja Patun puhekuplia, jotka käänsimme yhdessä suoraksi kerronnaksi.



Mielenkiintoista nähdä, minkä kirjan näistä kolmesta koulumme oppilaat äänestävät omaksi suosikikseen, ja mikä näistä kuudesta kirjoista voittaa varsinaisen Finlandia Junior -palkinnon!



Finlandia 2020 – lukemisen juhlaa TV 1:llä
Vuoden 2020 Finlandia-palkintojen voittajat julkistetaan keskiviikkona 25.11. suorassa televisiolähetyksessä Yle TV1:ssä kello 19.

Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsee tänä vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar, lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan näyttelijä Christoffer Strandberg ja kaunokirjallisuuden voittajan kapellimestari Hannu Lintu.

Kirjoja täydellisistä talvipäivistä




-Minä kaipaan aurinkoa ja vihreää ruohoa! Päivät ovat niin lyhyitä ja harmaita, Mimmi Lehmä huokaisi. 
-Mitä vikaa harmaassa muka on, kysyn vaan?!
-Yöt ovat niin pitkiä ja mustia, Varis. Eikö se ole sinustakin kamalaa?
...
-Minä kaipaan vihreää ruohoa, sanoi Mimmi Lehmä.
-Tai oikeaa talvea, jolloin on paljon valkoista lunta!

Tämä osuvaakin osuvampi keskustelu on Jujja Wieslanderin kirjoittamasta ja Sven Nordqvistin kuvittamasta kuvakirjasta Mimmi Lehmä kaipaa kesää (Kustannus-Mäkelä 2018, suom. Terhi Leskinen, saatu kustantajalta). Kuinka monta kertaa olen itsekin huokaillut ihan vastaavasti kuin Mimmi Lehmä; Kaipaan todella joko kesää tai kunnon talvea. Tämä ikävä harmaus ja pimeys vie kyllä helposti voimat ja ilon talvesta. Tekisi mieli kaivautua sisälle viltin alle ja pistää nenä ulos vasta toukokuussa.

Sven Nordqvist on ilmiömäinen kuvittaja, jonka tunnettuja hahmoja Mimmin ja Variksen lisäksi ovat Viiru ja Pesonen. Hänen kuvissaan on paljon huumoria, ja sekä varis että Mimmi ovat yhtä ilmeikkäitä ja eläväisiä kuin Wieslanderin tekstissä.


Mimmi ei kuitenkaan jää navettaan murehtimaan päivän harmautta, vaan päättää lähteä ulos leikkimään kesää ja kesäisiä leikkejä. Mimmin ystävä ja tämän touhuihin yleensä kovin negatiivisesti suhtautuva Varis ei kuitenkaan aivan ymmärrä Mimmin kesänkaipuuta, eikä ainakaan, miten ja miksi Mimmi meinaa kesäleikkejä leikkiä. Kuten aina, sillä on sananen sanottavana jokaiseen leikkiin, jonka Mimmi keksii. Kun Mimmi esimerkiksi nuolee jääpuikkoja teeskennellen, että ne ovat jäätelöä, huomauttaa varis, että tuo jäätynyt vesi voi olla myrkytettyä. Kun Mimmi tahtoo laskea liukumäkeä, murahtelee varis, että ei sitten aio työntää Mimmiä, eikä tahdo itse laskea. 

Mimmi siirtyy iloisesti jutellen puuhasta toiseen ja varis kulkee tuttuun tapaansa mäkättäen perässä. Mutta, kuten aika usein aiemmissakin kirjoissa, varis lopulta luopuu kyynisyydestään ja kuin huomaamatta yhtyy Mimmin leikkiin. Kun Mimmi-parka putoaa puusta hankeen (yllättäen on alkanut sataa lunta), ystävästään huolestunut Varis säntää katsomaan, mitä Mimmi Lehmälle on käynyt. Mimmi ei ole moksiskaan, vaan ryhtyy tekemään lumienkeleitä, ja Varis heittäytyy mukaan. Mäenlaskuun se ei kuitenkaan suostu Mimmin mukana ja tyytyy seuraamaan Mimmin laskemista sivusta. Pahaksi onneksi Varis saa varovaisuudestaan huolimatta kylmän kylvyn... Mimmi Lehmä on kuitenkin tyytyväinen päivään, joka ei aamun lumenpuutteesta huolimatta ollutkaan tylsä, vaan mukava ja toimintaa täynnä.

Talvipäivän värit ja luonnon rauha huokuvat näistä ikään kuin kauempaa kuvatuista laajakulmakuvista.


