Kun perheeseen tulee uusi vauva (osa III)

Ihmetys, hämmennys, mustasukkaisuus ja ärtymys vaikuttavat olevan tunteita, joita esikoinen tuntee, kun uusi vauva on tullut kotiin sairaalasta - ainakin näin näyttää olevan lukemissamme lastenkirjoissa. 

Onhan se toki valtava asia, että yhtäkkiä ainoasta lapsesta tuleekin toinen kahdesta lapsesta, ja esikoinen joutuukin jakamaan vanhempansa täysin uuden sisaruksen kanssa. Hämmennystä ja mustaisukkaisuutta varmasti lisää vielä se, että aluksi vauva vie ymmärrettävästi ison osan (äidin) vanhempien ajasta, ja esikoinen joutuu aikaisempaa enemmän odottamaan vuoroaan vähän kaikessa.

Tässä taas muutama aiheesta kertova kirja, joita olemme viime aikoina lainanneet ja lukeneet:

Kun minusta tuli isoveli (Lasten Keskus, 2015, suom. Marketta Vaismaa) on Catherine Leblancin kirjoittama ja Eve Tharletin kuvittama kirja Pikku Karhusta, josta tulee isoveli pienelle Anni-vauvalle. Aluksi Pikku Karhu on innoissaan, sillä vanhemmat ovat kertoneet, että hän saa uuden leikkikaverin. Pettymys on kuitenkin suuri, kun Anni-vauva on syntyessään niin pieni, että ei edes osaa tervehtiä isoveljeään, saati leikkiä tämän kanssa. Vanhemmat ovat unohtaneet kertoa, että vauvan pitää kasvaa ensin aika paljon, ja vasta sitten se osaa touhuta yhdessä Pikku Karhun kanssa. 

Pikku Karhu tuntee itsensä hylätyksi, kun Anni tuntuu saavan kaiken huomion ja avun vanhemmiltaan. Isä ei enää ehdi leikkimään, ja uuden isoveljen pitääkin yhtäkkiä suoriutua pukemista ja muista askareista itse, koska on kuulemma jo niin iso. Kaiken lisäksi sisko haisee... Pikku Karhu päättää, että hänkin rupeaa haisevaksi karhuksi, eikä lainkaan enää peseydy. Mustasukkaisuutta ja kiukkua on siis selvästi havaittavissa.

Eve Tharletin kuvitus on vaaleansävyistä ja herkkää. Kuvitus tekeekin kirjasta tunnelmaltaan varsin hempeän.

Uusi isoveli ei siis lainkaan enää piittää pikkusiskostaan, mutta tietysti tällaisen lastenkirjan juoneen kuuluu, että hänen mielensä muuttuu. Pikku Karhu päättää heittäytyä matolle pötköttämään siskonsa viereen ja olla myös tekemättä mitään. Sitten hän huomaakin, että Anni vastaa omalla tavallaan Pikku Karhun jutteluihin ja katseeseen. Syntyy veljen ja siskon ensimmäinen yhteinen leikki. Ja niin Pikku Karhu haluaakin pitää siskostaan huolta ja esitellä tälle kaikki lelunsa. Hän tuntee itsensä taas tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

Kaksikolta Leblanc ja Tharlet on ilmestynyt aikaisemmin kirja Rakastatko minua, jos (Lasten Keskus, 2012), jossa Pikku Karhu testaa, rakastaako äiti häntä huolimatta siitä, mitä hän tekisi, sanoisi tai millainen hän olisi. Kirjassa viitataan tulevaan sisarukseen, kun äitikarhi lupaa rakastaa Pikku Karhua, vaikka tulisi muitakin, joita hän rakastaisi. Meillä esikoinen vaati lukemaan tätä kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kun minusta tuli isoveli sopii hyvin jatkolukemiseksi Rakastatko minua, jos -kirjalle, joka pohjustaa hyvin sitä, että vanhemmat eivät lakkaa rakastamasta esikoista, vaikka perheeseen syntyisi kuinka monta vauvaa tahansa.

