Ainoa taivas - nuoren lestadiolaistytön itsenäistymistarina

Esikoiskirjailija Essi Ihonen on kirjoittanut nuortenromaanin Ainoa taivas (WSOY 2018), joka kertoo 17-vuotiaan Ainon elämästä ja kipuilusta lestadiolaisperheessä. Ihonen on itse kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, joten vakka kirja ei varsinaisesti kerro hänen elämästään, ainakin omassa mielessäni tieto Ihosen taustasta lisäsi kirjan tapahtumille ja kuvauksille uskottavuutta. Kirjan etuliepeessä mainitaan:

Hän (Ihonen) työskentelee kirjastossa ja yrittää selvittää kirjoittamalla itselleen asioita, joihin ei muuten löydä selkeyttä.

Kansi: Riikka Turkulainen

Ainoa taivas -kirjan nuori päähenkilö on kasvanut lapsuudesta asti pirun ja perkeleen pelkoon. Hänen isänsä on tehnyt selväksi, että ne ovat tytössä vahvasti, joten tämän pitää olla alati valppaana, rukoilla Jumalaa ja olla kuuliainen sekä Jumalalle, vanhemmilleen että Kirjalle. Kirja ei ole vain esine, se on kirja isolla K:lla, eikä sen nimeä saa sanoa turhaan.

Perheen ankara isä on kasvattanut poikaansa ja kahta tytärtään herran kuriin ja nuhteeseen, ja ulkopuolisen tarkkailijan mielestä käyttää lapsiinsa henkistä (ja joskus myös fyysistä) väkivaltaa saadakseen oppinsa perille. Isän tarkoitus on pitää kaksi tytärtään puhtoisina ja siveinä avioliittoa varten. Naiset oppivat peittämään seuroissa päänsä huivilla, letittämään tukkansa ja käyttävät aina peittäviä vaatteita, jotteivat houkuttelisi miehiä lihan syntiin.

Lasten äiti on hänkin alistunut miehensä käskettäväksi, vanhentunut raskaan kotityötaakkansa alla ennenaikaisesti ja kieltänyt omat mielipiteensä sekä tunteensa. Vanhemmilla on myös suuri salaisuus, joka vaikuttaa siihen, että he tahtovat naittaa nuorimman tyttärensä mahdollisimman pian seurakunnasta tutulle Armo-nimiselle pojalle.

Aino seuraa mieli murtuneena, hämmentyneenä ja epätietoisena 18-vuotiaan siskonsa etääntymistä, hääjärjestelyjä, naimisiinmenoa ja myöhemmin myös raskausaikaa, eikä osaa kuvitella itselleen samanlaista elämää. Silti se on ainoa elämä, jonka hän itselleen todella pystyy kuvittelemaan, ja siksi Aino päätyy kihloihin Armon kanssa, vaikka vaimoksi ja äidiksi tuleminen hirvittääkin häntä. Ainon veli Valo on irtaantunut liikkeestä ja nainut naisen sen ulkopuoleta. Veljensä luona Aino näkee toisenlaisen perhemallin, jossa lapsi saa leikki ja valita oman polkunsa ja jossa nainen saa määrätä omasta kehostaan. Veljen sekä veljen vaimon Leenin kanssa vaikenemisen kulttuuriin tottunut tyttö saa myös puhua ääneen tunteistaan ja käydä hapuilevia keskusteluja tulevaisuudestaan ja rakkaudesta. Leeni jopa kertoo Ainolle, mitä miehen ja naisen välillä tapahtuu (lestadiolaisten tapauksessa vasta hääyönä) sekä siitä, että Aino voisi keskustella Armon kanssa ehkäisypillereiden hankkimisesta.

Lestadiolaisnuorten kesäleirillä Aino näkee myös vilauksen toisenlaisesta Jumalasta, joka ei suinkaan ole niin ankara kuin isän Jumala, mutta isän hänen iskostama pelko ja synnintunto on niin syvällä, että Aino ei oikestaan osaa kuin totella, katua ja syyllistää itseään kuvittelemistaan synneistä, joita ovat myös hapuilevat ajatukset kohti itsenäsitymistä ja itsemääräämistä. Kirjan loppupuolella, hieman aika ennalta-arvattavasti, Aino repäisee itsensä irti vanhempiensa vaikutuspiiristä ja alkaa todella tutustua itseensä, vaikkei sekään tietenkään käy helposti.

Ihonen kuvaa esikoislestadiolaisuutta ja nuoren lestadiolaistytön elämää sellaisena kuin me maallikot olemme usein tottuneet lestadiolaisuuden näkemään. Satun itse muun muassa työni kautta tuntemaan useita lestadiolaisperheitä, eivätkä he vapaampine sääntöineen taida kuulua ainakaan esikoislestadiolaisiin, sillä en osannut sijoittaa näitä tuntemiani nauravia, aurinkoa palvovia, lastensa kanssa leikkiviä perheitä noihin ankariin kulisseihin, joita Ihonen kirjassaan kuvaa. Mietin jopa kirjaa lukiessani, että on hieman sääli, miten kirja toistaa niitä tiettyjä mielikuvia, joita monella ei-lestadiolaisella taitaa olla uskovaisista sekä koko lestadiolaisliikkeestä. Toki jossain kohtaa kirjaa pilkahti välähdyksiä ilosta, yhteenkuuluvuudesta ja auttamisesta, mutta niitäkin varjosti jonkinlainen alistuva laumasieluisuus, jokkoon ja sen tahtoon alistuminen. Monesti kirjan seurakuntalaiset vaikuttivat kovin uteliailta, yksioikoisilta ja jopa julmilta.

Olisin kaivannut hieman lisää pureutumista Ainon perheenjäsenten ajatuksiin ja henkilökuviin, sillä nyt he jäivät minulle hieman etäisiksi. Ainon perheenjäsenistä Valo tuli minulle kaikkein läheisemmäksi, ja hänen perheensä toikin valonpilkahduksia sekä Ainon ankeaan elämään että paikoin epätoivoiselta tuntuvaan tarinaan.

Ihonen kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, ja tarinan näkökulma minäkertoja-Ainon, joten lauseet kulkivat monesti kuin nuoren tytön pukkoilevat, paikoin jopa katkonaiset ajatukset. Ihonen on taitava nuori kirjailija, joka toivottavasti ja uskoakseni jatkaa kirjoittamista ja jonka mahdollisen tulevan tuotannon pariin tulen palaamaan mielihyvin, suurella mielenkiinnolla. Tämä romaani sopii hyvin isommille yläkoululaisille ja lukioikäisille nuorille.

Ainoa taivas -kirjan ovat lukeneet muun muassa myös Kirjapöllö, joka piti teoksesta kovasti, sekä Kirsin kirjanurkan Kirsi, joka nosti hienosti esiin sen tosiasian, että huolimatta maassamme olevasta uskonnonvapauslaista, ei tämä uskonnonvapaus kuitenkaan koske lapsia.