En ikinä luovuta on koskettava kertomus nuoren tytön taistelusta leukemiaa vastaan

En ikinä luovuta (Karisto 2017, arvostelukappale) on eittämättä koskettavin nuortenkirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Se kertoo 12-vuotiaana leukemiaan sairastuneen Emilia Mäkisen tarinan. Tämän tosielämään perustuvan kirjan on Emilian omaisten pyynnöstä kirjoittanut Päivi Lukkarila. Hän kirjoitti kirjan Emilian omien kirjoitusten ja läheisille tekemien haastattelujen pohjalta. Emilia itse menehtyi rankan tautinsa uuvuttamana 22.9.2013 vain neljätoistavuotiaana. 



Tyttö oli innokas ja lahjakas kirjoittaja ja piti elämästään kahtakin eri blogia, joihin purki tuntojaan ja joissa kertoi omasta elämästään ja itselleen tärkeistä asioista. Niitä olivat ennen kaikkea hevoset Iiris ja Hurri, ratsastaminen ja parhaan ystävänsä Julian kanssa oleminen. Emilia nautti myös valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta, ja hänen haaveensa oli julkaista kirja. Lukkarila onkin sisällyttänyt tähän kirjaan Emilian omia tekstejä, ja kannen kuva on Emilian itse ottama. Takakannessa puolestaan on Emilian parhaan ystävän Julian ottama kuva Emiliasta. 

Kirja tapahtumat ajoittuvat Emilian kahteen viimeiseen elinvuoteen ja ne alkavat siitä hetkestä, kun Emilia saa tietää sairastavansa lapsille harvinaisempaa leukemiatyyppiä AML:ää ja joutuu lähtemään kiireesti sairaalaan. Kotiin jäävät perheen koirat sekä Emilian rakas hevonen Hurri. Sairaalajakso on rankka, ja hoidot rikkovat ennen kuin voivat parantaa. 

Mun ääni värähtää vähän, kun mä kysyn:
- Kuinka moni kuolee?
- Ensimmäisen kerran leukemiaan sairastuvilla lapsilla hoitoennuste on hyvä. Jopa kahdeksankymmentä prosenttia paranee solunsalpaajahoidolla. ...
Se kuulostaa aika hyvältä. Niin kuin joku laittaisi pöydälle kymmenen pelikorttia nurinpäin, ja niistä kahdeksan olisi punaisia ja kaksi mustaa ja mun pitäis arvata punainen kortti. Melko suurella todennäköisyydellä sellainen osuisi käteen.

Kirjassa selitetään syöpähoitoon liittyviä termejä, hoitoja ja asioita siten, että nuorten lukijoiden on helppo ymmärtää, mistä on kyse. Tämä olisi varmasti ilahduttanut Emiliaa, sillä hän joutui sairautensa ja sen remissiovaiheen aikana huomaamaan, miten ihmisillä oli kummallisia ennakkoluuloja käsityksiä syövistä ja esimerkiksi niiden tarttumisesta. Kun Emilia pääsee taas kouluun, hän huomaa, että opettajat eivät osaa enää kohdella häntä aivan normaalisti ja katsovat läpi sormiensa monia tytön tempauksia. 

Tarinassa Emilia suree lukijankin sydäntä särkevän paljon sitä, että sairaus eristää hänet muista ihmisistä. Infektiovaaran takia hoitojen aikana ei voi juuri liikkua missään, eikä tippapulloon kytkettynä pääse ratsastamaan. Moni Emilian koulukavereista tuntuu katoavan hänen elämästään, ja vain Julian kanssa olo tuntuu normaalilta.

Huolimatta kaikesta, mitä Emilia joutuu henkisesti ja fyysisesti kestämään, hän vaikuttaa kirjan perusteella vahvalta, päättäväiseltä ja positiiviselta tytöltä, jonka elämän kantava voima on hevoset. Ne kannustavat Emiliaa jaksamaan silloinkin, kun kunto on romahtanut, eikä edes nieleminen, saati puhuminen onnistu. Aina, kun hoitojaksojen välissä on mahdollista, lähtee Emilia ratsastamaan, ja tytölle ostetaan uusi hevonenkin. Hänen perheensä on koko ajan tytön tukena, ja isoäiti lupaa viedä tytön ratsastamaan Islantiin heti, kun syöpä on selätetty.

Ja jos mä nyt kuolen, mitä tapahtuu Hurrille? Tietysti äiti, Krisse tai Julia hoitaa sen, mutta siltikin mua itkettää, kun mietin Hurria. ... Hurrin takia mä en voi kuolla.