Debi Gliori on kirjoittanut ja kuvittanut räväkämmän ja vähemmän hempeän kirjan Mistä tuo vauva tulla tupsahti? (Kustannus-Mäkelä Oy, 2005, suomeksi riimitellyt Terhi Leskinen). Kirjan tiikeriperheeseen on syntynyt uusi vauva, ja esikoinen kummastelee, mistä vauva oikein on tulla tupsahtanut. Hän pohtii, onkohan vauva kenties kasvanut siemenestä, ostettu tavaratalosta, leivottu kuten piparkakaut tai kenties koottu osista. Isoveli (?) toivookin, että oli vauva tullut mistä tahansa, se voitaisiin vielä palauttaa. Uusi isoveli ei näet kestä vauva parkumista eikä hajua sen vaipoissa.

Kuten kirjassa Kun minusta tuli isoveli, myös tässä kirjassa esikoisen ja uuden pikkuisen välille syntyy yhteisymmärrys ja ikioma suhde, kun isompi sisarus äkkää vauvan haurauden ja saa vauvaan kontaktin. Kun vauva oikein kovasti itkee sängyssään, haluaa isoveli-tiikeri lohduttaa tätä ja saakin vauvan rauhoittumaan. Lopuksi kirjassa vielä muistutetaan, miten me kaikki olemme olleet joskus vauvoja, yhtä hauraita ja ainutlaatuisia kaikki.

Leskisen riimittely on nokkelaa, ja minusta ainakin oli mukava lukea lorumuotoon kirjoitettua kirjaa tästä aiheesta. Kirja oli pirteä, ja hauskasti lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Oivaltavaa oli myös aukeama, jossa tapahtumia kuvattiin yksin pinnasänkyyn jätetyn vauvan näkökulmasta (kuvassa vauva itkee yksin avaruudessa). Sitä ihmettelimme oman esikoisemme kanssa monta kertaa. Kun minusta tuli isoveli ja Mistä tuo vauva tulla tupsahti? valikoituivat meillä iltasatukirjoiksi monen monta kertaa.

Kolmas kirja, jonka lainasimme ja luimme, mutta emme muistaakseni yhtä kertaa enempää, oli Sibylle ja Jürgen Rieckhoffin kirjan Ellasta tulee isosisko (Kustannus-Mäkelä Oy, 2009, suom. Mirka Lahti). Ella tuntuu olevan vanhempi kuin kahdessa yllä olevassa kirjassa Pikku Karhu ja isoveli-tiikeri olivat. Hänen on vaikea tottua ajatukseen, että perheessä on vauva, joka vie huomion, parkuu ja haisee (tämä muuten nostettiin esiin kaikissa kirjoissa). Ella pohtii, että tokko vauvasta on mitään hyötyäkään. Mieluummin hän haluaisi isosiskon, jonka kanssa voisi puuhailla tyttöjen juttuja, ja joka lainaisi Ellalle poikaystäväänsä.

Tässäkin kirjassa isosisaruksen mieli muuttuu, kun hän ymmärtää, että vauva on vielä pieni ja tarvitsee isomman sisaruksensa huolenpitoa. Ella on myös iloinen, että enää hän ei ole ainoa lapsi talossa, jota kohdellaan kuten pikkulapsia, määrätään liian aikaisin sänkyyn ja torutaan kepposista. Tyttö huomaa, että pikkuveli on oikeastaan todella mainio juttu, ja hän itse voikin sitten olla pikkuveljelle sellainen isosisko, jota toivoi itselleen.

Ellasta tulee isosisko on selvimmin sukupuoleen sidotumpi kirja kuin kaksi ensimmäistä - Ella on jotenkin kovin neitimäinen tyttö, sellainen, josta tulee mieleen sanonta pikku pimu. Kirja on suunnattu myös hieman isommille lapsille kuin kaksi ensimmäistä. Ehkä näiden seikkojen takia kirja jäi meillä niin vähälle lukemiselle. Esikoisemme ei tainnut löytää siitä juurikaan yhtymäkohtia omaan elämäänsä.

