Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä

Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta) on Pääkallokiitäjät-lastendekkarikirjasarjan toinen osa, ja sen kirjoittaja on yläkoulun opettaja Janne Mäkitalo. Sarjan päähenkilöt ovat kasiluokkalaiset Timi ja Tero, jotka ovat jo sarjan edellisessä osassa joutuneet ratkomaan rikosta ja muodostaneet sitten Pääkallokiitäjät-nimisen kaksikon. Pojat ovat parhaita kaveruksia ja täydentävät toinen toisiaan: jos toiselta puuttuu tietoa tai rohkeutta, tulee toinen apuun. Kirjan kertoja on kommervenkeistä ja kepposista tunnettu Timi.

Kannen kuvan on tehnyt Karin Niemi.

Timin ja Teron luokka on lähtenyt luokkaretkelle Helsinkiin, jossa he pääsevät tutustumaan Suomenlinnaan ja Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi järjestettyyn taide- ja rahanäyttelyyn. Näyttelyn oppaana toimii epäilyttävästi käyttäytyvä kulttuurisihteeri, joka myös vastaa näyttelyn turvallisuusjärjestelyistä. Luonnollisesti oppilaat huvittelevat leikkimällä syksyisen Suomenlinnan tunneleissa, ja yhdellä tällaisella retkellä pojat törmäävät merkilliseen illuminati-merkkiin, joita myöhemmin putkahtelee esiin mitä kummallisemmista yhteyksistä.

Luokka yöpyy Suomenlinnassa, jossa alkaakin heidän vierailunsa aikana tapahtua kummia. Suomi 100 -näyttelyyn murtaudutaan, ja muun muassa arvokas kultakokoelma ryöstetään! Varkaat tuntuvat haihtuneen kuin tuhka tuuleen saalis mukanaan.

Suomenlinnakierroksen jälkeen luokka käy vierailulla myös Helsingin yliopistossa, ja kuulevat teologisen tiedekunnan professorin esitelmän reformaatiosta.  Myös professori tuntuu käyttäytyvän jotenkin oudosti, ja pojat huomaavat, että hänelläkin tuntuu olevan jotain tekemistä illuminatin kanssa. Koska Timi ja Tero ovat uteliaita kavereita, he päättävät lähteä takaisin Suomenlinnaan selvittämään, mitä yhteistä on illuminati-merkeillä, taidevarkaudella ja oudosti käyttäytyvillä aikuisilla.

Suomenlinnassa he joutuvat keskelle Illuminatiksi itseään kutsuvan salaseuran hämäräperäisiä touhuja ja tajuavat, että salaseuraan kuuluun useampikin heidän aikaisemmin tapaamansa tyyppi. Pojat joutuvat vangeiksi muutamaankin otteeseen, mutta selättävät vastoinkäymiset neuvokkuutensa ansioista. Kirjassa onkin aika paljon pakenemista, juoksemista ja piiloutumista, mutta toisaalta juoni pysyy kuitenkin koko ajan mielenkiintoisena. Loppujen lopuksi pojat tietysti ratkaisevat niin varastettujen arvoesineiden kuin Illuminatinkin salaisuuden ja varkaat joutuvat vastuuseen teoistaan.

Mäkitalo selvästi tuntee kahdeksasluokkalaiset ja koulumaailman, sillä ainakin minun mielestäni Timin ja Teron hahmot ovat varsin uskottavia. Sen sijaan minua hieman harmitti, miten hän oli kirjoittanut naisopettajasta mäkättävän tiukkapipon, jollaisiin usein törmää nuortenkirjoissa. Miesopettaja oli luonnollisesti se rennonpi tapaus... *kröhöm* Muutenkin kirjan uskottavuutta heikensi hieman aikuisten ja erityisesti pahisten hölmöys. Milloin kukakin heistä puhui ohi suunsa ja jätti vangituille pojille aivan liian monta kertaa pakoa varten turhan paljon välineitä ja mahdollisuuksia. Yhden tällaisen hutiloinnin vangitsijoiden taholta olisin ymmärtänyt, mutta nyt niitä kertoja oli useampia. Tietysti täytyy muistaa, että Pääkallokiitäjät-sarja on kirjoitettu lapsille, joten eihän sekään oikein sopisi, että rosvot hankkiutuisivat uteliaista nulikoista eroon listimällä nämä.

Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä on kuitenkin ihan kelpo viihdettä, jossa on sopivasti huumoria, mutta ei turhan päälleliimatulta tuntuvaa kielellistä kikkailua, johon joskus törmää joissakin nuorille ja etenkin pojille kirjoitetuissa kirjoissa. Vaikka lukijan on aika helppo arvata, ketkä ovat tarinan rosvoja, se ei haittaa lukukokemusta, vaan tarkoitus onkin pikemminkin ratkaista, miten Tero ja Timi saavat pysäytettyä pahisten aikeet. Sanoisin, että tämä Pääkallokiität-kirja on hieman Viisikko-tyyppinen dekkarikirja, jonka parissa viihtyvät  hyvinkin sellaiset arviolta 4. - 7.-luokkalaiset lapset.