Pysäyttävä sarjakuvakirja: Tšernobylin koirat

Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat (WSOY 2022, saatu kustantajalta) on kyllä surullista ja hyvin ajatuksia herättävää luettavaa. Kirjassa esittellään Tšernobylin suljetun vyöhykkeen nykyistä tilannetta, käydään läpi ydinonnettomuuden syntymissyitä, alueen evakuoimista ja tilanteen "korjausyrityksiä". Aulén tarkastelee kirjassaan erityisesti Tšernobyliin jääneiden koirien selviytymistä, tai oikeastaan tarina etenee ajoittain niiden kautta.

Tarinan kertoja on ukrainalainen Volodymyr Olijynyk, joka on aikanaan toiminut onnettomuuden jälkeen raivaajana ja työskentelee nykyään suljetulla vyöhykkeellä retkioppaana. Hänen mukanaan on joukko ihmisiä, jotka tahtovat tutustua alueeseen ja kuulla sen historiasta. Olijynik kertoo, miten räjähdyksen tapahduttua ihmisille ei ensin kerrottu siitä mitään, miten ihmisiä ei aluksi evakuoitu lainkaan ja kuinka työntekijöitä lähetettiin myöhemmin siivoamaan ja puhdistamaan aluetta terveytensä ja henkensä uhalla. Järjetön valehtelu ja salailu leimaavat tuota karmivaa ja alunperinkin leväperäisyydestä, huolimattomuudesta ja Neuvostoliiton harhaisesta kaikkivoipaisuuden käsityksestä johtunutta onnettomuutta sekä sen jälkiselvittelyä. 

Aivan tarinan alussa kuvataan räjähdys ja sen jälkeen näytetään, miten elämä jatkuu läheisessä Prypjatin kaupungissa aivan normaalisti. Erään Olgan kaksi palomieshuonetoveria saavat yöllä puhelinsoiton, ja lähtevät "sammuttamaan voimalassa syttynyttä tulipaloa". Olga ojentaa tovereitaan: "Toverit nyt arvaan! Tulipalo ei johdu meistä, vaan varmaan CIA tai kapitalistit kävivät sytyttämässä sen ihan vaan meitä härnätäkseen." (s. 22)

Seuraavana päivänä Olga lähtee koiransa Bobikin kanssa kävelylle ja kohtaa kummalliseen suojavarustukseen puhkeutuneen ystävänsä, joka yrittää selittää Neuvostoliittolaista järjestelmää järkähtämättömästi kannattavalle, puolueen johtajiin sokeasti uskovalle Olgalle, että nyt on todella vakavasta onnettomuudesta kyse. Olga ei suostu millään uskomaan ystäväänsä, vaan toistelee hänelle jo vauvasta asti syötettyä neuvostopropagandaa siitä, miten onnettomuutta ei vaan voi sattua ja voimalaitoksen johtaja kyllä pitäisi heidän puoliaan. Itseäni oikein ahdisti lukiessani, sillä en voinut olla vertaamatta tätä nyky-Venäjän tilanteeseen, jossa länsimaista tehdään roistoja ja Putinin sana on laki ja totuus. Ja toki niin kovin surulliselta tuntuu ajatella, että ydinonnettomuudesta selvinnyt Ukraina joutuu nykyään taistelemaan olemassaolostaan Venäjää vastaan.

Aivan yhtä surullista oli lukea ihmisten evakuoinnista ja siitä, kuinka heille uskoteltiin, että pääsevät palaamaan parin päivän kuluttua. Rakkaat lemmikit piti jättää suljetulle vyöhykkeelle, ja niin myös Bobik jäi eroon emännästään. Bobikin tosin käy lopulta hyvin, sillä se tapaa yhden alueelle jääneistä babuškan, joka ottaa sen hoiviinsa. Osan jäljelle jääneiden koirien kohtaloksi koituvat "siivouspartiot", mutta osa jatkaa elämäänsä lisääntyen villisti keskenään. Olijynyk selittää, miten luonnonvalinnan myötä tietyntyyppiset koirat ovat selvinneet suljetulla alueella paremmin, kuinka ne saavat nykyään ruokaa ja sen, miten niitä nykyään tutkitaan. 

Muisteluosuuksien kuvitus on väritykseltään ruskea-harmahtavaa, mikä erottaa menneisyyden tapahtumat tarinan nykyhetkestä. Siten lukijan on helppo seurata tapahtumien kulkua. Erityisesti ydinonnettomuutta kuvaavat tapahtumat ovat aika monimutkaisia, ja koska en tiedä ydinreaktoreiden toiminnasta valmiiksi mitään, tuntui hieman hankalalta pysyä niin sanotusti kärryillä siinä kohtaa tarinaa. Kirjan lopussa on laaja  viiteluettelo, jossa kirjailija kertoo kunkin kuvan taustoista ja faktoista. Jäin muun muassa pohtimaan alueelle jääneiden eläinten ja ihmisten kohtaloa sekä sitä, miten kauneutta löytyy paikoista, joista ei uskoisikaan ja kuinka luonto on sinnikästä. Kaiken kaikkiaan opin tästä sarjakuvakirjasta valtavasti, mutta monta asiaa jäi vielä mietityttämään. Se siis onnistuu herättämään lukijan tiedonhalun, mikä on loistava asia. Tämä kirja sopii sekä aikuislukijoille että nuorille. Uskon, että historiasta kiinnostuneet nuoret kuudesluokkalaisista ylöspäin voisivat hyvinkin lukea tämän. Toki on hyvä tuntea lapsi hyvin, ennen kun tarjoaa tätä luettavaksi. Aihe on hurja ja osa kuvista melko raakoja. Lisäksi Ukrainan nykyinen tilanne tulee varmasti monelle mieleen tätä lukiessa.

"Piikkilanka-aitojen sisällä on vanha reaktori, mutta älkää luulko, ettei Tšernobyl voisi olla leivissänne asti. On aika nähdä maailma sellaisena kuin se on. Postikorttimme ovat sekoittuneet yhteen ja ovat lopulta samoja." (s.93)

Kenties tapan sinut vielä

J.S. Meresmaan kirjoittama nuortenromaani Kenties tapaan sinut vielä (Karisto 2022, saatu kustantajalta) yllätti minut positiivisesti, ja vaikka en oikeastaan ole kirjan kohderyhmää, enkä innostunut vampyyreista, tämä kirja piti otteessaan koko 135 sivunsa verran. On muuten mainiota, että nuorille kirjoitettu kirja on näin kompakti, sillä olen itse työssäni todistanut, kuinka liian paksu kirja karkottaa osan potentiaalisista lukijoista. Tämä kirja ei ainakaan jää lukematta siksi, että on liian paksu. 

Aluksi muuten pelkäsin, että kirja muistuttaisi liikaa Twilightia, mutta se osoittautui turhaksi ennakkoluuloksi. Juonessa on mielenkiintoisia käänteitä, ja tarinan sisällä jopa viitataan teinivampyyrileffoihin, joista päähenkilökin on ilmeisesti osan tiedoistaan - tai luuloistaan - vampyyrista saanut. Meresmaa on kirjoittanut vampyyrit omanlaisikseen, mutta tuo vanhat uskomukset onnistuneella tavalla osaksi omaa tarinaansa.

Kannen kuva: Saana Nyqvist

Kirjan päähenkilö on tavallinen ammattikoululainen Aleksi, jonka suurin haave on tulla ammattilaiseksi e-urheilijaksi. Yhdessä kaverinsa Roopen kanssa pojat pelaavat ja treenaavat sekä käyvät snooker-klubilla, sillä Roope on hurahtanut kyseiseen lajiin. Tarinan alussa Aleksi menee purkamaan epäonnistuneen pettymyksen aiheuttamaa ketutusta jäätelöbaariin, jossa nuori goottityttö lähestyy häntä ja käskee lähteä mukaansa.

Aleksi tottelee, ja huomaa kauhukseen, ettei vieraan matkaan tässä tapauksessa olisi kannattanut lähteä. Nora nimittäin on ehta vampyyri, joka kuljettaa Aleksin joutomaalle vanhaan bunkkeriin. Jostain syystä Nora päättää säästää Aleksin puremalta ja päättääkin, että tahtoo Aleksin opettavan hänelle pelaamista. Niin alkaa Noran ja Aleksin erikoinen ystävyys, joka hiljalleen kasvaa myös joksikin muuksikin. Ystävyys Noran kanssa tuo Aleksin elämään myös vaaroja, jotka lopulta kärjistyvät dramaattisessa loppuratkaisussa odottamattomalla tavalla. Vaikka Nora on vampyyri, joka selvästi kaipaa pysyvyyttä, ystävyyttä ja ihmisyyttä, eivät kaikki vampyyrit ole sellaisia. 

Kenties tapaan sinut vielä on kirja, jota mielelläni suosittelen 6.-9.-luokkalaisille nuorille ja haluaisin kovasti kuulla, mitä he itse ovat mieltä tästä kirjasta.

