Kadonnut äitini

Minun kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017, arvostelukappale) on Hannamari Ruohosen kuvittama ja kirjoittama kuvakirja, joka ei päästä lukijaansa kovin helpolla. Kirja käsittelee isoja ja vaikeita - ehkä hieman vaiettujakin asioita nimittäin vanhempien jaksamista ja jaksamattomuutta, vanhempien riitelyä ja toisen vanhemman häipymistä. Minun kadonnut äitini kirjassa lähtijä on äiti, mikä on todella harvinaista lastenkirjoissa. Ruohonen kuvaa aihetta pienen lapsen näkökulmasta, ja täytyy sanoa, että hän tekee sen niin taitavasti, että sydäntäni kipristeli lapsen puolesta kirjaa lukiessani.

Kirjan päähenkilö on siis pieni lapsi, nimetön minäkertoja, joka herää eräänä yönä vanhempiensa riitelyyn. Hän istuu yksin sängyssään, kuuntelee, pelkää ja toivoo, että joku tulisi katsomaan, miten hän voi.

"... Eikä kukaan tullut katsomaan minua. ... Äiti ja isä olivat huutaneet niin paljon, että he olivat varmasti unohtaneet, että olin olemassa. Istuin hiljaa sängyssäni ja mietin, että nyt minä olen aivan yksin. Ja aamulla kun heräsin, äiti oli kadonnut."

Vanhemman yhtäkkinen katoaminen olisi tosielämässä lapselle aivan varmasti erittäin traumaattinen kokemus. On siis täysin selvää, että kirjan pieni päähenkilö on aivan lohduton, kauhuissaan, ymmällään, raivoissaan ja peloissaan huomatessaan, että äiti on lähtenyt. Koska hän on kuullut vanhempiensa yöllisen riidan, hän tietää, että äiti on lähtenyt, koska hän ei halunnut enää mitään. Äiti on uupunut kotitöihin, ja lapsi tuntuu ajattelevan, että äiti on uupunut häneen.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Isäkään ei tule aamulla selittämään asioita, eikä lohduttamaan. Lapsi vaikuttaa olevan hyvin yksin valtavan taakkansa kanssa, ja hänen tunteensa purkautuvat ulos rajuna vihana, ylenmääräisenä hepulointina, tahallisena sotkemisena ja viimein haluna tuhota ja hävittää äidin tavarat. Äidin katoamisen aiheuttamat tunteet ovat kuitenkin niin suuria pienen lapsen kantaa ja käsitellä yksin, että hän kuvittelee tapaavansa Nalle-koiran, jonka kautta hän kokee ja purkaa tunteensa. Nalle koira on lapsesta ruma ja haiseva - kuten hänen tunteensakin. Nalle tuntuu aluksi pelottavalta ja ilkeältä, ja siksi siihen on helppo purkaa kaikki raivo, mutta lopulta lapsi löytää Nallesta lohduttajan. Hän huomaa, että sen korvaan voi myös turvallisesti kuiskutella kysymyksiä ja ihmitellä, miksi äiti lähti ja jätti.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Reuhtominen ja huutaminen saa isänkin vihdoin tulemaan paikalle. Rakkaan aikuisen tutussa ja turvallisessa sylissä suru purkautuu ja isäkin löytää juuri ne oikeat, lohduttavat sanat: "Sinä olet minulle kaikista tärkeintä koko maailmassa, ja minä lupaan, että äiti rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta." Kirja loppuu tarpeelliseen toivonkipinään, kun lapsi kuulee unen läpi isän puhuvan puhelimessa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin. Nallekin on päässyt lapsen viereen ja lupaa olla vastedes kiltti. Lapsi itse kuitenkin kertoo Nallelle, että aina ei edes tarvitse olla kiltti. On tilanteita, joissa täytyy saada huutaa ja riuhtoa, on tunteita, joiden on pakko päästä valloilleen. 

