Vuoden viimeinen: Tuulen vuosi

Hanna Konola on kirjoittanut ja kuvittanut kauniin kirjan Tuulen vuosi (Etana Editions 2016, saatu kustantajalta), joka kuljettaa lukijansa tuulen matkassa läpi vuodenkierron. Kyseessä on tällä kertaa kuvakirja, joka miellytti ehkä enemmän minun aikuista makuani kuin lapsiani. Jokaisella aukeamalla on yksi lause ja kuva tai kuvitus, joita katsoessa tulee mieleen adjektiivit: graafinen, pelkistetty, hilpeä ja herkkä. Kirjan värit ovat hempeitä pastilleja ja ilme sellainen, että tämä teos on saanut koristaa työhuoneeni hyllyä han sisustuselementtinä.

Tuulen vuosi alkaa huhtikuusta, jolloin talvella hiljentynyt tuuli lennättää riemullisen tuntuisesti leijoja taivaalla. Toukokuussa tuuli saa huiskia terälehtiä sinne ja tänne, kesällä se saa keinutella poutapilviä ja pieniä laivoja laineilla. Syksyllä tuuli puhaltaa puiden lehtiä ja saattelee muuttolinnut matkaan. Talvella se antaa luistelijoille vauhtia ja lopulta helmikuussa nauttii paikallaan olosta. Maaliskuun koittaessa tuuli alkaa taas odottaa uutta kevättä!

Otin Tuulen vuoden esiin tämän kuluneen vuoden viimeisenä päivänä ja muistelin, mitä kaikkea minun vuoteni on sisältänyt. Mieleeni tulee aika paljon isoja, ihania ja jännittäviä asioita. Voin hyvillä mielin sanoa, että kulunut vuosi 2016 on ollut iloinen ja ihana. Tänä vuonna olen saanut lukea ja esitellä suuren joukon hienoja kirjoja ja iloinnut erityisesti kotimaisten kirjojen kovasta tasosta! Nyt tuulen tavoin minä käännän katseeni vuoteen uuteen vuoteen ja odotan, mitä kaikkea se tuo tullessaan. 2017 on Suomen juhlavuosi ja Kirjan vuosi. Odotukset ovat siis ainakin korkealla!

Naminälästä karkkiövereihin: Malla ja namigaattori

Näin joulun jälkeen ainakin itselläni usein vaivaava naminälkä on hetkellisesti vaihtunut karkkiövereihin. Liiallinen suklaansyönti on jollain tavalla kostautunut, ja karkin sijaan mieli tekee tavallista makaroonilaatikkoa. Naminälkä ja liiallisesta karkin syönnistä seuraava karkkiähky vaivaamat myös Malla-tyttöä Nina Linnovaaran kirjoittamassa kuvakirjassa Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016).