Joulukalenteritarina nuorille

Eva Frantzin kirjoittama, 24 lukuun jakautuva Ruukin salaisuus -romaani (Kustantamo S&S, saatu kustantajalta, suom. Anu Koivunen)  sopii hyvin 5. - 6.-luokkalaisten ja yläkouluikäisten nuorten joulukalenterikirjaksi. Tarina on salaperäinen ja hieman romanttinenkin. Joillekin  yläkouluikäisille lukijoille saattaa tosin tuntua ongelmalliselta, että kirjan päähenkilö Flora on vasta 12-vuotias, sillä usein nuoret lukevat mielellään kirjoja, joiden päähenkilö on itsensä ikäinen tai hiukan vanhempi. Uskoisin kuitenkin, että mielenkiintoinen tarina kyllä saa lukijan pauloihinsa iästä riippumatta.

Flora ja hänen äitinsä matkustavat joulunaluskuukaudeksi hiljaiseen Helmerinkylään, jossa he saavat vuokrata vanhaa portinvartijan taloa. Talo kuuluu kartanon maihin, ja Flora kiinnostuu tuosta upeasta, vanhasta kartanosta kovasti. Vanha Fridolf, jolta äiti on portinvartijan talon vuokrannut, antaa tytölle luvan seikkailla kartanon tiluksilla ja hoitaa sen puutarhaa, jonka kukkapenkistä puskee esiin kummallisia vihreitä kasveja talven keskelle. Floran äiti kirjoittaa päivät kirjaansa, ja niinpä tyttö saa tutkia kartanon maita mielin määrin. Yrityksistään huolimatta Flora ei pääse itse kartanoon sisään. 

Mielenkiintoista on, että vaikka Flora pystyy kuljeksimaan kartanon alueella helposti, eivät muut kyläläiset ole siihen pystyneet vuosikausiin. Kerrotaan, että kartanoa ympyröivä muuri kasvaa korkeutta, jos sen yli yrittää kiivetä, eikä muurin portti aukea. Moni kuitenkin yrittää päästä portista sisään, ja Floran kauhuksi eräs heistä haluaa jopa purkaa kartanon ja rakentaa sen paikalle hotellikompleksin. Flora on alkanut lomasa aikana pitää kartanoa lähes omanaan ja kuvittelee välillä olevansa kartanon neiti. Koska hänelle ei ole ystäviä edes kotikaupungissaan, on hän tottunut puuhailemaan yksinään. Flora kuitenkin ilahtuu, kun salaperäinen Egon-poika alkaa ilmestyä sinne, missä hänkin on.

Egon kertoo Floralle, että maasta pilkistävät kasvit ovat lumiruusuja.
Kirjan hienot kuvat on tehnyt Elin Sandström.

Flora kiinnittyy yhä vahvemmin kartanoon, eikä halua, että se puretaan ja päättää estää sen etsimällä kartanon viimeisen patruunan piilottaman aarteen. Patruuna on itse kuollut ikävässä onnettomuudessa, eikä hänen jälkeläisistään ole tietoa. Flora alkaa kuulla merkillisiä supattavia ääniä ja joulumusiikkia, ja välillä hänestä tuntuu, että itse kartano on elävä. Floran tarinan rinnalle kirjassa kerrotaan myös kauan sitten eläneen kartanon lapsenpiian tarinaa, joka tuntuu liittyvän sekä kartanon perilliseen, että Floraan itseensä.

Historialliset tapahtumat on painettu kellertävämmälle paperille. Sandström onnistuu kuvittamaan kauniisti 1920-lukua.

Aikuislukijalle tarinan ratkaisu on hyvin itsestään selvä ja ehkä hieman naiivikin, mutta toisaalta kirjan tunnelma on vangitseva. Kukapa ei haluaisi käyskennellä kauniin kartanon laajoissa puutarhoissa, hoitaa sen puutarhaa ja päästä vierailemaan kartanon kauniissa saleissa? Varsinainen linkki jouluun on aika löyhä, mutta Ruukin salaisuus sopii kyllä talvisine miljöineen joulunodotuksen lukemistoon.

Punni-palkitut lasten- ja nuortenkirjat 2021

Minulla oli suuri ilo olla mukana valitsemassa tämän vuoden Punni-kirjallisuuspalkinnon saajaa. Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Palkinnon arvo on jatkossa 600 euroa ja se jaetaan vuosina 2021–2024 (Lastenkirjainstituutti). 

Me raatilaiset saimme luettavaksemme kymmeniä kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joiden joukosta valitsimme yhden voittajan ja kolme kunniamaininnan ansainnutta teosta. Oli hienoa päästä lukemaan ja tutkimaan todella niin monia vuonna 2020 julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Aika pian luettujen kirjojen joukosta alkoi nousta omia suosikkeja, mutta fokus piti tietysti pitää palkinnon perusteluissa, eli siinä, että teos on joko rohkea avaus tai erityisen onnistunut esikoisteos.

Voittajateos eli Maria Lassilan kirjoittama ja Maria Viljan kuvittama Eeva ja harmaakaapu (Karisto) täytti mielestämme nämä molemmat kriteerit. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta rakkaan ihmisen kuolemasta ja siitä hämmennyksestä, jonka aikuisten surun ilmenemismuodot saavat lapsessa aikaan. Päähenkilö on pieni koululainen Eeva, jonka eno kuolee yllättäen oman käden kautta. Kukaan aikuisista ei kunnolla kerro Eevalle, miksi eno kuoli. Isä kertoo, että eno oli sairas, vaikkei sairaus näkynyt päällepäin. Eeva aistii, että aikuisten suruun sekoittuu jotain muutakin, jotain outoa ja kummallista, josta ei puhuta kuin kuiskaten silloin, kun Eeva ei ole kuulemassa. 

Hyvin pian Eevan kotiin muuttaa kummallinen harmaakaapu, iso ja mykkä, joka tuntuu seuraavan Eevaa kouluunkin. Erityisesti äiti käpertyy omaan suruunsa niin, ettei Eeva saa häneen enää yhteyttä, ja etäisyys Eevan ja muun perheen välillä tuntuu kasvavan ja venyvän kuin harmaakaapu ikään. Lopulta Eevan opettaja huomaa, ettei tytöllä ole kaikki hyvin ja ottaa yhteyttä vanhempiin. Onneksi, sillä se herättää vanhemmat huomaamaan, ettei pientä lasta  voi jättää yksin näin suuren asian äärellä, eivätkä pahat ja surulliset asiat haihdu niistä vaikenemalla. 

Lassila kirjoittaa niin kauniisti ja koskettavasti, että en voinut välttää itkemästä vuolaasti tämän kirjan äärellä. Viljan pääosin mustavalkoinen, mutta harkitusti pastellivärein tehostettu kuvitus tavoittaa upeasti kirjan tunnelman. Maailma on harmaa ja vähän suttuinen, harmaakaapu iso ja kummallinen ja Eeva pieni ja muusta perheestä etäällä. 

Kunniamaininnan saivat Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirja Gorilla (Kustantamo S&S), Elina Kilkun nuortenromaani Ihana tyttö (Bazar) ja Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua (Karisto).

Pörstin ja Vaskon Gorilla kertoo siitä, millaista on, kun tunteet kasvavat niin suureksi, että lapsi suorastaan hajoaa palasiksi, putoaa, hajoaa ja repeää. Näin käy päiväkoti-ikäiselle Einolle, joka kirjaimellisesti hajoaa kappaleiksi esimerkiksi silloin, kun häntä surettaa toinen lapsi, jonka synttäreille kukaan ei mennyt. Mummin pelleilykin huvittaa Einoa niin, että poika nauraa katketakseen ja katkeaakin. Einoa ei auta, että aikuisten mukaan hänen ei pitäisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. Herkkä lapsi ei voi sille mitään, ja tilannetta pahentaa, että toisinaan muut lapset pilkkaavat hänen herkkyyttään. Pahin kiusaaja on gorilla, joka kulkee Einon rinnalla ja saa tämän hajoilemaan entistä pahemmin. 

Yhtenä päivänä Einon päiväkotiin tulee toinen lapsi, joka tunteekin yhtä voimakkaasti kuin Eino. Nyt Einosta ei tunnukaan enää pahalta, sillä nyt hän voi hajoilla yhdessä ystävän kanssa - joskus jopa niin paljon ja läheisesti, että heidän raajansa suorastaan vaihtuvat kesken leikkien. Gorillakin herkeää kiusaamista Einoa, ja muuttuu oikeastaan aika kivaksi.

Pörstin ja Vaskon tapa lähestyä (erityis)herkkyyttä ja sitä, miten vaikeaa tunnesäätely voi olla, on rohkea ja uudenlainen. Pörstin tekstit ja Vaskon kuvitus loihtivat kirjan sivuille eläväksi sen, miten hajottavaa voi olla, kun tuntee kaiken erittäin vahvasti ja jopa samastuu muiden tunteisiin niin, että itsekin hajoaa toisen surusta kappaleiksi. Omat lapseni hämmästelivät aluksi kirjan rouheita ja rohkeita kuvia, joissa Einolta irtoaa milloin mikäkin ruumiinosa, mutta loppujen lopuksi tarina oli heistä hyvä.