Hauskoja talvipäiviä viettää Mimmi Lehmän tapaan myös Hilja perheineen Heidi Viherjuuren kirjoittamassa lastenromaanissa Hilja ja täydellinen talvipäivä (Kustannus-Mäkelä 2020, saatu kustantajalta). Kirja on ohut ja nopealukuinen romaani, jossa kuitenkin on kohtalaisen paljon tekstiä. Mukavan lisän lukukokemukseen tuovat Nadja Sarellin piirtämät iloiset kuvat, joita on ripoteltu kirjaan muutaman aukeaman välein.

Tarina alkaa tammikuun ensimmäisestä päivästä, ja siinä seurataan Hiljan sekä hänen perheensä leppoisaa elämää viikon verran. Hiljan serkku Martti tulee vierailulle, ja yhdessä lapset keksivät vaikka mitä kivaa puuhaa. He muun muassa rakentavat lumilinnan ja -laivan ja leikkivät niissä lumisotaa, järjestävät naapurin kolmelle mummolle mummotestin, ehksyvät hiihtoreissulla ja viettävät peikkopäivää. Lukiessa oli hauska huomata, että kaikessa Hiljan, tämän sisaren ja serkun tekemisessä ovat tavalla tai toisella mukana aikuiset. Jos eivät aikuiset itse ehdi leikkiä mukana, he antavat lapsille leikkivinkkejä ja sysäyksiä seikkailuihin. Lapsilla onkin lämminhenkinen suhde sekä vanhempiinsa että naapurin mummoihin ja lähistöllä asuvaan vaariin. Hiljaa tosin keljuttaa, että äiti vaatiin häntä ottamaan kaikkiin leikkeihin pikkusiskonsa mukaan. Hilja näet pelkää, että Martti ei tykkäisi niin kesyistä leikeistä.

Voisiko lasten riemua enää paremmin kuvata?


Marttia ei kuitenkaan haittaa, että Taimi kulkee heidän mukanaan. Hän viihtyy Hiljan perheessä ja kehuu, miten tämän vanhemmat - etenkin isä - heittäytyvät mukaan leikkeihin. Martin omat vanhemmat ovat paljon reissussa, ja nyt poika ihmetteleekin, miten vanhemmilla tulee olemaan aikaa hoitaa vauvaa, joka heille on määrä syntyä. Martti ei selvästi tiedä, mitä hänen tulisi ajatella tulevasta sisaruksestaan, mutta onneksi hänen serkkunsa lohduttavat tätä, ja yhdessä lapset keksivät listaan monta asiaa, jotka vauvoissa ovat positiivisia.

Aikaisempiin Hilja-kirjoihin verrattuna tässä kirjassa on hieman vähemmän kohellusta, mutta varsin mukava tunnelma kuitenkin. Hiljan, Taimin ja heidän serkkunsa talvipäivät todella vaikuttavat täydellisiltä, vaikka pariin otteeseen tuodaankin esiin, ettei nykyään ole enää tyypillistä, että talvisin on paljon lunta ja pakkasta. 

-Onpa komea sää, Sadetakkimummo hymyilee ja tiirailee auringon kirkastamalle järvelle.
-Totta turiset, Hentilä myhäilee.
-Täydellinen talvipäivä, Mansikkatäti ihastelee.
-Niitä on nykyään harvoin, Valkoherukkamummo tokaisee.
-Iloitaan siis tästä, Sadetakkimummo sanoo ... (s.83)

Sekä Mimmi Lehmä kaipaa kesää -kirja että Hiljan täydellinen talvipäivä ovat mukavaa, talvista luettavaa. Mikä onkaan parempaa puuhaa (kun on itse hautautunut sinne vilttien alle), kuin lukea iloisia ja talvisia kirjoja, joista jää hyvä mieli? Eipä juuri mikään, vai mitä? Oma esikoiseni tuumasikin Hilja-kirjasta, että se sopii parhaiten niille lapsille, jotka eivät kaipaa tarinoihinsa turhaa jännitystä.

Duppaduulix ja salaperäinen ovi -kirja inspiroi viettämään pikkujoulua ja keksimään kivaa tekemistä joulunodotukseen.

Marraskuun pimeys kietoutuu iltaisin ympärillemme ikävänä ja synkkänä. Kun luonto on harmaa ja eloton on hyvä aika kääntää katse kohti joulukuun iloa, valoa ja joulunodotusta. Me aloitimme tämän odotuksen maltillisesti kaivamalla kaamosvaot kaapeista ja käpertymällä iltaisin takan eteen lukemaan. Aivan ihastuttava pieni kirja joulutunnelman luomiseen ja juhlakuuhun valmistautumiseen on Maija Barićin kirjoittama ja Matti Westerlundin kuvittama Duppaduulix ja salaperäinen ovi (Lasten Keskus 2020, arvostelukappale kustantajalta). Barić on tunnettu muun muassa Nukketeatteri Sampon perustajana, ja kirjassa esiintyvien koiranpentu Duppaduulixin ja tonttu Pikki Riikin esikuvina ovatkin Barićn samannimiset käsinuket.


