Pelko ja jännitys voitetaan kuvakirjoissa

Lastenkirjat tarjoavat turvallisen tavan käsitellä asioita, jotka voivat jännittää ja pelottaa lasta. Tarinoiden kautta lapsi voi tutustua itseään askarruttavaan tai jopa pelottavaan asiaan hieman etäältä, aikuisen kanssa. Hän voi samastua kirjan henkilöihin, tulla tutuiksi aiheen kanssa ja löytää ratkaisukeinoja. Esimerkiksi päiväkodin, esikoulun ja koulun aloittamisesta kertovat kuvakirjat auttavat lasta näissä siirtymävaiheissa. Myös erilaiset jännittämistä ja pelkoja käsittelevät kirjat voivat auttaa lasta sanoittamaan omia tunteitaan, tarjoavat aikuiselle kanavan keskustella peloista lapsen kanssa ja voivat siten luoda turvallisuudentunnetta.




Aika monella lapsella on vaihe, jossa nukahtaminen voi tuntua vaikealta, pimeä voi pelottaa, ja lasta saattaa mietityttää, mitä ääniä yössä kuuluu. Tästä aiheestakin on kirjoitettu kirjoja, joista esimerkiksi Sanna Pelliccionin Onni-poika ja hirveä hirviö (Minerva kustannus) oli jokusia vuosia sitten omien lasteni suosikki. Kirjassa paitsi jännitetään hirviöitä myös tutustutaan mukavalla tavalla yön ääniin ja eläimiin. 




Myös Nora Lehtisen ja Anne Muhosen selkokirjoitetussa Ainon ja Matiaksen iltakirjassa (Pieni Karhu 2020, saatu kustantajalta) tutustutaan yön eläimiin ja mietitään, miten illalla iskevän mörköpelon voi voittaa. Tämä kirja on pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja, vaikka kirjassa onkin  runsaasti Muhosen piirtämiä, värikkäitä kuvia, jotka auttavat lasta seuraamaan tarinan kulkua. Kirjassa on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä käydään läpi iltatoimia ja lapset saavat ihailla salaperäistä yön eläintä lepakkoa. Toisessa tarinassa Aino ja Matias ovat serkkunsa luona yökylässä, ja illan tullen Ainolle iskee sekä koti-ikävä että mörköpelko. Enon vaimo osaa hienosti lohduttaa ikävöivää lasta, ja lukee iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Kun Ainolle ei tule uni silmään kaapista kiiluvien mörönsilmien vaaniessa häntä, keksii serkkujen äiti, mikä auttaa karkottamaan mörön: rokki ja villi tanssi tietenkin! Ja kuten yleensä oikeassakin elämässäkin käy, paljastuu, että kiiluvat silmät eivät suinkaan kuulu mörölle, vaan niille löytyy aivan luonnollinen selitys... Kirjan viimeisessä tarinassa yön kauneus tulee esille, kun Aino ja Matias tutkivat tähtitaivasta ja pohtivat, miten eläimet nukkuvat.




Rasaliina Seppälä ja Anu Pensola ovat hekin tehneet kuvakirjan, jossa voitetaan mörköpelko ja selvitetään, mistä kummalliset yöllä kuuluvat äänet johtuvat. Lulu ja Piko - Yön äänet -kirjan (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) päähenkilöt ovat Lulu-niminen lapsi ja hänen pöllöystävänsä Piko. Tässä tarinassa on mukana hippusellinen taikaa, sillä illan tullen kaksikko saa salaperäisen tehtävän: heidän huoneessaan olevaan arkkuun ilmestyy rikkirakastettu nalle, jonka omistaja Lulun ja Pikon pitää löytää. He pukevat ylleen taikasukan, jonka kuljettaa heidät pienen pojan makuuhuoneeseen. Nalle todella kuuluu pojalle, mutta tehtävä ei ole vielä suoritettu. Poika ei nimittäin pysty nukkumaan, sillä häntä pelottaa kaikki yöllä kuuluvat äänet. Lululla on onneksi taikalaukussan mukana kirja, joka tarjoaa vastauksen kaikkeen. Kaikille kirskumisille, narskumisille ja suhinoille löytyykin hauska selitys. Äänten aiheuttajia eivät olekaan likavesihirviö tai kummitus, vaan kissa, joka yrittää osua pikkuautoilla lasipurkkimaaliin ja katolla liukumäkeä laskevat linnunpoikaset. 
Tässä kuvakirjassa on ihastuttavaa, miten mielikuvitus - se sama, joka loihtii mörköjä ja kummituksia lapsen mieleen - valjastetaan keksimään hauskoja selityksiä, jotka karkottavat pelottavat asiat tiehensä.