............................................

Kilkun Ihana tyttö on aiheensa puolesta ajankohtainen ja rohkea kirja, jonka päähenkilö Reetta ajautuu suhteeseen nelikymppisen Jarmon kanssa. Vaikka Reetta aluksi kuvittelee, että heidän suhteensa on tasa-arvoinen rakkaussuhde, havahtuu hän kirjan lopussa ymmärtämään, että tosiasiassa Jarmo käyttää Reettaa ja omaa valta-asemaansa törkeästi hyväkseen. Jarmo on ohjaaja lukiolaisten näytelmässä, johon Reetta on omaksi ilokseen ja ihmeekseen päässyt mukaan. Tyttö on tuntenut itsensä omanikäistensä seurassa ulkopuoliseksi ja halunnut kiihkeästi näytellä. Hän ihailee ohjaajaa, joka alkaa kiinnittää Reettaan erityishuomiota. Mies onnistuu puheillaan vakuuttamaan, että muut eivät ymmärtäisi heidän kaunista suhdettaan, ja niinpä Reetta alkaa salata menemisiään ja tekemisiään äidiltään sekä parhaalta ystävältään. Hän saa kuitenkin tukea teatteriryhmänsä muilta nuorilta, jotka huomaavat, miten Jarmo piirittää Reettaa. 

Kilkku on kirjoittanut kirjalleen kaksi erilaista loppuratkaisua, joissa toisessa toistuu se painajainen, mikä luultavasti ja valitettavasti monen hyväksikäytetyn nuoren mielessä kummittelee, kun nuori ymmärtää, mitä on tapahtunut. Tässä rujossa lopussa Reetta itse sekä kaikki muutkin syyttävät tyttöä hyväuskoisuudesta ja sanovat, että tämä on aivan vapaasta tahdostaan ryhtynyt suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Onnellinen loppuratkaisu on se, joka tällaisissa hyväksikäyttötapauksissa on ainoa oikea ratkaisu: hyväksikäyttäjä tuomitaan ja lähipiiri puolustaa uhria. Ihana tyttö on tärkeä ja rohkea kirja, jonka toivon nuorten lukevan.

............................................

Niemelän ja Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua -Kirjeitä ihmisille esittelee kirjemuodossa lajeja, joita on perinteisesti pidetty vaarallisina, iljettävinä ja jopa pahoina. Kirjan kirjemuoto herättää empatiaa parjattuja eläimiä kohtaan, ja lukija voi ymmärtää luonnon monimuotoisuuden ja jokaisen lajin tärkeyden. Tästä kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Raatimme palkintoperustelut voi käydä lukemassa tästä linkistä.

Onnea vielä kerran voittajateoksen tehneille Maria Lassilalle ja Maria Viljalle sekä kaikille kunniamaininnan saaneille!

Peli jatkuu, tahdoit tai et! (Sensored Reality 2, Glitch)

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjoittama Sensored Reality -sarjan toinen osa Glitch (Tammi 2019, saatu kirjailijalta) jatkuu oikeastaan suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa Beta jäi. On vuosi 2118 ja 17-vuotias Minako Takeda eli Bug on selvinnyt hengenvaarallisesta, karmealla tavalla todeksi muuttuneesta Shadow Warriors II -videopelistä hengissä. Eikä vain selvinnyt, vaan pelastanut lukemattomia muita pelaajia, minkä takia häntä kutsutaan Henkien päivän sankariksi. Bug ei kuitenkaan tunne itseään sankariksi, sillä hänen ei onnistunut pelastamaan kaikkia muita pelaajia, ja esimerkiksi hänen opettajansa kuoli, mistä Bug tuntee valtavaa syyllisyyttä. Lisäksi Bugin äiti on lavastettu syylliseksi pelissä tapahtuneiden väkivaltaisuuksien järjestämiseen ja kadonnut tyystin. Bug on saanut myös selville, että hänen isänsä on murhattu.

Kaiken tämän takia ei ole ihme, että Bug on varsin ahdistunut ja masentunut, eikä halua tavata ketään - ei edes ystäviään Alvaria, Cosmoa tai entistä vihamiestään, nykyistä kaveriaan Jadea. Niinpä Bug linnoittautuu kotiinsa, eikä aio enää pelata.

Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Bug aloittaa opinnot Suomenlinnan alueelle rakennetussa peliakatemiassa eli SolarWindissä, jonne hän on päässyt sisään voitettuaan Shadow Warriors II -pelin. Bugin yllätykseksi myös Jade ja Cosmo ovat päässeet sisään. Bug joutuu tahtomattaan mukaan uuteen The Last Viking King -peliin, jonka voittaja saa osalistua Replica-peliplaneetalla järjestettävään Solar System Gamesiin Helsingin kaupunkisaaren edustajana. Bugin pelihahmo on nuori viikinkisoturi Harald, jonka hän päättää tappaa heti pelin alkumetreillä päästäkseen pois virtuaalitodellisuudesta. Peli kuitenkin imaisee Bugin mukaansa, ja hän tajuaa pian, että eräällä sen hahmoista tuntuu olevan jonkinlainen yhteys Shadow Warriors -peliin. Sen takia Bug ryhtyy pelaamaan tosissaan; Hän haluaa selvittää, mikä tuo yhteys on.

Viikinkipelimaailman ulkopuolella Bug puolestaan pyrkii selvittämään, mitä hänen äidilleen on tapahtunut, kuka tai mikä on vastuussa hänen isänsä kuolemasta, kuka tuntuu jahtaavan häntä itseään, mitä hänen isänsä tiesi joutuessaan salamurhatuksi ja kuka on karmaiseva RedAvalanche, joka tuntuu olevan vastuussa paljosta pahasta? Lisäksi Bugin oma yksityiselämä tuottaa tytölle paljon päänvaivaa: Bug tuntee mustasukkaisuutta sekä Cosmosta että Jadesta, eikä tiedä, onko kiintynyt jompaankumpaan tai kenties Cosmo ja Jade toisiinsa tai ehkä sittenkin molemmat Bugiin. Jotenkin tämä kolmiodraama tuntui hieman ärsyttävältä ja aika turhalta sivujuonteelta muuten vauhdikkaassa ja jännittävässä tarinassa.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, pelimaailman kuvaus on kiehtovaa, ja tarina etenee niissäkin oikein jouhevasti. Pelin tapahtumat kietoutuvat myös mielenkiintoisesti yhteen Bugin nykyisyyden ja hänen elämänsä kaikkien mysteereiden kanssa. Selviytyäkseen Bug tarvitsee ystäviensä apua sekä pelissä että sen ulkopuolella.

Kirjassa on paljon taistelukohtauksia ja futuristisia kuvauksia maailmasta, jossa videopelaajat ja videopelit sekä niiden sisällöt ovat niin suosittuja, että ne vaikuttavat jopa kaupungin arkkitehtuuriin. Siinä, missä ensimmäistä osaa lukiessani tunsin yllätyksekseni olevani melko sinut kaiken tämän futurismin, pelaamisen ja pelimaailman kuvauksen kanssa, nyt en ihan päässyt kaikkiin tapahtumiin sisälle. En ehkä jaksanut keskittyä tai menetin jo vähän kiinnostustani, mutta etenkin Bugin ystävän Alvarin tekemä simulaatio tytön isän kuolemasta tuntui jo hieman liian kaukaa haetulta. Sen sijaan viikinkipeliin sijoittuvat 1000-luvun kuvaukset, juonenkääneet zombeineineen (juuh, tämä ei ihan istu oikeaan viikinkiaikaan) olivat yhtä kiinnostavia kuin sarja ensimmäisen osan Japanin historiaan sijoittuvat pelitapahtumat.

Sarjan kolmas osa Replica ilmestyy nyt keväällä 2020, ja siinä Bug ystävineen matkaa Replicalle selvittämään kaikki salaisuudet ja niin sanoakseni kynimään kanan niiden tahojen kanssa, jotka ovat Bugin isän kuoleman takana. Suosittelen sarjaa kaikille skifistä ja fantasiasta - miksei jopa historiasta kiinnostuneille, nuorille lukijoille.

Muumipappa ja meri

Tove Janssonin kirjoittaamssa Muumipappa ja meri -kirjassa Muumiperhe eli Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy lähtevät syyskesän iltana isän toiveesta kaukaiselle majakkasaarelle, jonne Pappa on päättänyt muuttaa perheineen asumaan. Kotona Muumilaaksossa hän tuntuu potevan jonkinlaista kriisiä, jonka takia hän tuntee itsensä hyvin tarpeettomaksi. Hän tahtoo kesyttää majakkasaaren, tehdä majakasta kodin perheelleen, rakentaa ja nikkaroida, pystyttää aallonmurtajan ja tutkia meren liikkeet läpikotaisin. Saarella Pappa jopa yrittää vakuuttaa Mamman siitä, että tämä voi lopettaa järjestelyn ja muista huolehtimisen - Pappa hoitaa kyllä kaiken.