Duppaduulix ja salaperäinen ovi kertoo pienen koiran ja hänen mumminsa joulunodotuksesta. Duppaduulix on mummin luona yötä - tai asuu mummin kanssa pysyvästi, sitä tarina ei paljasta. Mummi lukee Duppaduulixille lehdestä pikkujouluista, ja pieni hauva tahtoisi itsekin viettää sellaiset. Yöllä kuuluu salaperäisiä ääniä, ja aamulla koiranpentu huomaa, että mummin seinään on ilmestynyt pikkiriikkinen ovi. Duppaduulix miettii ja pohtii, kuka oven takana voisi asua. Mummin kanssa he viettävät lepposia hetkiä leipoen pipareita, askartelemalla joulukoristeita, leipomalla taikataikinasta pieniä astioita, ja samalla Duppaduulix yrittää saada pienen oven takana asuvan henkilön tulemaan esiin. Ja kun Pikki Riikki -niminen tonttu sitten uskaltautuu tapaamaan mummin ja Duppaduulixin, alkaa heillä iloinen pikkujoulun juhlinta.

Westerlundin kuvituksessa pieni koira on hyvin ilmeikäs ja värit lempeän pehmeitä.


Erityisesti neljävuotias kuopukseni tykästyi Duppaduulixin joulukirjaan, jonka tarinaan lapsemme eläytyi ihmetellen ja pohtien, kuka pienen oven takana mahtaakaan asua ja hämmästeli, mihin Duppaduulixin oven luo viemät tavarat ovat kadonneet. Hän myös esitteli minulle ihastuksissaan, kuinka kirjan takakannessa oleva ovi on kannen toisella puolella auki, ja sen takana näkyy tontun koti. Tälläinen kirja onkin omiaan lumoamaan pikkuruiset lukijat, jotka nauttivat salaisuuksista ja tahtovat kuulla jouluisin tontunjalkojen tipsutusta ja kulkusen kilinää. 

Jostain syystä Duppaduulix-koira tykkää puhua pekatarin, takaperin, mikä tuntui lukiessa välillä hieman ärsyttävältä, mikä lienee makukysymys.


Duppaduulix ja salaperäinen ovi
on kirja, jota lukisin mielelläni varhaiskasvatuksessa, esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla joulukuun ajan. Kirjan lopussa olevat tehtävävinkit koostaisin joulukalenteriksi, jossa jokaiselle päivälle olisi "tontun" tuoma tehtävä, joka sitten yhdessä tehtäisiin lapsiryhmän kanssa. Kuinka hauskaa olisikaan, kun lapsiryhmän tiloihin tai luokkaan ilmestyisi marraskuun lopussa pikkiriikkinen ovi kuten kirjassa ilmestyi. Koko joulukuun lapset voisivatkin sitten selvittää tontun salaisuutta, tonttu voisi jättää lapsille viestejä, sille voisi kirjoittaa kirjeitä, ja tontun etsimiseen saisi tehtyä hauskoja metsäseikkailuja. Kirjassa on myös Mauri Saarikosken tekemät nuottipiirrokset Pikki Riikin laulamiin lauluihin ja Tonttu meni piiloon -leikin ohjeet, joita voisi mukavasti hyödyntää lapsiryhmien kanssa.



Luutarhan tarinoita: Kirja kuolemasta (sis. halloweenprojektin kolmannen osan)

Tällä viikolla vietimme luokassani halloweenprojektin viimeistä viikkoa. Kaikki ei sujunut aivan suunnitelmieni mukaan, sillä jouduin olemaan yhden päivän kokonaan pois töistä, ja kolme oppituntia jouduimme käyttämään yllättäen alkuperäisten suunnitelmieni sijaan muihin asioihin. Paljon ehdimme kuitenkin tehdä, ja perjantaina projektimme huipentui Ällöttävään, kammottavaan koulupäivään.

Aloitimme viikon uskontotunnilla, jonka aikana keskustelimme oppilaiden kanssa pyhäinpäivästä sekä siitä, miten se eroaa halloweenista ja kuinka sitä on suomalaisessa kulttuurissa edeltänyt kekri. Tämän tunnin tavoite oli keskittyä sekä miettimään kristillistä tapaa muistella vainajia myös laajemmassa mittakaavassa pohtia, miten eri kulttuureissa suhtaudutaan kuolemaan ja miten vainajan läheiset voivat rakastaan muistaa. 