Katos aikaisemmat aihetta käsittelevät kirjavinkit täältä ja täältä.

Roope Lipastin Viikinkisolmu - tarina ystävyydestä

Viikinkisolmu (WSOY, 2015) on Roope Lipastin kirjoittama lasten romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen esihistoriaan, rauta-aikaan. Tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä, mutta niiden taustalla Lipasti on kehitellyt tarinaansa todellisten historiallisten faktojen ympärille, mikä tekee romaanista kiinnostavan.

Kannen kuva ei varsinaisesti miellytä silmääni miellytä,
vaan tuo mieleen tietokoneella tehdyn elokuvajulisteen. 

Kirjan päähenkilö on Maanavilja, jota kutustaan lempinimellä Vilja. Vilja asuu pienessä kylässä Linnavuoren huipulla, suuren veden rannalla. Viljan isa on kylän seppä ja Viljasta varsin mahtava mies. Tyttö itse nauttii elämästään kesäisellä Linnavuorella, käyskentelee luonnossa ja auttaa äitiään askareissa. Viljan suurin haave on päästä purjehtimaan maailman meriä, seikkailemaan ja tutkimaan kaukaisia maita.

Eräänä päivänä Viljan kylään saapuu kauppalaivasto, jonka mukana purjentii Viljan ikäinen poika, Pekko. Pekko on jäänyt orvoksi, kun hurja viikinki Olavi seurueineen hyökkäsi hänen kotikyläänsä tuhoten sen ja ryöstäen Pekon perheen mukaansa. Olavi on pelottava viikinki, jonka maine kylmäverisenä tappajana ja julmana ryöstäjänä pitää ihmiset varuillaan ja sai heidät pelkäämään lähestyviä laivoja, sillä Olavin venekunnan lähestyminen tietää lähes varmaa tuhoa.

Pekko ja Vilja ystävystyvät ja uskoutuvat toisilleen - Vilja haaveistaan ja Pekko taustastaan. Kesäpäivien rauha rikkoutuu, kun pahin mahdollinen tapahtuu ja taivaanrantaan ilmestyy Olavin laivojen uhkaavat hahmot. Onneksi Viljan kylä on rakennettu mahtavalle Linnavuorelle, jonka linnoitukseen vihollisen on lähes mahdoton tunkeutua. Kyläläiset puolustavat kotiaan rohkeasti, mutta kalliilla hinnalla. Kun Olavi vihdoin joutuu perääntymään, jättää hän jälkeensä haavoittuneen pojan, Egilin.

Vilja ja Pekko tuntevat olevansa vastuussa Egilin kohtalosta ja vanhoja tapoja uhmaten pelastavat pojan ja kuljettavat tämän salassa mahtavan parantajan ja tietäjän, Hyvälemmen, mökille. Egil ystävystyy toipilasaikanaan Viljan kanssa, mikä ei Pekosta tunnu hyvältä. Pekko tekee suutuspäissään teon, joka asettaa Egilin hengen uudestaan vaaraan. Kaiken huipuksi Olavin veneiden purjeet ilmestyvät taas näkyviin... Vilja, Pekko ja Egil joutuvat punnitsemaan suhdettaan uudestaan ja miettimään, mitä tarkoittaa anteeksianto ja ystävyys.