Kun seikkailijat yöllä tulevat saaren lähelle, he huomaavat, että majakan valo ei pala. Aamulla selviää, että majakka on tyhjä, majakanvartijaa ei näy missään eikä majakkaan pääsekään sisään. Alkaa ensimmäinen papan monista taisteluista saarta, merta ja majakkaa vastaan: majakan avain pitää löytää! Papan pyrkimykset ymmärtää merta ja saarta tosiaan tuntuvat taistelulta, sillä vaikka hän tahtoisi käsittää meren syvimmät salaisuudet ja keksii tarmokkaasti aina uutta tehtävää itselleen, vastoinkäymiset seuraavat toisiaan.

-Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla, jatkoi isä. 

-Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä. ...

-Mutta sittenhän meren täytyy olla elävä, pohdiskeli isä. 

-Se voi ajatella. Se käyttäytyy aivan miten haluaa... sitä on mahdoton käsittää... Jos metsä kerran pelkää merta, niin täytyyhän sen merkitä, että meri on elävä. (s. 176)

Kirjan kuvitus on tietysti Toven käsialaa.
(s.91)

Muumimamma seuraa miehensä ponnisteluja ihailtavalla kärsivällisyydellä, vaikka se tarkoittaa sitä, että Mamma luopuu monista itselleen tärkeistä asioista. Majakalle saavuttuaan hän ei esimerkiksi laita vuoteita valmiiksi perheelleen, koska Pappa lupaa hoitaa kaiken. Mamma jopa eroaa rakkaasta käsilaukustaan, mikä on täysin ennenkuulumatonta ja kuvaa hyvin, millaiseen muutokseen Mamma suostuu sopeutumaan. On Mammallakin tosin saarella yksi haave: hän haluaa perustaa sinne puutarhan.

s.59

Mamma raivaa paikan Muumilaaksosta tuoduille ruusuille, ja yrittää kärsivällisesti, mutta saari ei ole hedelmällisin kasvualusta. Kun Muumimamma ei voi hoivata oikeaa puutarhaa, hän alkaa kasvattaa sitä majakkaan piirtämällä. Kukan versovat Mamman kynästä ensin ikkunalaudalle ja sitten lopulta myös majakan seinille. Kun Mamma oikein potee koti-ikävää hän onnistuu jopa pakenemaan maalaamaansa tuttuun maisemaan. Se on Mamman hiljainen kapina ja salainen piilopaikka.

Myös Muumipeikko käy saarella läpi omaa kasvuaan. Hän rakastuu kuutamoyönä näkemäänsä kauniiseen hopeakenkäiseen merihevoseen. Unissaan hän kokee seikkailuja, joissa pelastaa merihevosen pulasta. Ennen unissa pelastettava oli hänen äitinsä. Poika tekee muutenkin eroa perheeseensä muuttamalla omaan pieneen salaiseen soppeen, jonka löytää keskeltä villiä saaristometsää. 

s.84

Muumipeikko ihailee hevosten kauneutta, mutta myös kohtaa yksinäisyyden pelon, sillä myös Muumilaaksosta tuttu Mörkö löytää tiensä saarelle. Se seuraa Muumipeikon myrskylyhdyn valoa, ja aluksi Muumipeikko on siitä ahdistunut. Ajan kuluessa hän kuitenkin kokee velvollisuudekseen mennä Mörköä vastaan rantaan joka yö, näyttää tälle valonpilkahdus ja antaa Mörön nauttia siitä. Muumimamma on kertonut, että Mörköä ei voi pelastaa tämän omalta yksinäisyydeltä eikä pidä sääliä, mutta Muumipeikko onnistuu osoittamaan tämän oletuksen vääräksi. Kaikkein koskettavinta tässä kirjassa minusta olikin, miten Mörkö selvästi ilahtuu Muumipeikon näkemisestä myös sinä iltana, kun lyhdystä on loppunut paloöljy, ja Muumipeikko menee siitä huolimatta Mörön luo. 

Ei ollut epäilystäkään, etteikö Mörkö ollut iloinen nähdessään hänet. Mörkö ei välittänyt myrskylyhdystä. Mörkö oli iloinen siksi, että Muumipeikko oli tullut tapaamaan häntä. (s.201)

Kun Muumipeikko osoittaa Mörölle jonkinlaista ystävällisyyttä, sulaa Mörönkin hyhmä. Maa hänen allaan ei enää jäädy pilalle, eikä saari enää pelkää ja kavahda sitä. 

s.110

Elämä kaukaisella majakkasaarella ei ehkä ole sellaista kuin Muumipappa kuvitteli saareen muuttaessaan, ja ison osan ajasta koko perhe tuntuu elävän rinnan, mutta silti kaukana toisistaan. Vasta perheen yhteinen ponnistus myrskyävän meren heille heittämien lankkujen pelastamiseksi, tuo perheen taas yhteen. Lisäksi Muumipeikko ja Muumipappa pelastavat yhdessä äksyn kalastajan ja meren lähettämän viskilaatikon, mitä pappa pitää eräänlaisena kädenojennuksena mereltä. 

Vastentahtoiselle kalastajalle järjestetään syntymäpäiväjuhlat, ja silloin saaren salaisuus selviää. Muumit taipuvat taas lähelle toisiaan, ja pappa ymmärtää, ettei majakka ole hänen kotinsa eikä meri kesytettävissä, vaikka hän sitä kuinka rakastaakin. Mikä tärkeintä, hän oppii taas vain nauttimaan ja elämään. Pätemisentarve jää taakse ja toisaalta hän on ylpeä siitä, ettei luovuttanut ja lähtenyt silloin, kun meri oikein raivosi heille. 

-Ymmärrättehän, sanoi isä nojautuen eteenpäin. -Meri on suuri olento, joka on toisinaan hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään... Silloin siitä sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin. (s.185)

Lukukokemuksena tämä kirja oli mielenkiintoinen. Aluksi Muumipappa suorastaan ärsytti minua. Säälin Mammaa, joka joutui luopumaan kaikesta itselleen tärkeästä ja yritti kaikin keinoin pitää miehensä tyytyväisenä. Toisaalta opin näkemään, miten hän kuitenkin pienin teoin otti aikaa ja tilaa itselleen, ehkä jopa kapinoi omalla hiljaisella tavallaan. Ja toisaalta koko kirja on valtavan kauniisti kirjoitettu, ja teksti vilisee hienoja ajatussikermiä - kuin aforismeja. Loppujen lopuksi opin pitämään kirjasta ja rakastuin Toven tyyliin kirjoittaa. Hän osoittaa tarinallaan rakkauden, yhdessäolon ja perheen tärkeyden. Kaikkien meidän on opittava elämään itseksemme ja käytävä omat kamppailumme, muttei tehdä sitä tyystin erillään muista. Yksinäisyys on möröistä pahin ja tarvitsemme toisia rinnallemme. 

Muumipappa ja meri -kirja on Toven kunnianosoitus merelle, jota hän rakasti. Meri onkin ehdottomasti yksi kirjan päähenkilöistä. Se on arvaamaton, oikukas, anteeksipyytelemätön ja hurja, mutta myös kaunis ja iätön.

Muumipappa ja meri on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1965, ja minun lukemani painoksen suomennoksen tarkistus on tehty 2018 (saatu kustantajalta). Uuden painoksen (2020, WSOY) tuotosta lahjoitetaan euro #MEIDÄNMERI-kampanjaan eli Itämeren suojelutyöhön. Lisäksi mukana on pieni vihkonen, jossa on sekä kymmenen vinkkiä Itämeren suojeluun ja Itämeren lajiston esittelyä.

Sinäkin voit osallistua Itämeren suojelutyöhön osallistumalla Muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Lue lisää klikkaamalla tätä linkkiä.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkasen kirjoittama nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) kiinnitti aluksi huomioni valtavan kauniilla kansikuvallaan, jonka on suunnitellut Laura Lyytinen. Tarkemmin kirjaa tutkittuani innostuin vielä enemmän, sillä huomasin sen kertovan fiktiivisen tarinan Minna Canthin tyttären Ellin nuoruusvuosista ja sitä kautta Minna Canthista itsestään. Canthista ja hänen teoksistaan olin puolestani kiinnostunut luettuani ensin Minna Rytisalon kirjoittaman romaanin Rouva C (Gummerus 2018) ja myöhemmin myös Maria Laakson kirjoittaman Taltuta klassikko! (Tammi 2019) tietokirjan.

Mikkasen kirjan minä-kertoja on siis Minna Canthin tytär Elli, jonka nuoruusvuosista kirja kertoo 12-vuotiaasta aina varhaisaikuisuuteen asti. Kirja alkaa siitä, kun rouva Canth on jäänyt leskeksi, muuttanut lapsineen Kuopioon ja ottanut isänsä kauppapuodin hoitaakseen. Tarinan edetessä hän aloittelee ammattiaan kirjailijana, pitää Ellille ja tämän ystäville Oras-nimistä seuraa ja käy mielenkiintoisia keskusteluja lukuisten kotiinsa keskustelemaan saapuneiden kiinnostavien kulttuuripersoonien ynnä muiden kanssa.

