Muistojenlukija: Koukuttava Väki-trilogian avausosa

Elina Rouhiaisen Väki-trilogian ensimmäinen osa Muistojenlukija (Tammi 2017, arvostelukappale kustantajalta) hurmasi minut täysin. Luin kirjan kahdessa illassa ja venytin sen takia nukkumaanmenoakin pikkutunneille asti, sillä tuntui mahdottomalta laskea kirjaa käsistäni. Koska kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joudun harmikseni odottamaan vielä tovin, että pääsen lukemaan Kiurun ja hänen ystäviensä tarinan loppuun...

Muistojenlukija siis aloittaa urbaanin fantasiasarjan, ja sen pääosassa on yläkoulun ja lukion välistä kesää elävä Kiuru, jolla on ihmeellinen kyky nähdä ihmisten muistot lintuina. Kiuru osaa myös poimia tietyn linnun eli muiston parvesta, ja pystyy tällä tavalla esimerkiksi sekoittamaan ihmisen muistoja tai vaikka poistamaan niistä jonkin tietyn muiston näiden tietämättä.

Kiuru tulee vahingossa anastaneeksi nuorelta romanipojalta erään tämän erittäin yksityisen muiston ja kauhistuu huomatessaan, että poika tajuaa tarkasti, mitä Kiuru on tehnyt. Kiuru pakenee, mutta poika löytää Kiurun unien kautta. Poika on Romaniasta kotoisin oleva Dai, ja tämä kutsuu Kiurun luokseen Shangri-Laksi kutsuttunu vallattuun kiinteistöön, jossa asustaa sekalainen joukko yhteiskunnan ulkopuolella eläviä ihmisiä. Näin Kiuru tutustuu Daihin ja tämän isoveljeen Neluun sekä queer-henkilöön Bollywoodiin, joilla kaikilla on samantapaisia kykyjä kuin Kiurulla: Dai hallitsee unia, Bollywood pystyy vaikuttamaan ihmisten aisteihin (saa esimerkiksi oluen maistumaan mansikkapirtelöltä) ja Nelu ohjailee ihmisten tunteita. Kiuru puolestaan tutustuttaa kolmikon vanhaan ystäväänsä ja tulevaan poikaystäväänsä Samueliin, joka osaa lukea ihmisten ajatuksia.

On selvää, että nuorten kyvyt ovat täysin poikkeuksellisia, ja siksi he ryhtyvät selvittämään, mistä niissä on kyse. Etenkin Samuel on kovin innokas saamaan selville, mistä heidän voimansa ovat peräisin ja mihin niitä voisi käyttää. Hän onnistuu löytämään netistä vihjeitä Väki-nimisestä salaseurasta, ja järjestää tapaamisen näiden kanssa. Muut eivät ole yhtä innokkaita paljastamaan salaisuuksiaan ulkopuolisille, eivätkä he luota Väkeen, vaikka eivät oikeastaan edes vielä tiedä kuka tai mikä Väki on. Käykin aika pian ilmi, että Väella on aivan omat tavoitteensa, eikä niihin kuulu se, että joukko väen omaavia nuoria juoksentelee vapaana ja tekee mitä lystää. Samuel osoittautuu porukan heikoimmaksi lenkiksi, ja Kiuru joutuu huomaamaan karuimman kautta, että hänen ja Samuelin halut ovat hyvin erilaiset, eikä Samuel ole sellainen kuin Kiuru on aina luullut.

Kiuru itse tuntee heti olevansa kuin kotona Shangri-Lan suvaitsevaisessa ja rennon letkeässä maailmassa, jossa tuntuu olevan käynnissä ainaiset bileet. Hän on aina ollut lukutoukka, jonka on ollut hempompi elää kirjojen maailmassa kuin olla läheisissä kanssakäymisissä todellisten ihmisten kanssa. Uusien ystäviensä keskellä hän on hyväksytty omana itsenään ja tuntee vihdoin kuuluvansa johonkin. Ikuiset bileet ovat kuitenkin vain se toinen todellisuus, joka kätkee taakseen karun totuuden: Shangri-Lassa asuvilla ihmisillä on vain hyvin vähän rahaa, ruokaa tai edes peruselintarvikkeita. He kyllä ottavat vieraat avosylin vastaan ja jakavat vähästään, mutta joutuvat kerjäämään, varastamaan ja myymään kamaa voidakseen ostaa ruokaa, olutta ja esimerkiksi tampooneja.

Rouhiainen haastaakin lukijan ajattelemaan, kuinka etuoikeutettuja monet valtaväestöön kuuluvista ovat. Samuel kuuluu valtaväestön rikkaimpaan osaan, ja vaikka Kiuru on häneen verrattuna vähävarainen, on hänelläkin kaikkea yllin kyllin verrattuna Daihin, Neluun ja Bollywoodiin.

Kyllähän he nimittäin yrittivät. Kukan myyminen ja lompakoiden varastaminen oli yrittämistä, vaikkei niitä ehkä tavallisesti nähtykään sellaisena. Kiuru joutui myöntämään, että häntä ärsytti eniten se, etteivät Dai ja Bollywood osoittaneet tuntevansa minkäänlaista syyllisyyttä. Mutta mitä se olisi auttanut? Syyllisyys ei ruokkinut ketään. ... Kaiken mahtailun, läpänheiton ja juhlinnan alla Dai, Nelu ja Bollywood olivat ihmisiä, joilla meni todella huonosti. (s.125)

Lisäksi Rouhiainen on luonut hahmogallerian, joka eroaa monien nuortenkirjojen vastaavista. Kiuru esimerkiksi on taustaltaan puoliksi romani, sillä hänen äitinsä on romani, joka on eronnut yhteisöstään mentyään naimisiin kantaväestöön kuuluvan Kiurun isän kanssa. Kiuru on aina tuntenut kiinnostusta romanien elämää ja kulttuuria kohtaan, mitä hänen äitinsä ei siedä ollenkaan. Dai ja Nelu ovat tosiaan Romaniasta tulleita siirtolaisia, ja Nelu on kaiken lisäksi vielä entinen alkoholisti. Bollywood puolestaan on intialaistaustainen, joskin täysin suomalainen queer-nuori, joka haluaa itsestään käytettävän pronomineja they tai them. Hän on vahva ja positiivinen, mutta kaiken energiansa vastapainoksi vaipuu välillä syvään masennuksen alhoon, josta hänen on vaikea nousta ylös.

Oikeastaan tuntui jopa hieman ärsyttävältä, että tässä yhtälössä se petturi oli juuri rikas kantaväestön edustaja eli Samuel. Hänen vanhempansakin kuvataan kirjassa varsin kylminä ja jotenkin muovisina - aivan kuin taloudellinen menestys vähentäisi ihmisten inhimillisyyttä. Tarinan pahikset ovat kaikki vaaleahiuksisia yläluokan edustajia.

Näistä pienistä puutteista tai pikemminkin minua häiritsevistä seikoista huolimatta Muistojenlukija on hieno trilogian avausosa. Rouhiainen kirjoittaa kiinnostavasti, eikä tarinan kulku ole etukäteen arvattava. Kirja on luokiteltu niin sanotuksia YA-kirjallisuudeksi, mutta minä en suinkaan ole ainoa aikuislukija, joka viihtyi paremmin kuin hyvin sen parissa. Kirjasta ovat tykänneet esimerkiksi Heidi P. ja Linnea. Toisaalta Muistojenlukijasta pitävät varmasti nuoremmatkin lukijat yläkouluikäisistä lukiolaisiin.