Malla ja hänen pikkuveljensä Matti leikkivät, että nukkekodin asukkailla on siirappivellipäivä. Mallan itsensäkin tekee mieli makeaa, eikä kolottavaa karkkihammsta paikata isän tekemällä makaroonilaatikolla. Malla kihisee kiukusta, koska äiti ja isä eivät ymmärrä, että naminälkä talttuu vain karkilla, ei oikealla ruualla. Malla vannoo, että aikuisena hän aikoo ajatella ja syödä karkkia jatkuvasti, eikä vain suklapalaa salaa silloin tällöin kuten hänen äitinsä tekee. Muu perhe menee syömään makaroonilaatikkoa, mutta kiukkuinen Malla heittäytyy sohvalle haaveilemaan erilaisista karkeista.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Tyttö päättää kehittää namigaattorin, joka pystyy luomaan millaisia karkkeja tahansa. Sen avulla hän rakentaa itselleen karkkitalon, jossa jopa vesijohdot ja akvaarion kalat on tehty karkeista. Mallan kuvitelmissa karkkia on kaikkialla, jopa pikkuveljen potassa! Mutta voiko karkkia kuitenkin olla liikaa? Osoittautuu, että voi, ja Malla joutuukin yllättäen pakenemaan päälleensä vyöryäviä mintturakeita ja nilkkoihinsa kiertyviä lakritsinauhoja.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Makea uni muuttuukin vatsaa nipisteleväksi painajaiseksi, josta isä hänet onneksi herättää. Unen jälkeen naminälkä on yllättäen poissa, ja isän tekemä makaroonilaatikko maistuu Mallalle oikein hyvin. Mutta sitä Malla ei todellakaan aio myöntää äidille ja isälle. Illalla vuoteessa tyttö löytää tyynynsä alta ihanan yllätyksen: suklaasydämen, jonka sisus on ihanaa vadelmaa. Hän syö sen nautiskellen ja tallettaa konvehdin kauniin paperin sänkynsä alla olevaan purkkiin. Äidille ja isälle Malla ei aio kertoa löytämästään aartesta mitään - aikuiset eivät kuitenkaan uskoisi.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Linnovaaran tarinassa karkki tosiaan on pääosassa. Ja vaikka tarinan lapsi on ihan vakuuttunut, että äiti ja isä eivät ymmärrä hänen karkkihimoaan, niin kyllä ainakin minä tunnistan naminälän ja ymmärrän hyvin, miksi tyttö haaveilee omasta namigaattorista ja karkkitalosta. Malla ja namigaattori selvästi vetoaa myös minun lapsiini, joista varsinkin keskimmäinen haluaa lukea kirjan uudestaan ja uudestaan. Kirja tuo mieleen tarinan Hannusta ja Kertusta, jossa ihanan piparkakkutalon ja sen pihapiirin herkkujen natustaminen kostautuu, kun lapset joutuvat taloa asuttavan noidan vangeiksi. Molemmat tarinat viestivät, että liika makean syöminen on pahasta, ja seurauksena on ikävä ja huono olo. Malla ja namigaattori -kirjan loppu on kuitenkin lohduttava: pikkuinen määrä makeaa hitaasti nautiskeltuna on kuin suloinen lahja, joka tekee saajansa ja syöjänsä onnelliseksi.

Kirjan on kuvittanut Antti Huovinen, joka on taidemaalari ja graafikko. Kuvat eivät ole tarkkarajaisia, vaan niissä näkyy Huovisen kynän luonnostelujälki ja ilmeisesti vesivärillä tehty värityskin on hieman summittaista. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä mutta myös paikoin jopa hieman luontaatyöntävän näköisiä. Malla ja namigaattorin kuvitus ei siis ole kaikin paikoin mieleeni, mutta täytyy sanoa, että Huovisen valitsemat kuvakulmat ovat kuitenkin hauskoja. Ja lapseni riemuitsevat löytäessään kuvista heille itselleen tuttuja karkkeja!

Kyllä joulupukki tulee

Joulupukkisadussa on jotain hurjan taianomaista. Muistan, miten kutkuttavaa oli lapsena odottaa joulupukkia, joka viimeistään toi tullessaan joulun tunnelman. Muistan myös, miten pitkään yritin kynsin hampain pitää kiinni uskosta pukkiin, vaikka oikeastaan jo tiesin, että pukki on vain joku setä, jonka vanhempani palkkasivat esittämään pukkia. Eräs ystäväni halusi jopa niin kovin pukin olevan olemassa, että vielä isompana alakoululaisena suuttui minulle, kun kivenkovaa väitin, että ei pukkia ole olemassa. Oikeasti ystävänikin sen hyvin tiesi, mutta halusi selvästi vielä säilyttää tuon tärkeän osan joulun taikaa: uskon joulupukkiin.

Metsänväen joulusta kertovassa joulukirjassa Kyllä joulupukki tulee (Kustannus-Mäkelä Oy 2015, alkuteos Little Tiger Press 2015, saatu kustantajalta) ollaan samankaltaisen teeman äärellä: Tuleeko pukki vai jättääkö hän metsänväen ilman vierailuaan ja lahjoja. Karhu on aivan varma siitä, että joulupukki tulee, mutta muut eläimet ovat kovin epäileväisiä. Varsinkin mayrä on varsinainen epäilevä Tuomas, ja kertoo, ettei puki tule tänä vuonna ja tuskin edes seuraavanakaan. Karhun usko pukkiin on vankka, ja hän saa innostettua muut eläimet, jopa siis mäyrän, koristelemaan kuusen ja valmistelemaan kaiken pukin tuloa varten. Illan hämärtyessä eläimet istahtavat kuusen ääreen odottamaan joulupukkia. Aika kuluu, mutta pukkia ei näy. Jopa karhu alkaa epäillä... Onneksi pukki kuitenkin saapuu lahjareki mukanaan. Kaikki eläimet saavat kuin saavatkin lahoja, ja karhua odottaa erityispalkinto. Viimeistään nyt kaikki eläimet ymmärtävät, että aina kannattaa uskoa, kyllä pukki tulee!