Vaikka pääosassa on Elli, on kirjan tarkoitus mielestäni selvästi kertoa nimenomaan Minnasta, niin paljon Elli kertoilee lukijalle äidistään, tämän työstä ja ajatuksista. Elli itse jää lukijalle hieman etäiseksi, ja mietin, olisivatko todellisuudessa äiti ja tämän työt olleet aivan näin paljon nuoren naisen kiinnostuksen kohteina. Toki Minna Canth oli vahva ja omaperäinen nainen, jonka työ ja aikanaan paljon kritiikkiä herättäneet ajatukset vaikuttivat varmasti paljon tämän perheenkin elämään, mutta silti tämä seikka hieman häiritsi lukukokemustani - vaikka Minna Canthista ja hänen elämästään olenkin kiinnostunut.

Omaa elämäänsä Elli pohtii lähinnä siitä näkökulmasta, mihin toimeen hän ryhtyisi aikuistuttuaan. tuohon aikaan tytöillä ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia: heiltä odotettiin säädyllisen avioliiton solmimista ja äidiksi tulemista. Elli haluaa kuitenkin jotain muuta, ja lähteekin tyttöopiston suoritettuaan Helsinkiin jatko-opistoon, joka saattaa olla tie yliopistoon (johon mennäkseen tytön piti saada vapautus sukupuolestaan).

En tosiaankaan halunnut joutua vastaamaan kaikesta aviomiehelle, jonka määräysvallan alaiseksi avioliitossa joutuisin. Vaikka ei se kai ollut mikään ihme äidin kasvattamalle. Olimme kuulleet äidin puhuvan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista niin pienestä pitäen, että en voinut hyväksyä ajatusta, ettei se omalla kohdallanikaan vielä toteutuisi, miettii Elli harkitessaan jatko-opintoja (s.190).

Vaikka Elli innostuukin monista äitinsä ajatuksista ja nauttii muun muassa Oras-seurassa käydyistä keskusteluista sekä siellä oppimistaan asioista, hän on huolissaan äitiinsä kohdistuneesta kritiikistä. Minna Canthia vastaan hyökätään lehtien palstoilla ja jopa kahdesti heidän kotinsa ikkuna rikotaan. Kuopion piispa pitää rouva Canthia nuorison villitsijänä ja syyttää tätä jumalattomaksi. Vaikka rouva Canth vakuuttaa lapsilleen, että ei välitä arvostelusta, hän vaipuu ajoittain alakuloisuuden ja synkkyyden alhoon. Elli yrittää välillä jopa hillitä äitinsä radikaaliutta:

-Olen samaa mieltä, että mamma kirjoittaa tärkeääkin tärkeämmistä asioista, mutta menisivätkö ne perille isommalle joukolle, jos ihmiset eivät suuttuisi niin tulisesti. Ja, mamma, haluan sanoa, että olen ehdottomasti mamman puolella. Puhun, koska pelkään, niin kuin äsken sanoin. (s.186)

Vaikka arvostelu satuttaa Minna Canthia, ja hän ainakin jollain tasolla tiedostaa myös lapsiensa joutuvan arvostelijoiden silmätikuksi ja kärsivän siitä, ei hän voi eikä halua jättää työtään yhteiskunnan epäkohdista kirjoittajana.

Mutta, Elli, niin se vain on, että minä en voi enää lieventää tekstiäni, niin paljon pahaa ja huolestuttavaa olen nähnyt. Juuri nyt tuntuu, että en kestä edes katsoa lisää kurjuutta vähään aikaan. ... Minun on pidettävä taukoa vierailuissa, mutta kirjoittamisessa en sellaista aio pitää! (s.186 - 187)

Elli on vartuttuaan hoitanut äitinsä toiveesta perheen kauppapuotia, mutta hänelle alkaa tulla tunne, että tahtoisi kokeilla rahkeitaan myös jossain muussa toimessa. Lopussa Elli tuntuu onneksi vihdoin löytävän oman tiensä ja lähtee äitinsä rohkaisemana Saksaan opiskelemaan luonnonparantamista. Tosin sitäkin suunnitelmaa Elli aluksi epäröi, koska ei ole varma, mitä äiti siitä ajattelee ja pärjääkö äiti ilman häntä. Olen iloinen, että Elli vaikuttaa lopulta pystyvän irtautua itselleen ottamastaan roolista perheestä ja äidistä huolehtijana, jossa hän ei selvästi ole täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tosiaan: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!

Pohdin lukiessani, minkä ikäisille tämä kirja on suunnattu ja millaista lukijakuntaa tämä kiinnostaa. Minusta kirja oli ihan viihdyttävä, koska olen kiinnostunut Minna Canthista ja historiasta, mutta ehkä tässä ei ollut aivan hirvittävän paljon imua, ja on vaikea sanoa, kokevatko nuoret kirjan kiinnostavana. Ehkä kohderyhmää voisivat olla noin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret, jotka lukevat paljon ja pitävät historiallisista romaaneista, joiden pääasiallinen tarkoitus on historiallisen tiedon jakaminen. Myös Heidi P. on pohtinut omassa blogissaan, ketkä voisivat olla tämän romaanin potentiaalista lukijakuntaa.

Tällä bloggauksella osallistun Niina T.:n blogissaan jo kuudetta kertaa pitämään Minna Canth -lukuhaasteeseen.  #minullaoncanthia

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa:
Tuijata.
Reta Anna Maria
Mai Laakso

Ellen Thesleffin elämä kaksissa kansissa

Vielä ehtii! Nimittäin mennä katsomaan Helsingin taidemuseoon (HAM) taidehistoroitsija Hanna-Reetta Schreck kuratoimen upean Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -taidenäyttelyn. Näyttely on avoinna 26.1.2020 asti ja tarjoaa katsauksen Ellen T.:n uraan ja elämään. Hänen maalauksiaan voi toki mennä ihailemaan myös Ateneumin Taiteilijoiden Ruovesi -näyttelyyn, joka on niin ikään auki 26.1.2020 asti ja jonka kuraattori on Ateneumin erikoistutkija Anu Utriainen.

Ennen taidemuseovierailua Ellen Thesleffiin (1869-1954) elämästä ja taiteesta voi hankkia taustatietoa esimerkiksi lukemalla Annukka Mäkijärven kuvittaman ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittaman sarjakuvakirja Ellen T. (Kustannusosakeyhtiö Teos 2019, arvostelukappale kustantajalta). Kirjoista saa kattavan kuvan Ellenin elämästä taiteilijana ja hänen kasvustaan ja kehityksestään taiteen tekijänä. Kumpaankin kirjaan on myös kekseliäästi sijoitettu Ellenin teoksia luontevaksi osaksi kuvitusta.

Toinen, edellistä nuoremmille lukijoille suunnattu (tieto)teos Ellen Thesleffin elämästä on Leena Virtasen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama taiteellinen kuvakirja Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit (Kustannusosakeyhtio Teos 2019). Kirja on toinen osa Suomen supernaisia -kirjasarjaa, ja se on kirjoitettu erityisesti lapsilukijoita ajatellen selkeästi ja onnistuneen tiivistetysti. Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit on erittäin hyvä kirja, jossa tapahtumat etenevät kronilogisesti.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Ellen T. -sarjakuvakirja on siis huomattavasti laajempi kertomus Ellenin taiteilijaelämästä, ja kyseisessä sarjakuvakirjassa kerronta ei ole kronologista, vaan se on jaettu kolmeen jaksoon Ellenille tärkeiden kaupunkien Pariisin, Firenzen ja Murolen mukaan. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, ja ainakin minun piti lukiessani ajoittain tarkistaa, mitä aikaa ja vaihetta Ellenin elämässä kulloinkin kuvattiin. Tapahtumien kulun seuraamista helpottaa kyllä kirjan lopusta löytyvä aikajana.

Maalaustyylin kehittyminen
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Pelliccioni ja Mäkijärvi ovat molemmat onnistuneet luomaan kirjoihinsa uskomattoman upean visuaalisen ilmeen, joissa kuvituksiin valitut värit heijastelevat Ellenin taidetta, ja varsinkin Pelliccionin oma kuvitustyyli tuntuu muuttuvan ja mukailevan Ellenin maalaustyylin muutoksia. Pelliccionin kirja onkin itsessään oikea taideteos, jossa hän on käyttänyt erilaisia kuvitustekniikoita ja vuorottelee hempeällä ja ronskilla viivalla.