 

Johanna Lestelän uusimmassa Tuikku-sarjan kirjassa Tuikka uskaltaa (Otava 2021, saatu kustantajalta) leikki-ikäinen Tuikku jännittää uuden harrastuksen aloittaminen. Tuikku on todella innostunut jalkapallosta ja tahtoo itse alkaa harrastaa sitä. Äiti vie Tuikun jalkapallokerhoon, mutta perillä Tuikku ei uskallakaan mennä treenihin mukaan. Jännitys tuntuu kipuna vatsassa, eikä hän tahdo edes jäädä katsomaan harjoituksia. Tuikku on vielä illallakin pettynyt, ja äiti lohduttaa, että aina voi yrittää uudestaan. Jalkapallo vetää Tuikkua puoleensa, ja seuraavana päivänä tämä harjoittelee omalla pihallaan ahkerasti. Hän jopa tekee niin hienon potkun, että oman pihan isot lapset kannustavat häntä. Niinpä Tuikku tahtoo mennä uudestaan kokeilemaan jalkapallokerhoon. Matkalla hän kertoo äidille, mikä häntä jännittää: epäonnistuminen. Äiti lohduttaa, ettei kaikkea tarvitse osata valmiiksi ja riittää, että uskaltaa yrittään. Perillä harjoituksissa on vastassa uusi apuvalmentaja, kotipihalta tuttu Onni, joka vetää Tuikun mukaan harjoituksiin. 




Lestelän arkisen suloiset Tuikku-kirjat sopivat mainiosti luettavaksi päiväkoti-ikäisten kanssa. Hän kuvaa hyvin lasten ajatuksia ja tilanteita, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Tuikku-kirjojen kuvitus on pelkistettyä ja selkeää, ja murrettu sävymaailma sekä ihmisten löysät, collegemaiset vaatteet tuovat mieleen oman kasarilapsuuteni. Sarjan edellinen osa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) käsittelee lapsen haluttomuutta mennä nukkumaan ja pimeään liittyvää pelkoa.

Edellisiä kirjoja huomattavasti tummasävyisempi kuvakirja on Anna Tommolan ja Pete Revonkorven Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020, saatu kustantajalta), jossa pieni päähenkilö Säpsy pelkää lähes kaikkea ja ahdistuu hurjan monesta asiasta. 

Ennen kaikki oli selkeää. Säpsy rakasti äitiä ja Hessua, kikhernepestoa ja nuudeleita ja nukkumista ja lakua ja paijauksia ja syliä. Sitten mustat ajatukset tulivat. ... Säpsy alkaa pelätä muutakin: Että ei pääse mukaan leikkiin. Että hänet unohdetaan. Että hän jää jälkeen, koska jalat eivät liiku, koska hän on niin täynnä painavia ajatuksia.

Eivät ne ole sellaisia asioita, joille aikuiset nauravat ja sanovat: Olipa hauska juttu. Siksi niistä ei kannata sanoa mitään.

Säpsyn pelot tuntuvat aikuislukijasta kovin surullisislta, sillä kyseessä ei taida enää ole mikään pieni pelko, vaan Säpsy tuntuu hyvin ahdistuneelta lapselta, jonka arkielämään pelot vaikuttavat voimakkaasti. Kun vaari esimerkiksi viiltää perunoita kuoriessaan sormeensa, pelästyy Säpsy valtavasti, menee pöydän alle piiloon, pelkää vaarin kuolevan ja näkee yöllä veriajatuksia. Säpsy ei myöskään tahdo puhua aikuisille peloistaan, ja vain toisinaan kutsuu äitiä luokseen yöllä, toisinaan hän pelkää yksin ahdistavien ajatusten keskellä. Vaariaan Säpsy ihailee suuresti ja uskoo, ettei vaari pelkää mitään.