Viikinkisolmu on mielestäni ennen kaikkea romaani ystävyydestä, ja Lipasti selvästi haluaa korostaa anteeksiantamisen ja toveruuden tärkeyttä. Viljalle hän on antanut viisaan ja oikeudenmukaisen puhemiehen roolin ja halun auttaa muita. Lipastin kerronta on kevyttä ja mutkatonta. Kirja sopiikin mainiosti alakouluikäisille, eikä lukeminen vaadi aikaisempaa kokemusta historiasta. Viikinkisolmu ei tarjonnut kovin suuria yllätyksiä, mutta ihan mukavan lukukokemuksen kuitenkin. Hieman minua häiritsi, miten Lipasti oli oikonut mutkia, ja henkilöt puhuivat keskenään samaa kieltä. Epäilen olisivatko muinaissuomalainen Vilja ja viikinki Egil eimerkiksi todellisuudessa ymmärtäneet toisiaan. Romaanin kannalta oli tietysti oleellista, että lapsilla oli keskenään yhteinen kieli.

Loruja Keväästä ja kesästä

Metsäretki

"Minne mennään?

Mennään metsään!

Ihmetellään, ihastellaan

sinivuokon sineä,

muistellaan ja mietiskellään

joka kasvin nimeä."

(Elina Kynsijärvi: Loruja keväästä ja kesästä, Maahenki 2015)

Voi, mikä lämpö, mikä ihana auringonpaiste! Ulkona on niin kaunis sää, että on lähes sopimatonta istua nyt koneella naputtelemassa tätä kirjoitusta. Ihan pakko kuitenkin on, sillä innostuin niin kovasti tästä Loruja keväästä ja kesästä (Maahenki, 2015, saatu kustantajalta) valokuvalorukirjasta, että halusin kirjoittaa siitä heti myös teille.

Valitsin hyllystäni kahvittelulukemista, ja keväinen ilma suorastaan vaati valitsemaan tämän lorukirjan, jonka lorut on kirjoittanut Elina Kynsijärvi ja kuvat on ottanut Benjam Pöntinen. Kirja alkaa maaliskuisesta joenmutkasta ja loppuu kesäyön hämyyn ja ulpukoiden suojaiseen lammenpohjaan. Välille mahtuu monta kaunista kuvaa ja niihin sopivaa lorua. Jokainen loru kuvaa keväisen ja kesäisen luonnon ihmeitä, kasveja tai eläimiä ja pitää sisällään paljon tietoa ympäristöstämme. Esimerkiksi:

Pikkukultasiiven muodonmuutos

"Kesällä synnyin munasta,

talven talvehdin toukkana,

keväällä aikaisin heräsin,

toukkana toimin, voimia keräsin

suolaheinää syöden."

"Huhtikuussa tosiaan,

koteloiduin kokonaan,

toukokuussa kuoriuduin,

hyvin siitä suoriuduin,

                   ja olin valmis perhonen

       pikkukultasiipi!"

(Elina Kynsijärvi: Loruja keväästä ja kesästä, Maahenki 2015)

 (Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä, Maahenki 2015)

  (Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä, Maahenki 2015)

 (Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä, Maahenki 2015)

Kynsijärvi ja Pöntinen ovat tehneet yhdessä myös neljä muuta kuvalorukirjaa Loruja Ötököistä (Maahenki, 2014), Liituri (Lorumuotoon kirjoitettu tarina liito-oravasta, Maahenki, 2013), Loruja Nisäkkäistä (Maahenki, 2012) ja Loruja Linnuista (Maahenki, 2011). 

Loruja voi hyvin lukea leikki-ikäistenkin kanssa, ja ainakin meillä kolmevuotias katselee mielellään luontokuvia, tutkii ja ihmettelee varsinkin pieniä ötököitä. Kirjat ovatkin mainio tapa tutustuttaa lapset luontoon ja sen eliöstöön. Uskon, että myös opetuskäytössä nämä kirjat toimivat sekä ympäristö- ja luonnontiedon opetuksessa että äidinkielen tunneilla. Minä ainakin jo odotan, että pääsen lukemaan näitä loruja oppilailleni ja he pääsevät kirjoittamaan omat lorunsa! 