Firenzessä Ellenin maalausten värit alkavat muuttua. Hän maalaa paljon luonnossa.
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Mäkijärvi puolestaan käyttää kirjassa värivalintoja, jotka sopivat Ellen Thesleffin uran kulloiseenkin vaiheeseen: Pariisin vuodet on väritetty kiihkeällä punaisella, Firenzen aikaa pehmentää pastellinsävyt - etenkin vaaleanpunainen, sininen ja lila, ja Ellenin turvallista elämää rakkaassa Murolessa täällä koti-Suomessa Mäkijärvi värittää metsäisellä vihreällä. Ja käytyäni HAM:in näyttelyssä, totesin, että kaikki nuo kirjan värit ovat kuin suoraan Ellenin omasta väripaletista.

Kiihkeä Pariisi
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.
Anna Kortelainen: Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002)

Valon ja vapauden Firenze
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Rakas Murole - ja perheen suuri suru
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Ellenin elinaikaan naisten asema länsimaissa oli hyvin erilainen kuin nykyään, ja naisilta vaadittiinkin paljon rohkeutta ja määrätietoisuutta luoda uraa taiteilijoina. Perinteisesti ajateltiin, että miehet ovat oikeita taiteilijoita ja naiset vaan harrastelevat taiteen tekemistä. Ellenin isä kuitenkin kannusti tytärtään tämän valitsemalla tiellä, ja ainakin näiden kummankin kirjan perusteella Ellen oli hyvin läheinen perheensä kanssa. Ei siis ole ihme, että isän ja Gerda-sisaren kuolemat vaikuttivat Thesleffiin syvästi, mikä näkyy myös hänen taiteessaan.

Omakuva

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Molemmista kirjoista välittyy kuva Ellen Thesleffistä loistavana ja vahvatahtoisena taiteilijana, joka rakasti maalaamista, eikä tehnyt sen suhteen kompromisseja. Ellen T! -kirjan mukaan Ellen halusi esimerkiksi maalata itse valitsemiaan aiheita, eikä suostunut elättämään itseään vanhojen teosten kopioimisella. Hän ei myöskään välittänyt niistä arvostelijoista, jotka eivät ymmärtäneet hänen valitsemiaan aiheita ja tapaa maalata.

Ellenin värit 

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Kirja kuudesluokkalaisten kommelluksista ja rakkauksista hulvattomalla huumorilla höystettynä

Jasu - Pöljiä päiviä (Karisto 2019) on Markus Ikolan kirjoittama hauska nuortenromaani, joka kertoo kuudesluokkalaisesta Jasusta ja tämän luokasta. Kirjassa seurataan luokan tapahtumia yhden syyslukukauden ajan. Jasu ja hänen kolme parasta kaveriaan pitävät yhtä kuin muskettisoturit konsanaan. Itseasiassa koko 6A-luokka on hitsautunut loistavasti yhteen, ja sekä tytöt että pojat pitävät toistensa puolia. Kun kaksi pojista saa aiheettomasti jälki-istuntoa onnistuttuaan nostamaan itsenäisyysjuhlassa salkoon Suomen lipun sijaan vihreän lapasen, päättävät kaikki luokan oppilaat jäädä jälki-istuntoon poikien seuraksi.

Syyslukukauden aikana Jasu ja hänen luokkansa paitsi hoitavat itsenäisyyspäivän lipunnoston, osallistuvat he myös koulun yleisurheilukilpailuihin - heikolla menestyksellä tosin - keräävät rahaa leirikoulua varten, leirikouluilevat ja joutuvat valmistamaan koulun joulujuhlaan jouluevankeliumnäytelmän. Mikään ei kuitenkaan oikein suju odotetusti, sillä vaikka Jasu ja hänen kaverinsa tarkoittavat hyvää, päättyvät heidän tempauksensa usein eriasteisiin katastrofeihin, joista lukija saa kunnon naurut.

Kirjassa esimurrosikäisiä poikia mietityttävät paljon myös seurustelu- ja suuteluasiat, ja pojat muun muassa opettelevat pussailemaan nukkejan avulla sillä seurauksella, että saavat rohtuneet huulet ja mustelmarenkaat suunsa ympärille. Onneksi Jasun tyttöystävä Maria on ihana ja ymmärtäväinen, ja Jasu saa kokea ensisuudelmansa mustelmarenkaasta ja rohtuneista huulista huolimatta!

Jasu ja pöljiä päiviä -kirja on siis täynnä hyväntuulisia kommelluksia ja lukijaa hymyilyttävää toveruutta. Hieman vakavampiakin teemoja tosin sivutaan, sillä Jasulla on lukivika, minkä takia hän ei aina ymmärrä opettajan antamia tehtäviä ja tuntee itsensä välillä tyhmäksi. Jasun isä onnistuu lohduttamaan poikaansa, ja osoittaa tälle, kuinka taitava kaveri Jasu on; Poika ei riitele turhia tai kiusaa ketään. Jasun porukkaan mahtuu keskenään hyvin erilaisia lapsia, sekä tyttöjä että poikia, joista monet ovat aika mielenkiintoisia persoonia.

Ikola kirjoittaa humoristisesti, ja vaikkeivat kuudesluokkalaiset pojat ehkä oikeasti käykään sellaista sanailua kuin pojat tässä kirjassa, uskon, että noin 3. - 5.-luokkalaiset lukijat viihtyisivät tämän kirjan parissa mainiosti. Kirja tuo mieleen Timo Parvelan Ella-kirjat, joissa opettaja on lasten hyvää tarkoittavien toilailujen uuvuttama, hieman avuton höppänä, ja suosittelenkin kirjaa erityisesti Parvelan Ella- sekä Pate-kirjojen ja Hanna van der Steenin Senttu-kirjojen ystäville.

Klassikkoja taltuttamaan Finlandia Junior -ehdokkaan kanssa

Maria Laakson kirjoittama Taltuta klassikko! (Tammi 2019, saatu kustantajalta) on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Kirjan kuvituksen on tehnyt sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojola. Taltuta klassikko! on nuorille lukijoille suunnattu teos, josta Laakso itse toivoo tulevan työkalu, jonka avulla nykylukijakin saisi klassikoista otteen. Kirjan kustantajan edustaja Saara Tiuraniemen mukaan Taltuta klassikko! on räyhäkkä kirja, jonka poikkeuksellinen huumori tuo klassikoihin uutta potkua.

Kirjan kansi taipuu vaikka kakuksi!
Taltuta klassikko! -kirjan julkistamisjuhlasta

Kirja sisältää siis esittelyn kahdeksasta klassikosta, niiden kirjoittajasta sekä siitä ajasta, jona klassikko on kirjoitettu. Nuo klassikot ovat Kalevala, Seitsemän veljestä, Työmiehen vaimo, Mirdja, Runoja, Sudenmorsian, Sinuhe egyptiläinen ja Tuntematon sotilas. Kirjallisuudentutkija Laakso kertoi kirjan julkistamistilaisuudessa, että nämä klassikot valikoituivat kirjaan siksi, että ne ovat hänelle rakkaita - ja siksi, että kustantaja halusi kirjaan mukaan yhtä monta nais- ja mieskirjailijaa. Siksi mukaan otettiin myös Edith Södegranin Runoja.

Mielestäni vaikuttavin Rojolan piirtämistä kuvista on hänen Tuntematon sotilaansa.

Laakso selittää jo teoksen alkumetreillä, miksi jostain kirjasta ylipäänsä tulee klassikko eli miksi se kanonisoidaan, ja miten kaanonit ylipäänsä syntyvät ja miten ne muuttuvat. Kirja julkistamistilaisuudessa Rojola puolestaan kertoi, että pitää itse tärkeänä sitä, että me jatkuvasti kyseenalaistaisimme sitä, että jostain teoksesta ylipäänsä tulee klassikko, ja onko olemassa useampia kaanoneita - riippuen siitä, keneltä kysytään.

Etualalla Rojola, taaempana Laakso.

Laakso puhuttelee suoraan lukijaa, eli klassikontaltuttajaa. Hän käyttää tietoisesti kieltä, joka oletetusti on tuttua nuorelle lukijalle ja joka tosiaan vilisee huumoria. Ainakin tällaista päälle kolmekymppistä lukijaa, teoksen sanavalinnat ja huumori huvittavat. Tekstin näennäisestä kepeydestä huolimatta kieli ei suinkaan ole helpoimmasta päästä, ja välillä minusta jopa tuntui, että osa lauseista oli vallan kimurantteja luettavia, mikä vaatii lukijaltakin varsin paljon keskittymistä, jotta tekstin sisältö aukeaa.
Tästä esimerkkinä alla oleva katkelma:

Näytelmän nimi vihjaa yhteen päähenkilöön, mutta tarkasti taltutettuna tässä klassikossa on kaksi tärkeää leidiä: Johanna ja Homsantuu. Molemmat ovat vieläpä saman miehen naisystäviä. Näytelmän nimi alleviivaa lähes huomiokynällä Homsantuun ulkopuolisuutta sellaisesta säädyllisyyttä korostavasta instituutiosta kuin avioliitto. (Ote Minna Canthin Työmiehen vaimosta kertovasta taltutuksesta teoksesta Taltuta klassikko! s. 83 - 84)

Rojola on tehnyt kirjaan kaksivärisen kuvituksen.
Tässä hänen näkemyksensä Homsantuusta.

