Koirakirjoja ahmimisikäisille

Olen omassa lapsuudessani ollut armoton heppahullu ja luin varmaan lähes kaikki kotikirjastoni hevoskirjat. Mieleen on jäänyt monia sarjoja, joihin kuuluvia kirjoja suorastaan "ahmin". Hevosten lisäksi pidin koirista, mutta en muista lukeneeni juurikaan koira-aiheisia lastenromaaneja, eikä koiraharrastusmaailma ole minulle entuudestaan kovin tuttua. Nyt sain Otavalta arvostelukappaleet peräti kahdesta lastenkirjasarjan uusimmasta osasta, joiden aiheena ovat koirat.

Olafin pentupäiväkirjat - Pitelemätön pitkäkorva on Helena Wariksen kirjoittama ja Mirjami Mannisen kuvittama 61-sivuinen kirja, jonka päähenkilö on Olaf-koira. Se on vielä pentu ja asuu eläinystäviensä kanssa maatilalla. Tässä uusimmassa kirjassa maatilalle muuttaa kaksi aasia, ja Olaf ja tilan muut lemmikit hieman jännittävät, miten aasit suhtautuvat heihin ja kuinka aaseihin pitäisi suhtautua. Olaf on kyllä varsin ystävällinen pentu ja yrittääkin heti tehdä aasien kanssa tuttavuutta. Kakki eläimet eivät kuitenkaan suhtaudu aaseihin yhtä varauksettomasti, ja kirjassa sivutaankin sitä, miksi uudet henkilöt aiheuttavat epäluuloa ja pelkoa. Aasien lisäksi tilalle on tullut muitakin asukkaita, sillä kanien häkissä käy kumma vilinä... Olaf ystävineen päättää selvittää, mikä kumma, pieni ja musta häkissä vilistää...

Olafin pentupäiväkirjat on merkitty "Luen itse -kirjoiksi", mutta mitään aivan kaikkein helppolukuisimpia kirjoja nämä eivät ole. Sanoisin, että hyvin lukevat tokaluokkalaiset ja kolmasluokkalaiset ovat varmasti otollisimmassa iässä lukemaan näitä. Tekstiä on enemmän kuin esimerkiksi Lukupalat tai Kirjakärpänen -sarjan kirjoissa. Mustavalkoisia kuvia on suunnilleen joka toisella sivulla. Kirjan juoni ei itsessään ole kovin jännittävä, mutta tarinan lomaan on kivasti kirjoitettu tietoa eläinten käyttäytymisestä, ja eläinrakkaita lapsia nämä varmasti voivat kiinnostaa. Pitelemätön pitkäkorva on sarjan viides osa.

Toinen saamani kirja on Tassutrio -sarjan päätösosa Koirasankari. Tassutrioon kuuluu kolme tyttöä, Allu Christa ja Erika sekä heidän kissansa ja koiransa. Kirjassa seurataan tyttöjen ja heidän lemmikkiensä menestymistä erilaisissa koiraharrastuslajeissa. Kirjailija Helena Meripaasi selvästi tuntee koirat, niiden kouluttamisen ja niiden kanssa harrastamisen, mikä näkyy kautta linjan tässä kirjassa. Kun esimerkiksi Erika ei onnistu koiransa kanssa rallytoko-kisoissa, hän sättii itseään siitä, että ei keskittynyt ja sai koiransakin jännittämään.

Christan kotiin tulee hoitoon hänen setänsä jättisuuri berninpaimenkoira, jota koko perhe aluksi soimaa laiskaksi ja haisevaksi, mutta sitten käykin ilmi, että setä ei ole osannut hoitaa sitä oikein ja se kärsii liikalihavuudesta ja allergiasta. Christa päättää hoitaa koiran kuntoon ystäviensä avulla. 

Allun koira on pieni ja pippurinen, mutta taitavaksi oppinut Kirppu, jonka kanssa Allu tahtoisi harrastaa hakutreenejä, mutta kirppu ei ole siihen oikean rotuinen. Niinpä Allu keksii rallytokon ja Kirppu osoittautuu siinä varsin lahjakkaaksi. Lisäksi Kirppu tulee tarinan lopussa osoittamaan, että pieni koira pystyy suuriin tekoihin.

Tässä sarjassa pääosassa ovat koirat, eikä ihmissudekuvioille ainakaan viimeisessä osassa ole kovin paljon sijaa. Christan perheen asioita avataan sen verran, että lukija alkaa helposti osottaa hieman syvällisempää paneutumista niihin. Erika puolestaan jännittää kautta koko kirjan muutaman ikävän entisen harrastuskaverinsa ja koiransa kasvattajan käytöstä, mutta ymmärtää lopussa, ettei heistä kannata välittää. Toisaalta tämä kirja on vain reilu 100-sivuinen, eli koirien ja niiden kanssa harrastamisen ollessa pääosassa, kovin syvällisiin ihmissuhdekuvioiden setvimisiin ei luultavasti siksikään päästä. 

Sanoisin, että tämä kirja sopii hyvin noin 3.-5-luokkalaisille eläimistä kiinnostuneille lukijoille. Sarjan lukeminen kannattaa kyllä aloittaa aivan alusta ja edetä järjestyksessä. Tassutrio-kirjoja on ilmestynyt yhteensä kuusi, ja harmittelen, että sarja päättyy Koirasankariin, sillä aivan yllätyin, kuinka tämä tempaisi minut mukaansa.