Kirja täynnä leikki-ikäisen omaa tahtoa: Pikku hiiri tuuliviiri

Riikka Jäntin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Pikku hiiri, tuuliviiri (Tammi, 2015) on kaikessa yksinkertaisuudessaa ja tuttuudessaan oikein näpsäkkä lastenkirja, joka herätti ainakin meillä paljon nyökyttelyä ja ymmärtävää muminaa - ainakin siis meissä aikuislukijoissa. Kirjassa näet kuvataan Hiiru-hiiren päivä, joka sisältää varsin paljon leikki-ikäisten lasten perheille tuttuja tilanteita, joissa lapsi ei halua tehdä jotain tai haluaa tehdä asiat itse. Pukeminen ei esimerkiksi sovi Hiirulle ollenkaan, eikä hän ainakaan halua, että äiti siinä auttaa. Tarhamatkalla Hiiru ei tahdo kiiruhtaa, vaan pomppia lätäköissä. Kotiinkaan Hiiru ei halua tarhasta lähteä eikä syödä ruualla kasviksia. Peliaikaakaan ei saisi rajoittaa ja hampaiden pesu se vasta onkin Hiirusta kurjaa. Kuulostaako tutulta?

Hiiru onkin kovin tyypillinen leikki-ikäinen, joka on yhdessä hetkessä iloinen ja tyytyväinen, mutta toisessa tilanteessa harjoittelee oman tahtonsa ilmaisemista vähän liiankin voimakkaasti. Silti kiukkutilanteet menevät nopeasti ohi, eikä äitihiiri anna uhmikselle periksi. Hän pitää silmiään pyöritellen näissä ei-ei -tilanteissa oman päänsä ja tarvittaessa kuljettaa Hiirun vaikka hännästä pukemaan tai hammaspesulle (Tämä olikin seikka, josta eiskoinen suuttui: "Miksi tuo roikottaa Hiirua hännästä?!"). Niin hiiri touhuaakin hetken kuluttua jo hyväntuulisena jotain muuta, ja on unohtanut kiukuttelun aiheensa.

Vaikka Pikku hiiri, tuuliviiri tarjoaakin isoille ja pienille lukijoille tilanteita, joihin on helppo samastua, mutta se ei sisällä mitään varsinaista opetusta. Siitä puuttuukin monelle lastenkirjalle tyypillinen kasvattava ja opettavainen ote. Kirjassa ei myöskään ole mitään selkeää juonta huippukohtineen, vaan se on pikemminkin kuvaus yhdestä tavallisesta päivästä leikki-ikäisen hiirilapsen perheessä. Olikin oikeastaan ihan virkistävää lukea vaihteeksi lastenkirja, jonka tarkoitus ei ollutkaan tuoda ratkaisuja konfliktitilanteisiin tai kasvattaa pientä lukijaa. Kirja tyytyy vain kuvailemaan näitä arkisia tilanteita sellaisina, kuin ne varmasti monessa perheessä koetaan.

Jäntin kuvitus tuo mieleen vanhat lasten kuvakirjat, etenkin Tammen kultaiset kirjat. Kirjassa kuvitus on tärkeässä roolissa, ja tekstin osuus on vähäinen. Teksti koostuu pitkälti Hiirun ja äidin välisestä vuoropuheluista ja muodostuu lyhyistä repliikeistä. Kuvat kuljettavat tarinaa eteen päin, ja tarina on olisi helposti luettavissa niistä jopa ilman tekstiäkin.

Tuija Lehtinen: Saimi ja Selma salainen ihailija

Minä kuulun siihen joukkoon, joka on nuoruudessaan lukenut kaikki kirjaston Tuija Lehtisen nuortenkirjat kannesta kanteen - Mirkka-kirjat jopa useaan kertaan. Siirryttyäni lainaamaan kirjoja aikuisten puolelta, unohdin nuortenkirjat pitkäksi aikaan (mikä harmi!), enkä ole pysynyt kärryillä Lehtisen uusimmista kirjasarjoista. Olenkin tyytyväinen, että tulin lainanneeksi tämän Tuija Lehtisen uusimman tyttökirjasarjan ensimmäisen osan, eli Saimi ja Selma, salainen ihailija (Otava, 2014). Luettuani tämän, voin todeta, että Lehtisen nuortenkirjat ovat edelleen hauskoja, reippaita ja hyväntuulisia.