Itse sisältökää ei suinkaan ole mitään kepeää höttöä, vaan täyttä asiaa, joka paitsi auttaa lukijoita tulkitsemaan klassikoita myös osoittaa niiden merkityksen nykyajalle ja nykyaikastaa ne. Kirjassa avataan monia taltutukselle välttämättömiä termejä, -ismejä ja käsitteitä, ja lukija tulee kuin huomaamattaan oppineeksi kirjallisuuden lisäksi hyvin paljon myös suomalaisesta kulttuurielämästä ja historiasta.

Maria Laakso sijoittui Taltuta klassikko! -teoksen käsikirjoituksella Tammen lasten ja nuorten Ihan totta! -tietokirjakilpailun nuorten sarjassa toiselle sijalle. Minuun Taltuta klassikko! teki vaikutuksen, ja olen Päivi Heikkilä-Halttusen kanssa samaa mieltä siitä, että tämän kirjan paikka olisi yhtä hyvin Tietokirjallisuuden Finlandian ehdokaslistalla. Laakson innoittama olen jo taltuttanut yhden klassikon, jota en ole ennen lukenut, eli Minna Canthin kirjoittaman Työmiehen vaimon.

Tämän jälkeen innostuin muuten lukemaan muitakin Minna Canthista kertovia teoksia, kuten esimerkiksi Suvi Aholan kirjoittaman, Canthin omia tekstejä sisältävän kirjan Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019, saatu kustantajalta) ja Raili Mikkisen kirjoittaman nuortenromaanin Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi). Viimeksi mainitussa kertojaäänenä on Canthin tytär Elli (Tästä lisää myöhemmin).

Kaksi nuortenkirjaa, joissa historia on läsnä

Luin hiljattain kaksi nuortenkirjaa, joissa molemmissa historia on hyvin vahvasti läsnä ja jotka molemmat olivat oikein mieluisia luettavia. Teoksista oli tyyliltään kepeähkö ja toinen jopa melko synkkä. Kyseiset kirjat ovat Satu Mattila-Laineen kirjoittama romaani Myyty tyttö (Warelia 2019, saatu kustantajalta) ja toinen Sanna Iston kirjoittama nuortenkirja Sirpale (WSOY 2019).

Mattila-Laine on minulle tuttu kirjailija aiemmin julkaistusta teoksestaan Parantola (Karisto 2015), jossa niin  nuori tyttö joutuu aikamatkalle 1930-luvun epilepsiaparantolaan. Kirjassa Laine tuo esille Suomen ja lääketieteen historian pimeämpää puolta, ja Myyty tyttö jatkaa tietyllä tavalla samalla linjalla. Kirja nimittäin kertoo nuoresta Lempi-tytöstä, joka jää orvoksi ja joutuu 1910-luvun ajan tapaan huutokaupattavaksi. Tuohon aikaan Suomessa kunnat huutokauppasivat orpoja, vanhuksia ja sairaitakin, sillä sosiaalihuoltoa ei ollut. Lapset sijoitettiin eläteiksi taloihin, jotka lupasivat elättää heidät pienimmin kustannuksin. Usein lapset joutuivat raskaisiin töihin, eikä heidän kohtelunsa läheskään aina ollut hyvää.

Lempikin joutuu huutokaupatuksi taloon, jossa ankara isäntä ei säästele Lempiä eikä varsinkaan toista huutamaansa lasta, Aarne-nimistä poikaa. Lempi on kuitenkin onnekas päästessään kouluun, jossa opettaa hänen suuresti ihailemansa Amanda-neiti. Aarnea isäntä lähes kiduttaa, ja Lempistä tämä tuntuu tahtovan jotain muutakin kuin vain ahkeran piian... Sitten sattuu kohtalokas tapahtuma, jonka seurauksena Lempi ja Aarne lähtevät yhdessä karkumatkalle, joka vie heidät suureen kaupunkiin työnhakuun ja kohti uutta elämää. Kumpikaan ei arvaa, millaisia käänteitä heillä vielä on edessään. Vaikka lasten käy loppujen lopuksi hyvin, ei Lempi enää osaa täysin luottaa ihmisiin, sillä hän on saanut kokea ihmisluonnon ikävät puolet. Kaikki Lempin kokema myös sytyttää hänessä halun auttaa muita ja tulla isona joksikin joka sen osaisi tehdä. Myös Aarneea painaa huutolaistausta, eikä sellaisia jälkiä ihmisestä hevillä pyyhitä... Kertomus siis päättyy omalla tavallaan onnellisesti, mutta sen sävy pysy realistisena ja jopa melko melankolisena aina tarinan loppuun saakka.

Tästä kirjasta tekee hienon mutta myös raskaan se, että vaikka Lempin ja Aarnen tarinat ovat keksittyjä, historiallinen viitekehys on tosi. Tuntuu raastavalta ajatella, näiden huutokaupattujen ihmisten kohtaloita ja sitä, kuinka pohjattamota jäljet sellainen menettely on ihmisiin jättänyt. Vaikka joku lapsi olisikin päässyt hyvään perheeseen, ei mikään seikka ole varmastikaan voinut pestä hänestä pois huutolaisen leimaa tai sitä tietoa, että hänet on kaupattu vähiten tarjoavalle.

........................

Iston romaani Sirpale on Mattila-Lainen teokseen verrattuna kepeä ja moderni. Päähenkilö on lukiota käyvä saksansuomalainen Minja, joka jää kolmeksi viikoksi kotiin Berliiniin hänen muun perheensä lähtiessä kesälomalle Suomeen. Minja löytää vanhan kahvikupinkorvan, jota hän leikkimielisesti testaa ja teeskentelee juovansa kupillisen kuumaa. Jostain mystisestä syystä Minja tempautuu toiseen aikaan ja huomaa voivansa sirpaleen avulla päästä 1930 - 40-luvun vaihteen Berliiniin. Temppu toimii nimenomaan Minjan omassa kotitalossa, joka on siis ollut olemassa ja 30 - 40 -luvuilla. 

Erään tällaisen aikahypyn aikana Minja tajuaa, että hänen nykyisessä kotitalossaan on ennen asunut rikkaan oloinen perhe, jolla on selvästi jokin salaisuus: Perhe tuntuu pitävän nuorta tyttö vankina. Minja haluaa kiihkeästi selvittää, kuka tyttö on ja miksi hänet on lukittu huoneeseensa. Vähän kerrassaan Minjalle selviää tytön tarina, johon sisältyy traaginen rakkaustarina. Minja päättää auttaa tyttöä, mutta joutuukin apua antaessaan itse teljetyksi lukittuun huoneeseen ja jumittuu toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin! 

Isto kuljettaa kirjassaan rinnakkain nykyaikaista ja mennyttä Berliiniä. Hän sivuaa kaupungin traagista historiaa ja juutalaisten kokemia kauheuksia. Silti painopiste on nykyisyydessä, eikä historia tunnu yhtä elävältä ja avaudu kuin Mattila-Lainen romaanissa. Toisaalta, vahva kytkös nykynuorten elämään, yhtymäkohdat lukijoiden maailmaan ja Minjan oma orastava romanssi tekevät tästä varmasti kiinnostavan kirjan kohdeyleisölleen. Minä jäin kaipaamaan vähän enemmän historiallisilta osuuksilta, mutta koska kesällä rakastuin Berliiniin, huomasin kyllä viehättyväni myös tästä kirjasta, jossa Berliiniä kuvataan paljon.

Sanna Iston edellinen nuortenromaani Maan alaiset (WSOY 2016) oli Finlandia Junior -ehdokas, ja myös siinä päähenkilö joutui tempaistuksi irti arkitodellisuudestaan ja heitetyksi aivan muunlaiseen maailmaan.

Kaverisuhteita, ihmissuhdekiemuroita ja huumoria alakouluikäisille: Senttu-kirjat

"Millaisia kirjoja voisin lukea ääneen kolmas-/ nejäs-/ viides-/ kuudesluokkalaisille oppilaille?" kyselee aika moni opettaja. Toki heille yhtä usein ehdotetut klassikot kuten Pepit, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli sekä Roald Dahlin tuotanto ovat loistavia kirjoja, joilla on ilman muuta paikkansa lasten lukemistossa, mutta minä tykkään silti suositella jotain sellaisia kirjoja, joihin lapset eivät ehkä itse niin helposti tutustuisi. Uskon, että lapset innostuvat, jos kirjoissa on heille itselleen samastumispintaa, eli esimerkiksi heidän ikäisiään lapsia, joiden ongelmat, tunteet ja maailma tuntuvat lapsista tutuilta. Haittaa ei myöskään ole siitä, että kirjassa on huumoria tai se on osa sarjaa. On loistavaa, jos opettajan luettua sarjan ensimmäisen osan, oppilaat haluavat itsenäisesti tutustua sarjan muihin osiin.