Kirjan viimeisessä kuvassa lapsi ja äiti istuvat sylitysten sohvalla. Omat lapseni iloitsivat siitä, että äiti tuli takaisin kotiin - heidän selvästi täytyi saada lukea tarinalle sellainen loppu. Aikuinen tietysti miettii, että ehkä kaikki ei ratkeakaan niin yksinkertaisesti. Kirjan äiti tekee kuitenkin äärimmäisen radikaalin ratkaisun lähtiessään riidan jälkeen sanomatta lapselle mitään - vaikka ei tietysti tiedä lapsen kuulleen riitää. Uskon, että monessa lapsiperheessä vanhemmista toinen tai molemmatkin saattaa ajoittain sanoa, että en jaksa tätä, mutta siitä on silti siitä tunteesta tai niistä sanoista on pitkä matka häipymiseen.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Päähenkilön hätä, suru ja tuska ovat niin vahvasti läsnä tässä kirjassa, että minun oli vaikea välttää kyyneleitä kirjaa lukiessani. Ruohonen on piirtänyt Nallen moneen kuvaan oikeasti niin rumaksi, että sekä minä että lapset kavahdimme sitä - kaiketi juuri niin kuten lapsi tarinassa varmasti kavahti omia raivon ja vihan tunteitaan kuvitellen niiden tilalle hurjan Nelle-koiran. Muistelen joskus lukeneeni, että lapsi tulkitsee tarinaa oman kokemusmaailmansa kautta ja ymmärtää siitä sen, minkä on valmis käsittelemään. Silti olin jopa hieman varpaillani lukiessamme tätä kirjaa lasteni kanssa. Kukapa haluaisi, että omat lapset alkaisivat pelätä vanhemman menettämistä, ja ainakin minun lapseni miettivät, miksi se äiti oikein lähti. 

Kadonnut äiti -kirjassa on sekä lasta että aikuista koskettava taso, ja siinä missä lapsi toivottavasti ymmärtää jotain siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, aikuinen ehkä pysähtyy minun tavoin ajattelemaan, miten herkkiä lapset ovat vanhempien sanomisille ja teoille. He tulkitsevat niitä lapsen maailmasta käsin, ja siksi on aikuisen tehtävä taata sellainen ympäristö, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, vaikka toki myös aikuisella on oikeus näyttää tunteensa. Onko tämä kirja siis kirjoitettu pikemminkin aikuisille vai lapsille ja mihin tilanteisiin se parhaiten sopisi? Minä en oikeastaan edes osaa vastata tähän kysymykseen, mutta luotan siihen, että aikuinen tunnistaa ne tilanteet, joihin kirjan tarina sopii ja milloin se on liikaa lapselle. Ehkä lapsentasoista onkin lukea kirjaa niin, että vaikka tarinan äiti olikin hiukan väsynyt, hän kävi vaan vähän lomalla (mutta unohti kertoa siitä etukäteen lapselleen) ja tuli sitten kotiin. Näin minun lapseni kirjan tapahtumat halusivat ymmärtää.

Kadonnut äitini -kirjan ovat lukeneet myös kaksi mahtavaa lastenkirjabloggaria Kirjaäiti ja Bleue. Kannattaa käydä lukemassa myös heidän pohdintansa tästä erilaisesta ja koskettavasta kuvakirjasta. Maanantaina 8.5.2017 Helsingin Sanomissa julkaistiin Päivi Heikkilä-Halttusen kirjoittama artikkeli Ahdistava arki lapsen silmin. Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko, ja hän on haastatellut juttua varten lastenpsykiatri Jari Sinkkosta. Artikkeli esittelee kolme lastenkirjaa, joissa vanhemmat ovat hukassa ja perheessä on iso kriisi. Yksi näistä kirjoista on Ruohosen Kadonnut äitini. Minusta on mielenkiintoista, miten lastenkirjakeskusteluun on otettu mukaan jopa lastenpsykiatri, ja Sinkkonen tuokin esiin kiinnostavia ja hyödyllisiä näkökulmia kaikkiin kolmeen kirjaan. Toki lastenkirjojen kirjoittajat varmasti toivovat, että heidän teoksensä herättävät ajatuksia ja tarjoavat vertaistukea, mutta onkohan kukaan heistä kuitenkaan tarkoittanut kirjoittaa niin sanottua terapiakirjaa? Tuskin. Eikä tarvitsekaan.