Tunnin aluksi luimme Kirsi Alanivan kirjoittamaa ja Marjo Nygårdin kuvittamaa kirjaa Luutarhan tarinoita (Karisto 2020), jossa kuljetaan kuvitteellisten tarinoiden kautta ympäri maapalloa ja tutustutaan eri kulttuurien tapaa kohdata kuolema sekä niihin uskomuksiin, jotka liitetään kuolemaan ja siihen, mitä henkilölle tapahtuu kuoleman jälkeen. Jokaisella aukeamalla on myös pieni tietolaatikko, joka kertoo faktaa kyseisestä kulttuurista. Alaniva on onnistunut käsittelemään kattavasti ja lapsille konkreettisella tavalla monen eri kulttuurin tapoja. Nygårdin värikäs kuvitus on sen verran humoristista, että vakavasta aiheesta huolimatta kirjan tunnelma ei ole turhan rankka. Alaniva on itse kertonut kirjoittaneensa tämän kirjan, koska huomasi, ettei lapsille juuri ole kirjoitettu kirjoja, jotka käsittelevät kuolemaa. 

Kirjan tarinoiden lukemisen jälkeen keskustelimme oppilaiden kanssa heidän omista menetyksistään, ja aika moni halusikin kertoa esimerkiksi lemmikkinsä kuolemasta ja siitä, miltä se oli tuntunut heistä.

Äidinkielessä oppilaat jatkoivat omia kammotarinoitaan ja kirjoittivat niitä puhtaaksi tietokoneilla. Tavoitteemme on tänä vuonna opetella myös tekstinkäsittelyä, ja harjoittelimme sitä kirjoittamisen yhteydessä. Pari viikkoa sitten oppilaat olivat saaneet itse kirjoittaa minulle, mitä toivovat tehtävän tämän jakson aikana, ja aika monen oppilaan toiveissa olivat erilaiset liemet, koristeiden tekeminen, pukeutuminen halloweenasuihin ja halloween-teemaiset liikuntaleikit. Siksipä oppilaat olivatkin saaneet pienryhmissä ideoida leikkejä, joita nyt leikimme liikuntatunneilla. Kuviksessa oppilaat sekä kuvittivat omat kammotarinansa että askartelivat toivomiaan koristeita.


Ällöttävässä, kammottavassa koulussa
oli tietysti myös kammottava opettaja.


Varsinaisena halloweenkoulupäivänä oppilaat tulivat aamulla luokkaan pukeutuneina erilaisiin naamiaisasuihin. Olin koristellut luokan edellisenä iltana oppilaiden tekemillä ja kollegaltani lainaamilla koristeilla. Ensimmäisellä tunnilla oli englantia, ja englannin opettaja kertoi oppilaille ensin halloweenin historiasta, jonka jälkeen oppilaat opettelivat muun muassa musiikin ja animaatioiden avulla teemaan liittyvää sanastoa. Tämän jälkeen oppilailla oli Luuranko Lassen laskutunti, johon olin valmistellut pelejä, joiden avulla treenattiin kertotauluja. Ideoimiseen sain apua Alakoulun aarreaitassa kommentoineilta opettajilta, joista eräs vinkkasi minulle myös Anniina Hakkaraisen blogin. Blogista löytyikin monia matematiikkapelejä, joita pystyin hyödyntämään.


Tämä ihmisen kokoinen luuranko-ope oli lainassa kollegaltani.


Pelit olivat seuraavat:

  • Muistipeli, jossa parin muodostivat aina lasku ja siihen sopiva kuva (esim. 2*5 ja kuvassa kaksi viiden kurpitsan ryhmää)
  • Kaboom-tikkupeli, jossa purkeista nostetaan kertolaskuja. Mikäli oppilas osaa vastata, hän saa tikun itselleen. Jos hän nostaa kaboom-tikun, hän menettää kaikki sillä kierroksella keräämänsä tikut.
  • Haamupeli, jossa pelilaudalla on numeroituja haamuja. Jokaisella parilla on kaksi noppaa ja molemmilla pelaajilla on viisi pelimerkkiä. Oppilas heittää noppia ja kertoo nopan osoittamat silmäluvut keskenään. Jos niistä tulee esim. 36, hän laittaa pelimerkkinsä haamuun, johon on kirjoitettu 36. Mikäli oppilas saa kaksi merkkiä samaan haamuun, on se lukittu, eikä pari voi enää laittaa siihen omaansa. Jos merkkejä on vasta yksi, voi pari laittaa omansa, jolloin laudalla jo ollut merkki palaa takaisin omistajalleen pelattavaksi. Voittaja on se, joka pääsee ensimmäisenä eroon kaikista merkeistään.