Sitten käykin ilmi, että kaikkivoipa vaari on pienestä pojasta asti pelännyt veden alla piileviä vesikasveja ja vaaroja, vaikka rakastaa uimista. Vaari siis menee kohti pelkojaan, mikä tuntuu Säpsystä käsittämättömältä. Vaari osaa hienosti sanoittaa tilanteen lapsenlapselleen:

Ei se mitään haittaa, että vähän pelottaa. Silti voi mennä ja tehdä asioita. Jos ei osaa pelätä mitään, tekee tyhmyyksiä. Se vasta on vaarallista. Mutta jos taas pelkää vähän kaikkea, sellaisiakin juttuja mitä ei tarvitsisi pelätä, pitää ehkä ihan vähän uhmata kohtaloa.

Vaarin esimerkin rohkaisemana Säpsykin päättää uhmata kohtaloa, ja seuraavana myrsky-yönä hän menee ulos kohtaamaan myrskyn. Sen jälkeen omassa huoneessa piileskelevä mörkökään ei enää tunnu niin kovin suurelta ja pelottavalta, kuten ei narulla kuivuvat pyykitkään, vaikka ne muistuttavatkin tuulessa tanssivaa näkymätöntä miestä.

Tommolan teksti on vahvaa ja jopa hieman hätkähdyttävää luettavaa. Aivan yhtä hätkähdyttävää on myös Revonkorven kuvitus. Säpsyn pelot ja möröt ovat mukana kuvissa tummina hahmoina, ja esimerkiksi aukeamalla, jossa tyttö pelkää, ettei pääse muiden mukaan, hän katoaa kuvassa taustaansa. Kuvista käy myös ilmi Säpsyn mielikuvituksen voima ja se kuinka ajatukset täyttävät hänen päänsä ja maailmansa. Toisaalta yhta voimakkaan lohdullinen on viimeisen aukean kuva, jossa Säpsy ja äiti kävelevät yöllisen myrskyn jälkeen kukkasateessa. Tämä kirja ei ehkä sovi kaikkein pienimmillä tai pelokkaimmille lukijoille - tai ainakin vanhemman on hyvä lukea kirja ensin ja pohtia, auttaako kirjan lukeminen oman lapsen mahdollisiin pelkoihin vai saattaako se jopa lisätä sitä. Minun viisivuotiaani mielestä tämä ei kuulemma ollut yhtään pelottava.


Ps. Myös Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjassa on kirja, jossa käsitellään pimeän pelkoa. Paavo Virtanen ja pimeys on meillä ollut kirjastosta lainassa aikoja sitten, ja muistan, että pidin kirjasta. Koska minulla ei ole sitä nyt tässä, en valitettavasti pysty esittelemään sitä tarkemmin.

Kaksi tyylikästä kuvakirjaa, joista toisessa kasvaa huoli, toisessa idea

Kumma-kustannus on julkaissut kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa on lapsenikin huomion mukaan paljon samankaltaisuuksia tarinankerronnan tavassa ja jotka molemmat kannattaa ehdottomasti lukea yhdessä oman lapsen kanssa. 


Kobi Yamadan kirjoittama ja Mae Besomin kuvittama Olipa kerran idea (2020, suom. Raija Rintamäki, alkuteos Compedium, Inc 2013) kertoo nimensä mukaan idean syntymisestä, kasvamisesta ja jalostumisesta. Kirjan alussa pieni lapsi, kirjan minä-kertoja saa idean ja ihmettelee, mistä se oikein putkahti. Lapsi ei oikein tiedä, mitä idealla voisi tehdä, ja miettii jopa kovasti, mitähän muut ideasta ajattelevat. Koko idea tuntuu hänestä hieman vaivaannuttavalta. 



Lapsi yrittää kätkeä sen ja olla puhumatta siitä. Kuitenkin ideassa on taikaa, ja hiljalleen lapsi oppii arvostamaan sitä. Hän ruokkii ideaa, joka kasvaa huolimatta muiden kummastelusta. Idea myös auttaa lasta näkemään maailman uusin silmin ja uudesta näkövinkkelistä. Lopulta idea saa siivet ja valloittaa koko maailman. 

Silloin tajusin, mitä idealla tehdään. 

Sillä muutetaan maailmaa.