Steve Metzger & Alison Edgson: Kyllä joulupukki tulee (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Kirjan juoni on siis aika ennalta-arvattava, mutta tietysti myös kovin jouluinen. Se selvästi vetoaa erityisesti 2,5-vuotiaaseen keskimmäiseen lapseeni, joka on halunnut kuulla tarinan jo monen monta kertaa. Kirjan suloisen ja hyvin perinteisen lastenkirjakuvituksen on tehnyt Alison Edgson. Tarinan on kirjoittanut Steve Metzger, ja sen on suomentanut Raija Rintamäki.

Steve Metzger & Alison Edgson: Kyllä joulupukki tulee (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Tämän kirjaesittelyn jälkeen blogini hiljenee joulun pyhiksi, ja haluankin nyt toivottaa teille kaikille oikein mukavaa joulua!

Oikeasti sopivan jännittävä lastenkirja: Aavepoika aapeli & Mörkölinna

Luimme vajaa viisivuotiaan esikoiseni kanssa Antti Saarnion kirjoittaman lasten kummitusromaanin Aavepoika Aapeli & mörkölinna (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta), jonka kuvituksen on tehnyt Cata Ahlbäck. Kirjan tarina onnistui pitämään sekä minut että lapsen otteessaan todella hyvin. Jossain vaiheessa jopa epäilin, onkohan kirja hieman liiankin jännittävä meidän leikki-ikäisellemme, mutta ei kuulemma ollut. Lapsi itse luonnehti kirjaa sopivan jännäksi. Minun mielestäni tarinassa oli sopivasti perinteisiä sadulle ominaisia elementtejä, sopivasti yllätyksellisyyttä ja hippunen oikeaa, kummituskirjoille ominaista kauhuakin - lapsentasoisesti tietysti.

Kirjan päähenkilö on murretta puhuva Aapeli, joka on aivan tavallinen kummituspoika maaseudulta. Aapelilla on kuitenkin suuret toiveet ryhtyä linnankummitukseksi. Aapeli saa kuulla, että se on mahdoton haave, sillä linnankummituksiksi synnytään, ei tulla. Hän kuitenkinkin uskoo unelmaansa ja lähtee etsimään itselleen sopivaa linnaa. Sellaisen luo hän lopulta saapuukin, mutta saa pian kauhukseen huomata, että linnan on ottanut valtaansa jokin todella pelottava pimeän otus eli mörkö-Mem. Sen ympärillä on hyytävä pimeys, eikä mörkö päästä otteestaan ketään, joka on joutunut sen taikapiiriin. Mörkö pakottaa nappaamansa aaveet juomaan kammottavaa mörköjuomaa, joka tylsyttää juojansa oman tahdon ja vie terän hänen muistoiltaan ja tunteiltaan. Aapeli on onneksi neuvokas aave ja onnistuu välttämään mörköjuoman juomisen. Se tutustuu linnassa olevaan vankiin, joka tietää Memin ja mörköjuoman salaisuuden. Aapeli ymmärtää, että hänen on käytävä taisteluun Memiä vastaan, mikäli koskaan mielii päästä vapaaksi. Tässä kamppailussa käy selväksi, että vain totuus on tarpeeksi vahva ase mörköä vastaan. Mörkö ei kestä totuutta, vaan elää salamähkäisyyksistä, valheista ja epäilyistä. Onneksi totuus on aina valetta vahvempi, ja pieni aavepoika onnistuu voittamaan suuren, pahan mörön! Niin Aapeli onnistuu vapauttamaan linnaan vangiksi jääneet aaveet ja nousee itse linnankummitukseksi.