Toisella oppitunnilla oppilaat jatkoivat matematiikkaa, eli heidän piti ratkaista sanallinen tehtävä. Olin kopioinut Amelia Kulmuri -kirjasta Kainalohikipirtelön reseptin, jossa on vain muutama aineita, joita tarvitaan 1-3 kappaletta. Tehtävässä oppilaiden piti kertolaskujen avulla selvittää, kuinka paljon kutakin ainetta tarvittaisiin, mikäli syöjinä olisi yhden zombin sijaan kolme vampyyria, seitsemän liskoa ja kuusi muumiota. 
Tämä tehtävä meidän piti itseasiassa tehdä jo aikaisemmin viikolla ja jatkaa siitä sitten loogista ajattelua kehittävään vihjetehtävään. Tehtävässä olisi ollut kammo-otusten kuvia, joita olisi pitänyt asettaa tietyn säännön mukaan jonoon. Kun jono olisi muodostettu, kuvien taakse olisi tullut virke, joka olisi käskenyt oppilaita tekemään kainalohikipirtelöä. Sitten olisimme valmistaneet pirtelöt pienryhmissä (mittaaminen ja arjen matematiikka), mutta tuntimuutosten ja poissaoloni takia emme valitettavasti ehtineet valmistaa oikeita pirtelöitä.

Jokainen oppilas pääsi halloweenkoulupäivän aikana myös taikaliemitunnille, jossa he eivät tällä kertaa valmistaneet itse liemiä, mutta tutustuivat yleisimpiin liemissä käytettäviin aineisiin. Olin laittanut neljään purkkiin voimakkaasti tuoksuvia ja haisevia aineita (kuivatut hyönteiset, muussattu muumio, siitakesienimehu ja mörön räkä). Oppilaat haistoivat aineita vuorotellen ja kirjasivat monisteeseen, mikä tuoksu oli kyseessä tai mikä sana kyseistä hajua kuvasi (ts. millainen haju on -> Tämän oli tarkoitus pohjustaa kohta alkavaa sanaluokka/adjektiivijaksoa). 


Kammobokseiksi maalasin lasteni kanssa
kopiopaperilaatikoita.


Sen jälkeen oppilaat laittoivat kätensä kolmeen kammoboksiin, joihin oli laittanut erilaisia aineita (vanua, saniaisia ja keitettyjä makarooneja) ja piilottanut yhteensä kuusi liimapuikkoa. Osa oppilaista ylitti itsensä, kun he jännityksestä huolimatta uskalsivat työntää kätensä boksiin ja yrittivät laskea, kuinka monta liimaa niissä yhteensä oli piilossa. Ennen kotiinlähtöä oppilaat saivat myös haistaa ihan jakson alussa heille esittelemääni myrkkypulloa (Tappava lemahdus), jossa oli tosiassa kanelipullalta tuoksuvaa hajuvettä.




Vaikka varsinainen projekti on nyt ohi, teemme vielä maanantaina muutaman tehtävän, joita en ehtinyt toteuttaa aiemmin mainitsemieni muutosten takia. Äidinkielessä harjoittelemme ateljee-menetelmän mukaisesti luetunymmärtämisen strategioita hyödynnän kappalejakoja ja todistan alleviivaamalla tekstistä. Oppilaat saavat luettavakseen kollegani kirjoittaman tietotekstin, joka käsittelee halloweenia, kekriä ja pyhäinpäivää. Mallinnan ensin, kuinka vastausten etsimisessä kannattaa käyttää hyödyksi väliotsikoita ja alleviivata vastaus tekstistä. Sen jälkeen he saavat itse harjoitella luetunymmärtämistehtävän avulla. Nämä strategiat ovat oppilaille jo ennestään tuttuja. 
Yltin aiheena ovat ajattelun ja oppimaan oppimisen taidot (kts. ACTS-hanke). Alkuun pelaamme Odd one out -peliä hirviökuvilla, ja oppilaiden on tarkoitus perustella vastauksensa sekä keksiä mahdollisimman monta vastausvaihtoehtoa. Sen jälkeen tutkimme Mörköjuhlat-kirjan kuvaa, oppilaat saavat pohtia, mitä tapahtuu nyt/ tapahtui ennen/ tulee tapahtumaan, tulkitsevat kuvia ja sitten luemme tarinan.