Kirjan sanoma on kaunis, vaikka tokikaan jokainen idea ja unelma ei välttämättä muuta maailmaa tai edes toteudu. On kuitenkin hienoa, että lapsia kannustetaan keksimään, tutkimaan, unelmoimaan ja kehittämään omaa mielikuvitustaan näin kauniin tarinan äärellä. Besomin lyijykynäkuvitus on mustavalkoista ja herkkää. On hieno idea kuvata idea hauraana, väritettynä munana, joka kenties kätkee kuoren sisään suuren salaisuuden. Kruunupäinen idea kasvaa tarinan myötä, ja samoin mustavalkokuvaan ilmestyy koko ajan enemmän väriä munan kasvaessa. Viimeisissä aukeamissa värit suorastaan räjähtävät näkyville idean saavuttaessa kukoistuksensa. Tekijäkaksikko onnistuu hienosti kiteyttämään idean syntymisen ja siihen mahdollisetsi liittyvät epäilykset. Maailmastamme katoaisivat äkkiä värit, jos lakkaisimme unelmoimasta.

Näin on oikeastaan käynyt Tom Percivalin kuvakirjassa Amandan huoli (Kumma-kustannus 2021, suom. Raija Rintamäki, alkuteos. Bloombury Publishing Plc 2018). Amanda on pieni tyttö, josta on hienoa olla Amanda. Tyttö rakastaa luontoretkiä ja keinumista, ja toisinaan hän uskaltautui jopa puutarhan perälle saakka! Sitten hänen elämäänsä hiipii huoli. Se on epämääräinen keltainen suttu, joka oli aluksi varsin pieni. Huolen kasvaessa suuremmaksi, värit Amandan elämästä - ja kuvituksesta - häviävät samaan tahtiin. Huoli seuraa Amandaa kaikissa päivittäisissä toimissa kotona ja koulussa. Vaikka Amanda yrittää elämään kuin ennen, huoli estää häntä tekemästä kivoja asioita. 

Huomaamattaan Amanda suhtautui huoleen tavalla, josta oli vain haittaa: hän huolestui siitä!



Huoli paisuu niin suureksi, että se täyttää koulubussin ja elokuvateatterin. Tyttö-raukka pelkää, että hänen elämäänsä ei enää ikinä mahdu mitään muuta. Kunnes eräänä päivänä puistossa hän huomaa pojan, jonka yllä tuntuu myös leijuvan huoli. Siitä Amanda ymmärtää, ettei suinkaan ole maailmassa ole ainoa, joka kantaa huolia mukanaan. Kun Amanda pysähtyy pojan luo ja kysyy tämän huolesta, alkaa se kutistua. Niin  lapset hoksasivat, että viisainta, mitä huolen kanssa saattoi tehdä, oli puhua siitä toiselle ihmiselle ääneen, ja pian heidän kummankin huolet olivat tiessään! Samalla, kun huolet alkoivat kutistua ja kadota, värit palaavat Amandan elämään ja kirjan sivuille. Joskus huolia voi tulla lisää, mutta nyt Amanda on oppinut puhumaan niistä sen sijaan, että koittaisi yksin selvitä huolitaakan alla. 



Tämänkin kirjan viesti lapsilukijoille on äärimmäisen tärkeä; Kaikilla on joskus paha mieli, huolia ja murheita, muttei kenenkään tarvitse tai kannata kantaa niitä yksin. Huolet kasvavat murehtimalla, ja puhuminen yleensä auttaa niihin. 

Amandan huoli on osa Pienet, suuret tunteet -kuvakirjasarjaa, joista on tähän mennessä suomennettu neljä kirjaa. Ainakin tämän kirjan vahvuuksia on yksinkertainen, muttei tylsä, helposti ymmärrettävä tarina, jossa kuvitus tuo abstraktin tunteen näkyväksi. Aivan kuten, Olipa kerran idea -kirjassakin on.