Päähenkilöt Saimi ja Selma ovat kuudesluokkalaiset siskokset, jotka tekevät oikeastaan kaiken yhdessä. Heidän isosiskonsa Rebekka (Lehtisen aikaisemmasta Rebekka-sarjasta tuttu), on muuttanut muualle opiskelemaan ja Mossu-isoveli palannut puolestaan kotiin valivuodelta Hollannista. Mossu pesiytyy Rebekan entiseen tornihuoneeseen, eikä pane tikkua ristiin keksiäkseen itselleen kehittävää ja fiksua tekemistä. Saimi ja Selma taasen ovat näppäriä tyttöjä, jotka haaveilevat tornihuoneen valloittamisesta. Ja se onnistuu vain, jos Mossu ottaa itseään niskasta kiinni, hankkii työpaikan ja oman asunnon. Tytöt kuitenkin tietävät, että kotona kaiket päivät pyöriskelevä, bändiunelmia hautova Mossu tarvitsee kunnon piristysruiskeen, jotta tämä saadaan tekemään se kaivattu ryhtiliike. Saimi ja Selma keksivät salaisen ihailijan, runotytön, joka lähestyy Mossua kirjeitse ja tämän bändin nettisivujen kautta tunnustaen vuolaasti ihastumistaan mustanpuhuvaa Mossua kohtaan.

Saimin ja Selman aika menee salaisen ihailijan ylläpitämisen lisäksi myös ulkonäytelmän käsikirjoittamiseen, organisoimiseen ja harjoitusten vetämiseen. Lisäksi tytöt pelaavat ahkerasti ringetteä ja käyvät moikkaamassa vanhustentalon asukkaita. Siksi meinaakin jo käydä niin, että koko salainen ihailija jää muiden touhujen jalkoihin...

Lehtinen kuvaa hyvin tämän päivän nuorten elämää kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen. Saimin ja Selman rinnakkaisluokalla on suosittu Lilli ja hänen kännykkäjenginsä, jotka harrastavat cheerleadingia ja pitävät itseään muita parempina. Lilli pyrkii sabotoimaan tyttöjen näytelmäesityksen ja harrastaa myös inhottavaa some-kiusaamista. Saimi on siskoksista se, jonka on helpompi ohittaa Lillin temput olankohautuksella - tai suuttua niistä, mutta Selma miettii salaa, että olisi kuitenkin ihan mukava kuulua kännykkäjengin joukkoon.

Saimi ja Selma ovatkin selvästi tulleet esimurrosikään, ja Selma esimerkiksi on alkanut kiinnostua pojista, vaatteista ja "tyttöjen jutuista" siinä, missä Saimi menee rämäpäänä tapahtumasta toiseen välittämättä tuon taivaallista, miltä näyttää ja kuka hänestä tykkää tai ei tykkää. Voisinkin kuvitella, että tätä aihetta tullaan vielä käsittelemään sarjan seuraavissa osissa.

Saimi ja Selma, salainen ihailija on luullakseni kirjoitettu pikemminkin alakoulu- kuin yläkouluikäisille nuorille, tytöille pikemmin kuin pojille. Varmasti ne, jotka ovat lukeneet Rebekka-kirjoja, lukisivat mielellään, mitä Rebekalle ja muille Rebekka-sarjasta tutuille henkilöille kuuluu. Minua välillä vähän häiritsi, kun henkilöitä oli aika paljon, ja tuntui, että lukijan oletettiin tietävän kuka kukin on, eli lukeneen Rebekoita. Nimiä vilisi paljon ja viittauksia Rebekka-kirjojen tapahtumiin oli myös useita. Ei se kokonaiskuitenkaan lukukokemusta haitannut. Taidanpa sensijaan lainata jonkun Rebekka-kirjan tässä lähitulevaisuudessa... :)