Kansien kuvat: Mika Kolehmainen

Sain keväällä Karistolta luettavaksi Hanna van der Steenin kirjoittamat Senttu-kirjat Senttu ja isosedän haamu (2018) sekä Senttu ja keksintöjen kesä (2019). Nämä kirjat ovat humoristisia, nykylasten elämää hyvin kuvaavia kirjoja, joissa mukana on ihmissuhdeongelmia, kaveripulmia ja aika paljonkin uskomattomia juonenkäänteitä, ja voisin hyvin suositella näitä luettavaksi 9-12-vuotialle koululaisille. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Senttu-niminen poika, joka parhaan kaverinsa Bubban kanssa joutuu vauhdikkaista tapahtumista ja pulmista toiseen.

Ensimmäisessä osassa Senttu ja Bubba törmäävät vintillä Sentun isosedän haamuun, ja tämä viulua vinguttava pelimannisetä ryhtyy kulkemaan poikien följyssä ja auttaa näitä parhaansa mukaan erinäisissä ongelmissa. Isosetä muun muassa yrittää varastaa opettajan laatikosta koepaperit poikia varten, vaikkei siitä mitään tulekaan. Suurin murhe on kuitenkin se, että poikien salaista ihastusta eli pyörätuolissa istuvaa Mariannea kiusataan kahden heidän luokkakaverinsa toimesta, ja etenkin Sentun on kovin paha mieli Mariannen puolesta. Hän haluaisi auttaa Marianne, muttei oikein tiedä miten, eikä halua, että kiusaajat tulevat hänen kimppuunsa. Senttu koittaa Bubban kanssa ratkoa kiusaamisongelmaa, mutta poikien suunnitelmat tuppaavat menemään mönkään. Lisäksi isosetä-Aatulla on oma salaisuutensa, minkä ansiosta hänellä on hyvin vahvat mielipiteet kiusaamisesta! Tässä kirjassa kaikki onneksi ratkeaa parhain päin, ja pojat huomaavat, että kiusaajallakin on omat ongelmansa...

Sarjan ensimmäisessä osassa vahvana teemana on kiusaaminen ja kaveruus, ja ihmissuhteet ovat merkittävässä roolissa myös kakkoskirjassa. Toisessakin osassa Senttu ja Bubba lähtevät viettämään kesälomaa Bubban isän tuttavat "mökille", joka osoittautuu hulppeaksi kartanoksi. Tarkoitus on, että pojat pitävät mökillä seuraa työkaverin yksnäiselle pojalle. Poika paljastuu kuitenkin Nea-nimiseksi tytöksi, joka ei aluksi tunnu arvostavan Sentun ja Bubban seuraa. Pikkuhiljaa lapset kuitenkin ystävystyvät, ja Nea paljastaa pojille salaisuuden: hänet on adoptoitu Intiasta ja hän aikoo selvittää, ketä hänen intialaiset vanhempansa ovat ja tutustua näihin. Nean adoptiovanhemmat ovat töidensä takia äärimmäisen kiireisiä, ja tyttö on yksinäinen, eikä hänellä ole edes ikäisiään kavereita. Ehkäpä Nea siis toivoo, että intialaiset vanhemmat voisivat tarjota hänelle jotain, mitä omat vanhemmat eivät tarjoa. 

Kun Nean isä joutuu sairaalaan, keksii Nea juonen, jonka avulla saa Intian-vanhemmat houkuteltua Suomeen. Bubba ja Senttu tulevat osaksi juonta, mutta Senttua varsinkin vaivaa, että hän joutuu valehtelemaan sen takia omille vanhemmilleen. Valehteleminen ei ole helppoa, ja kaiken huipuksi, että Sentun ja hänen kavereiden välit menevät solmuun. Kun Senttu yrittää selvitellä asioita kavereiden ja vanhempiensa kanssa, joutuu Nea puolestaan miettimään, kuuluuko hän biologisten vanhempiensa kanssa Intiaan vai ottovanhempiensa kanssa Suomeen. Vaikka kirja siis sisältää isoja teemoja, ei van der Steenin tapa kirjoittaa ole turhan vakava, vauhtia tuovat Nean isän kehittämät huimat koneet ja keksinnöt: korkeilla jaloilla liikkuvat traksu-ajokit ja ihmisiltä näyttävät robotit. 

Näistä kahdesta kirjasta ensimmäinen osa on mielestäni parempi, vaikka ensiksi vierastin ajatusta haamu-isoisästä. Kirjassa nostetaan hienosti esiin kiusatuksti joutuvan tunteet sekä se, miltä tuntuu nähdä toista kiusattavat, kun ei oikein tiedä, miten puuttuisi asiaan. Opettajia ei tosin kuvata kovin mairittelevassa valossa, joten on aika surullista, että lasten pitää itseä ratkoa tilanne. Aivan loistavaa on se, että poikien ihastus Marianne on pyörätuolissa, mikä on erittäin harvinaista nuortenkirjoissa. Lisäksi Bubban isä on muuttanut Suomeen ennen pojan syntymää, ja hänen arvonsa ovat omien sanojensa mukaan "jos mahdollista vielä enemmän suomalaiset kuin alkuperäisten suomalaisten". Sentun vanhemmat ovat puolestaan eronneet, ja Senttu ja tämän isosisko Maippi asuvat vuoroin äidillä ja vuoroin isällä. Nämä kirjat tarjoavatkin monenlaisia samastumiskohteita ja esimerkkejä erilaisista perheistä.

Pride-viikon kirja: Järistyksiä

Parhaillaan vietetään Helsinki Pride -viikkoa, jonka aikana Yöpöydän kirjat -blogissa on käynnissä myös Pride-viikon lukuhaaste. Viime vuonna kirjoitin siitä, miten LGBTIQ-hahmot näkyvät lastenkirjallisuudessa, ja olenkin sitä mieltä, että mitä laajempi henkilöhahmojen ja perheiden kirjoja lastenkirjoissa näyttäytyy, sen parempi. Jos lastenkirjojen hahmot jakautuvat tyttöihin ja poikiin, jotka käyttäytyvät vanhojen sukupuolihormoneja mukaan, ja jos perhemalliksi tarjotaan miehen ja naisen sekä lasten muodostamaa ydinperhettä, välittyy kirjoja lukeville lapsille se kuva, että tällaiset ovat ne ainoat oikeat vaihtoehdot.

Tänä vuonna esittelen lyhyesti Riina Mattilan kirjoittaman nuortenromaanien Järistyksiä (WSOY 2018). Mattila voitti toisen sijan tällä tekstillä WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kirja kertoo muunsukupuolisesta Eeliasta, joka ei ole koskaan tuntenut sopeutuvansa niihin muotteihin ja lokeroihin, joihin muut hänet haluaisivat hänet luokitella. Vaikeinta Eelialla on oman perheensä parissa, sillä lapsen vanhemmat tahtoisivat hänen käyttäytyvän oletetun tyttösukupuolensa tavoin, lähtevän koulun joulujuhlaan leningissä ja tuovan kotiin näytille ihanan poikaystävän.

Lukijana sydäntäni kivisti Eelian puolesta, sillä niin ajattelemattomasti hänen vanhempansa - varsinkin äiti - omaa lastaan lyttäävät. He esimerkiksi syyttävät tätä tahallisesta kapinoinnista ja erikoisuuden tavoittelusta, vaikka tosiasiassa Eelia vain toivoo, että vanhemmat hyväksyisivät hänet, eikä hän joutuisi omassa kaupungissaan olemaan jatkuvasti muiden silmätikkuna ja kiusaamisen kohteena.

Eelialle pelastukseksi muodostuu sisäänpääsy toisen kaupungin taidelukion, jossa kaikki muutkin ovat tai haluavat olla jollain tavoin erilaisia, erikoisia ja onneksi myös aika avarakatseisia. Eelia ystävystyy Karhun kanssa, joka hyväksyy sen, ettei Eelia voi laittaa rastia lomakkeissa nainen tai mies -ruutuihin. Karhusta ja Eeliasta tulee sydänystävät, vaikkei rempseällä Karhullakaan kaikki ole niin helppoa kuin tietämätön saattaisi kuvitella...

Järistyksiä on kuitenkin ennenkaikkea kertomus ensirakkaudesta ja sisäisen eheyden löytämisestä. Eelian koko olemassaolo kokee mullistuksen, kun hän tapaa koulussa Islan, joka onnistuu kaivamaan tiensä Eelian kainaloon ja sydämeen. Kuinka Eelia kuitenkaan osaisi olla luontevasti Islan kanssa, kun hän ei osaa olla luontevasti itsensä tai perheensäkään kanssa? Miten rakastaa toista, jos pelkää, että tulee vain torjutuksi? Entä löytääkö Eelia Islan kanssa rohkeuden kohdata vanhempansa omana itsenään?

Järistyksiä on vavahduttava, vahva ja tarkkanäköinen romaani, jonka kieli on kaunista ja osuvaa. Lukijana Eelian tunteisiin on helppo samastua, eikä tässä romaanissa tuntunut olevan mitään liikaa.