Halloweenprojektin aiemmat osat voit lukea tästä ja tästä linkistä.

Kirjaesittely: Amelia Kulmuri ja halloweenprojektin toinen osa

Esittelen ensin Laura Ellen Andersonin lastenromaanin Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot (Kusmma-kustannus 2020, suom. Sarianna Silvonen, saatu kustantajalta), jonka jälkeen kerron, miten luokkamme halloweenprojekti on jatkunut. Käytän tätä kirjaa jakson aikana, joten kannattaa lukea myös kirjaesittely, vaikka varsinaisesti olisitkin kiinnostunut vain opetusosiosta.


Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot on tarkoitettu alakouluikäislle lukijoille, ja kirjan päähenkilö Amelia on itsekin alakouluikäinen tyttö, joka tykkää kenen tahansa lapsen tavoin viettää aikaansa kavereiden ja lemmikkinsä kanssa. Hän ei kuitenkaan ole mikään tavallinen tyttö, vaan vampyyriperheen ainoa lapsi. Amelian vanhemmat ovat Kreivitär Hepsankeikka ja Kreivi Draco. Perhe asuu Yösydämen kaupungissa, Kulmurien sukukartanossa. Amelian parhaat ystävät ovat pikkukuolema Kalmo Niittomies ja harvinainen jetityttö Floora Järkäle. Amelian lemmikki ei myöskään ole tavallinen kissa tai koira, vaan lemmikkikurpitsa nimeltään Pursku.


Amelian perhe aikoo järjestää jokavuotiset Kauhukarkelot, joista on tänä vuonna tulossa mahtavammat kuin pitkiin aikoihin, sillä monen vuoden hiljaiselon jälkeen myös itse kuningas Vladimir on tulossa juhliin poikansa prinssi Tanginen kanssa. Tiedetään, että prinssin äiti on kuollut kammottavan keijun hyökkäyksessä, minkä takia kuningas on masentunut, eikä prinssi ole käynyt normaalia koulua. Sen lisäksi, että kuningas on tulossa juhliin, aloittaa prinssi myös oppilaana Hautaholven koulussa. Ameliasta tehdään prinssin tutoroppilas.


Prinssi osoittautuu kuitenkin varsin ikäväksi tyypiksi, joka komentelee kaikkia ja puhuu muille rumasti. Vierailulla Amelian kotiin hän vaatii saada omakseen Amelian perheen sukukalleuksia ja mikä pahinta myös Amelian rakkaan Purskun. Kuninkaallisista sekoava kreivitär antaa ne prinssille mukisematta, eikä kuuntele tyttärensä vastaväitteitä. Amelia ja hänen ystävänsä päättävät pelastaa Purskun ja tuoda sen takaisin kotiin. Tehtävä ei tietenkään ole helppo, ja sitä suorittaessaan Amelia saa selville kuninkaan suuren salaisuuden, joka liittyy Tanginen äitiin, Tangineen ja pelättyihin Valon olentoihin eli keijuihin. Paljastamatta kaikkea voin sanoa, että lukuunottamatta Valon olentoihin liittyvää salaisuutta kirjan loppu on varsin ennalta-arvattava. Hemmoteltu prinssi kärsii tosiassa yksinäisyydestä, eikä ole oppinut olemaan kiltti kenellekään. Amelia ja hänen ystävänsä ovat niin hyväsydämisiä, että he antavat prinssille anteeksi tämän ilkeilyt, ja lapsista tulee ystäviä.

Vaikka tarina on siis melko tavanomainen tarina ystävyydestä, on kirjailija käyttänyt runsaasti mielikuvitusta luodessaan kirjan miljöötä henkilöhahmoineen ja kaikkine kummallisine ällötyksineen. Amelian koulussa opiskellaan esimerkiksi ellottavia eineitä, ja tämän aineen oppitunnilla tehdään leikkokynsikakkusia ja varvashilloketta. Kaikki meidän maailmastamme tutut asiat on käännetty kammottaviksi, ja tämän takia kirja onkin varsin inspiroiva juuri meidän kouluprojektiamme ajatellen. Toisaalta itseäni hieman ärsytti, miten esimerkiksi kreivitär ja kreivi kutsuivat toisiaan jatkuvasti mitä ällöttävimmillä lempinimillä (esim. armas rotanaivoni, rakkain röyhtäykseni), sillä tämä tuntui hieman puuduttavalta pidemmän päälle luettuna.