Cata Ahlbäckin kuvitusta kirjasta Aavepoika Aapeli ja mörkölinna (teksti Antti Saarnio, Haamu Kustannus 2016)

Aavepoika Aapeli ja mörkölinna on tarina päättäväisyydestä, totuuden tärkeydestä ja omien unelmien tavoittelemisestä. Viehätyin itse tarinasta, mutta kirjan mustavalkoinen kuvitus ei oikein innostanut minua. Voi olla, että kuvitus olisi toiminut paremmin värillisenä, mutta nyt se jäi jotenkin valjuksi ja vähän tylsäksikin. Sääli, sillä tarinan ollessa näin mukaansatempaava, toivoisin kirjan kuvituksen olevan myös kiinnostavaa ja lapsia kiehtovaa. Silti toivon, että sopivasti jännitystä etsivät lukijat tarttuvat tähän kirjaan. Koska mörkö-Mem ja mörköjuoma ovat oikeasti aika synkkiä asioita, ei kirja kuitenkaan ihan kaikille sovi. Tekstiäki on niin paljon, että mikään aivan pienten lasten kirja tämä ei ole. Parhaiten tämä sopii esikoulu- ja alakouluikäisille, noin 6 - 10-vuotiaille lapsille.

Onko mörköjä olemassa? (Typy ja muriseva mörkö)

Melkein tasan vuosi sitten esittelin Sanna Iston ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittaman ja Sari Airolan kuvittaman viehättävän joulukirjan Typy ja topakka tonttu (Bazar Kustannus Oy 2015). Tänä syksynä julkaistiin sarjan toinen kuvakirja eli Typy ja muriseva mörkö (Bazar Kustannus Oy 2016, saatu kustantajalta). Ensimmäisen kirjan kohdalla ihailin hilpeän ja taianomaisen tarinan lisäksi Airolan persoonallista kuvitustapaa. Myös tässä uusimmassa Typy-kirjassa hänen tapansa käyttää yhdellä aukeamalla vain muutamaa väriä sekä pelkkää ääriviivapiirtämistä toimivat loistavasti. Kirjan isoilla aukeamilla hänen ilmeikkäät kuvansa pääsevät todella oikeuksiinsa.

Isto ja Nuotio ovat yhdessä luoneet tarinan, joka herättelee lasten mielikuvitusta mutta myös luultavasti rauhoittelee niitä lapsia, joiden mielikuvitus jo nyt käy kierroksilla ja synnyttää makuuhuoneen sängyn alle, ovien taakse, kaappeihin ja pimeisiin nurkkiin murisevia mörköjä. Typyn lisäksi tämän uusimman kirjan pääosassa on nimittäin pieni mörkö, joka aluksi pelottaa Typyä kovasti mutta osoittautuukin sitten itse varsin pelokkaaksi tapaukseksi. Typy ja muriseva mörkö sopinee parhaiten isommille leikki-ikäisille ja esikoululaisille, jotka jo nauttivat vähän pidemmistä kuvakirjoista.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja muriseva mörkö

Typy on vanhempiensa ja Bertta-tädin kanssa tullut viettämään kesälomaa vanhalle merenrantahuvilalle. Aluksi Typy nauttii olostaan suuressa talossa, mutta illan tullen talo alkaa näyttää Typystä toisenlaiselta. Typy näet huomaa, että hänen huoneensa kaapin alla asuu mörkö! Turhaan yrittävät äiti ja isä vakuutella, ettei mörköjä ole olemassakaan. Typy tahtoo nukkumaan äidin ja isän väliin, ja siellä hän nukkuu siitä lähtien joka yö.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja muriseva mörkö

Päivisin Typy etsii ja löytää merkkejä möröstä, mutta ei onnistu näkemään mörköä itseään. Bertta-täti päättää sitten panna tuulemaan ja suursiivota mörön esiin. Ja kuinka ollakaan, pieni, musta ja karvainen mörkö ryntää kaapin alta karkuu Bertta-tädin tarmoa sekä tämän heiluvaa pölyhuiskaa. Kun Bertta-täti torkahtaa tulee mörkö esiin. Aluksi Typyä pelottaa, mutta sitten hänen alkaa käydä sääliksi mörköä, joka on selvästi peloissaan. Mörölle pitää löytää turvallinen piilopaikka, josta Bertta-täti ei löytäisi sitä. Harmi kyllä sellaista paikkaa ei tunnu löytyvän koko talosta!

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja muriseva mörkö

Sitten Typyllä välähtää, kun hän muistaa, mikä on se hänelle itselleen kaikkein turvallisin ja paras paikka. Äidin ja isin sänky tietenkin!

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja muriseva mörkö