Kuvakirja Suomen sisällissodasta: Oravien sota

Hätkähdyttävän hieno kuvakirja Oravien sota (Tammi 2021, arvostelukappale) on suomalaisen kirjailijan, Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittajan, Martin Baltscheitin yhteistyön tulos, joka kuvaa onnistuneesti Suomen sisällissotaa ja siihen johtaneita tapahtumia. Kirjan idea syntyi, kun Goethe-Institut Finnland esitti kaksikolle vuonna 2018 kysymyksen, miten sodista ja konflikteista voisi puhua lapsille, kuinka heitä voisi vahvistaa itsenäisinä sekä vastuullisina kansalaisina ja ennen kaikkea, miten yhteistä tuskaa ja surua voisi käsitellä.




Mielestäni Oravien sota onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin, ja piirtää lukijan eteen kuvan sodan raakuudesta, inhimilliseltä tuntuvista syistä sen taustalla sekä taisteluiden surullisista seurauksista. Kirjan oravaveljeksistä vanhimmalla on syntymäoikeutensa takia isompi ja parempi pesäpuu, josta saa paremmin käpyjä. Kun koittaa ankara talvi, on Valtteri-isoveljellä ja hänen kavereillaan kaikki hyvin, mutta Pekka-pikkuveli kavereineen värjöttelee omassa pesässään  nälkää nähden. 

-Näin ei voi jatkua, sanoi Pekka. 




Pekka hyökkää ja hajottaa oravien kotien välillä olevan sillan. Vihapäissään veljekset kaatoivat toistensa pihapuut. Ei kulu kauaa, kun punaisiin ja valkoisiin sonnustautuneet oravat sotivat kaikkialla metsässä. Punainen Pekka on jo aikaisemmin ihaillut karhua, joka on riidoissa valkoisen Valtterin ihaileman suden kanssa. Susi tulee Valtterin joukkojen avuksi, ja karhu tarjoaa apuaan Pekalle. Taistelut metsässä kestävät 109 päivää, minkä jälkeen siellä on valtava hävitys. Vaikka Valtteri joukkoineen juhlii voittajana, ovat kaikki väsyneitä ja menettäneet monia ystäviään. Vangittuja vastustajia viruu vankileirillä ja tuhansia lapsia kulkee metsässä ilman vanhempia. 




Lopulta kuitenkin veljesten välille versoo uusi yhteisymmärrys, Valtteri ehdottaa, että ruuat jaetaan tulevaisuudessa tasan ja pesien jälleenrakennus tehdään yhdessä. Paikattu silta kulkee taas Pekan ja Valtterin kotien välillä, ja tarinan loppu on toiveikas: 

Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.




Katajavuori ja Baltscheit ovat luoneet tarinaan erittäin taitavasti kytkökset sekä Suomen sisällissotaan että karhun ja suden kautta myös tuolloiseem maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Vähempiosaisen oraveljen kokema puute ja siitä syntyvä raivo tuntuu hyvin ymmärrettävältä, joskin lukija saa huomata, että oravan raivo saa suuret mittasuhteet, ja väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa. Kuten historiantutkija Marko Tikka kirjan loppuun kirjoitetuissa jälkisanoissakin toteaa, voi tämän kuvakirjan lukea lapsen kanssa joko satuna tai historiallisia tapahtumia valottavana teoksena. Lukiessa lapsen kanssa voi pohtia, olisiko sota oravien välillä voitu välttää ja miten. Lapsen kanssa voi käsitellä myös syitä sodan taustalla, sodan seurauksia, oikeudenmukaisuuden kysymystä sekä väkivallattoman konfliktinratkaisun tärkeyttä. Eikä pidä unohtaa, että tälläkin hetkellä maailmassa on lukuisia konflikteja, ja omalta osaltaan Oravien sota auttaa sanoittamaan myös niitä.




Oravien sodassa tarina kerrotaan yhtälailla sanojen ja kuvien kautta, ja täytyy sanoa, että Baltscheitin kuvat ovat erittäin voimakkaita ja puhuttelevia. Sodan melskeessä oravien hahmot muuttuvat pelkistetyiksi ja villeiksi, ja kuvituksen värimaailma kapenee punavalkoiseksi. Mielenkiintoinen on myös kuvitustyylin muutos aivan viimeisellä aukeamalla, jossa oravat ovatkin inhimillistetyn sijaan aivan tavallisia metsäneläimiä - ei punaisia tai valkoisia, ei isoveljiä ja pikkuveljiä, vaan aivan kaikki samanlaisia.

Tätä kirjaa voisi lukea aivan hyvin koulussa