Kirjan fontti on isohkoa ja väljää, ja tarina etenee varsin suoraviivaisesti. Pidän itse erityisesti Andersonin hienoista mustavalkoisista kuvista, joita kirjassa on runsaasti. Alkusivuilla on Yösydämen kaupungin kartta ja hahmoesittelyt. Lopusta löytyy muutama ellottavien eineiden resepti. 

........................................................

Halloween-projekti, toinen osa (kauhutarina, luokkakokousmalli ja kuvaamataitoa)

Luokkani halloween-teemainen kuukausi etenee, ja nyt olemme keskittyneet erityisesti oppilaiden omien tarinoiden luomiseen. Hyödynsin sanataidekasvattaja Pia Krutsin jakamia työtapoja, joiden avulla loimme sekä tapahtumapaikan että henkilöhahmon tarinoihin.

Ensimmäisellä tunnilla aloitimme tapahtumapaikan luomisesta. Olimme lukeneet luokassa ääneen Mortina - Kuoliaaksi naurattava juttu -kirjaa, jossa esitellään kuva Mortinan kotikartanosta. Tutkimme tuota kuvaa sekä Yösydämen karttaa Amelia Kulmuri -kirjasta. Valitsimme meidän tarinamme tapahtumapaikaksi koulun Hautaholven koulun innoittamana. Pistin noidan hatun päähäni (tästä oppilaat tietävät, että nyt ollaan tarinan äärellä) ja aloin piirtää taululle suurta kammotuskoulua, jonka oppilaat nimesivät Ällöttäväksi, kammottavaksi kouluksi. Oppilaat keksivät upeita yksityiskohtia kouluun, ja aina kun ideointi meinasi loppua, esitin heille kysymyksiä esimerkiksi oppiaineisiin, luokkahuoneisiin ja opettajiin liittyen. Heidän kertomansa mukaan täydensin kuvaa piirtämällä. "Paras tunti ikinä!" totesi eräs luokkani pojista.


Tunnin lopuksi otin taulusta kuvan ja lisäsin sen luokan Classroomiin, jotta oppilaat pääsivät kotonakin katsomaan kuvaa. Tuon kuvan ja heidän keksimiensä yksityiskohtien perusteella oppilaat tekivät kotona Huima-tehtäväkirjasta tehtäviä, joissa tarkoitus oli luoda tarinan tapahtumapaikka ja miettiä, miltä siellä haisee, mitä siellä kuuluu jne.

Seuraavana päivänä aiheenamme olivat henkilöhahmot. Mortina-kirjassa on kohta, jossa Mortina ja kylän lapset esittelevät omia kammotustaitojaan, ja luin oppilaille tuon kohdan uudelleen. Mietimme, millaisia nämä hahmot olivat ja mitkä ovat heidän kammotustaitojaa. Sen lisäksi tutustuimme myös Amelia -kirjassa olevaan hahmoesittelyyn, jossa jokaisen hahmon kohdalle on kirjoitettu tämän suosikit ja inhokit. Yhdistin nämä kaksi kirjan tapaa esitellä henkilöt ja aloin luoda oppilaiden kanssa yhtä yhteistä henkilöhahmoa. 

Mortina ja Amelia Kulmuri -kirjoista henkilöesittelyt


Olin jo tämän projektin alussa esitellyt itseni oppilaille noitana, ja nyt taas laitoin noidan hatun päähän ja kerroin, että he saavat pohtia, millainen noita minä olen. Krutsin mallin mukaan minäkin olin ottanut tunnille erilaista rekvisiittaa, joista oppilaat valitsivat minulle sopivat vermeet. Nämä valittuamme kirjasimme taululle noidan esittelykortin eli millainen noita on, mitkä ovat hänen inhokkejaan, mitkä suosikkejaan ja mikä on hänen erityistaitonsa. 



Tämän jälkeen laitoin taululle inspiraatioksi myös aiemmalta aakkostamistunnilta tuttujen kummajaisotusten nimiä ja netistä tulostamiani ilmaisia värityskuvia erilaisista hirviöistä, kummituksista ynnä muista kammottavista otuksista. Oppilaiden Huima-tehtäväkirjassa oli jälleen tehtäviä, jotka sopivat tähän projektiimme mainiosti, joten oppilaat tekivät nuo tehtävät ja loivat niiden avulla vielä omat kammottavat hahmonsa. Ne, jotka eivät keksineet omia hahmoja, saivat valita taululla olevista nimistä ja kuvista heitä itseään miellyttävät otukset. Oppilaat innostuivat tästä tehtävästä niin kovasti, etteivät tahtoneet lähteä ollenkaan välitunnille, vaan tekivät tehtäväkirjan tehtävät loppuun välitunnin aikana. Osa keksi yhden hahmon lisäksi myös toisenkin.


Kolmannella tunnilla aiheena oli tarinan juonen kirjoittaminen. Oppilaille oli jo tuttuja seuraavat käsitteet: alku, huippukohta, loppu. Olimme lukeneet Mortina-kirjan loppuun, ja kirjasimme taululle juonikaavioon tuon kirjan alun, keskikohdan ja lopetuksen. Sitten oppilaat saivat monisteet, jossa oli kolmen ruudun sarjakuvapohja. He saivat tehtäväkseen luoda oman kauhutarinan juonen (alku, keskikohta ja loppu). Piirtää kuvat sarjakuvaan ja selittää alle muutamalla virkkeella, mitä kuvassa tapahtuu. Inspiraationa käytettiin tietysti yhdessä luomaamme tapahtumapaikkaa, ja tarinoiden päähenkilöt olivat oppilaiden jo aikaisemmalla tunnilla luomat kummajaiset. 

Seuraavilla tunneilla oppilaat ovat jatkaneet omien tarinoidensa kirjoittamista, ja useimmat ovat olleet todella innoissaan tästä tehtävästä. Olemme kirjoitushetkien aluksi lukeneet yhdessä pätkiä Paula Norosen kirjoittamasta Yökoulun pieni kauhukäsikirja -teoksesta, johon kuvituksen on tehnyt Kati Närhi. Kirja on toiminut oppilaille inspiraationa, kun he ovat miettineet, millaista kauhukoulussa voisi olla ja mitä siellä voisi heidän omissa tarinoissaan tapahtua. Ensi viikolla kirjoitamme tarinat koneilla puhtaiksi, harjoittelemme tekstinkäsittelyä, oppilaat saavat kuvittaa tarinat ja minä kokoan ne luokan kauhukirjaksi.

Yhtenä tämän viikon tavoitteena oli luokkakokousmallin käyttöönotto. Jaoin oppilaat 3-4 oppilaan ryhmiin, ja jokainen ryhmä jäsen sai itselleen roolin (puheenjohtaja, sihteeri, assistentti, järjestäjä). Kävimme yhdessä läpi, mitä kunkin roolihenkilön tehtäviin kuuluu. Ryhmät saivat itselleen kokousvihon, johon harjoittelimme kokousmuistiinpanojen kirjoittamista. Ryhmien tehtävä oli keksiä halloween-teemaan sopivia liikuntaleikkejä ja kirjata niiden säännöt vihkoon. Tätä olin pohjustanut lukemalla oppilaille Yökoulun pienestä kauhukäsikirjasta, millaisia leikkejä Yökoulun lapset leikkivät pihalla. Olin todella iloinen, miten ryhmät käyttivät mielikuvitustaan ja tekivät yhteistyötä. Oan kanssa harjoittelimme myös rakentavaa riitojen ratkaisua, äänestämistä ja kompromissien tekemistä. Tähän kului kaksi oppituntia. Ensi viikolla liikuntatunnilla sitten pääsemme leikkimään näitä oppilaiden ideoimia leikkejä.

Yökoulun leikkejä


Seuraavana päivänä luokkakokousryhmät saivat tehtäväkseen esitellä toisilleen tällä hetkellä lukemansa kirjan ja sen pohjalta tekemänsä lukupiiritehtävän (nämä olin antanut läksyksi pari päivää aikaisemmin). Oppilaat harjoittelivat kertomaan paitsi kirjastaan myös kuuntelemaan toisiaan ja myös arvioimaan sekä omaa että kaverin työskentelyä. 

Kuvaamataidossa olemme harjoitelleet pää- ja välivärejä, ja nyt oppilaat saivat hyödyntää oppimaansa noidan taikaliemien tekemisessä. Ensin he saivat keksiä kolme hyytävää lientä ja kirjata liemien nimet minun valmiiksi paksulle paperille kopioimieni pullojen etiketteihin. Ohjeistin, että yksi liemi pitää olla vihreä, yksi violetti ja kolmas oranssi. Pullojen korkit piti maalata ruskealla. Ennen varsinaisien liemipullojen maalaamista oppilaat harjoittelivat värien sekoittamista suttupaperille. Heidän piti myös testata, miten veden määrän vaihteleminen vaikutti väriin. Tämä oli oppilaille oikein mieluinen työ, ja he käyttivät runsaasti mielikuvitusta liemien nimeämisessä.


Tällaisia asioita teimme tällä viikolla, ensi viikolla on vuorossa viimeinen halloween-teemainen viikkomme, joka huipentuu perjantaina halloweenjuhlaan, eli halloweenkoulupäivään.