Emilian ensimmäinen syöpä saadaan parannettua, ja hän pääsee viettämään normaalia teinityön arkea, johon kuuluvat puuduttavat koulupäivät, hassuttelut luokkakavereiden kanssa, blogiin kirjoittaminen, yhteenotot äidin kanssa ja tietysti hevoset. Se ihmetytti minua hiukan, että ainakaan tässä kirjassa Emilia ei tunnu olevan ihastunut kehenkään, vaikka yleensä hänen ikäisensä kokevat voimakkaitakin rakastumisen tunteita. Ehkä hevoset ja sairaus vievät kaikki hänen ajatuksensa eikä ihastumiselle jää sijaa?

Emilian elämä normalisoituu, ja koko perhe ehtii huokaista helpotuksesta, vaikka tietysti Emilian pitää käydä tiheästi kontrolleissa ja tarkkailla vointiaan. Emilia itse on riemuitsee, kun saa elää normaalia elämää, ja siksi hänestä tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja raskaalta vanhempien päätös erota. Sekin kytkeytyy Emilian mielessä hänen sairauteensa:

Mietin, erooko ne sen takia, että mun sairauteni on vienyt niin paljon niiden aikaa ja voimia.

Huono olo ja kivut alkavat vaivata Emiliaa, ja testeissä huomataan, että hänen luuytimessään on kummallisia, uusia kromosomimuutoksia. Se tuntuu valtavan pelottavalta, mutta Emilia päättää olla pelkäämättä, sillä pelko ei auta mitään. Se tulee, mikä tulee.

Pahin tapahtuu kuitenkin, kun Emilian leukemia uusiutuu. Hän tietää, että uusiutuvissa syövissä paranemisennuste on heikompi. Edessä on kantasolusiirto, joka onnistuessaan kyllä toimii, mutta jonka sivuvaikutukset ovat kivuliaat ja lähes kestämättömät. Niiden lisäksi Emiliaa ahdistavat toimettomuus ja pitkät jaksot suljettuna sairaalahuoneeseen. Blogi on monesti hänen ainoa ikkunansa ulkomaailmaan ja kommentteja kirjoittavat ihmiset tuntuvat Emiliasta jo lähes oikeilta ystäviltä. Edelleen hän saa voimaa hevosistaan ja niihin liittyvistä tulevaisuudensuunnitelmistaan. 

Kantasolusiirto näyttää kuitenkin tehoavan, ja Emilian toipuminen alkaa. Hoitojen takia hän kuitenkin sairastuu helposti, ja paha infektio pääsee iskemään vielä heikkoon Emiliaan. Kuume ja kivut iskevät päälle, ja niiden aiheuttajaksi todetaan keuhkokuume. Se sairaus vie lopullisesti Emilian voimat, eikä hänen kroppansa enää kestä. Emilia menehtyy keuhkokuumeen aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Emilian tarina on koskettava, mutta silti ihmeen valoisa kertomus nuoren tytön taistelusta ja tahdosta elää. Kirja kertoo paitsi Emilian sairastumisesta myös hevosista ja ratsastamisesta. Lukkarila on ainakin minun mielestäni onnistunut kirjoittamaan niin, että tarina kuulostaa siltä kuin Emilia itse, omin sanoin sen minulle kertoisi. Ratsastustunteja on kuvattu tarkasti, ja välillä jopa vähän puudutti lukea niistä, koska en kaikkia termejä ja asioita edes ymmärtänyt. 

Vaikka kirjassa kyllä mainittiin Emilian peloista ja ahdistuksesta, hänen tunteidensa käsittely jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi ja hevostelun jalkoihin. Tähän olisin toivonut lisää syvyyttä, mutta toisaalta tapahtumat etenivät kirjassa muutenkin aika nopeasti, kertoohan kirja niin pitkästä ajanjaksosta eikä kuitenkaan ole kovin paksu. Ja ymmärrän kyllä senkin, että ehkä kirjailija ei ole halunnut tai kyennyt kuvailemaan todellisen Emilian tunteita kauhean tarkasti, jos niihin ei ole ollut riittävästi lähteitä. Ja ehkä Emilian perhe on halunnut pitää asioita myös itsellään.


Osanottoni Emilian perheen ja läheisten suruun.

4 kommenttia:

  1. Osanottoni Emilian läheisille. Kirja on varmasti hyvä vertaiskirja muille leukemiaan sairastuneille lapsille ja heidän läheisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä varmasti nimenomaan onkin, vaikka päättyykin surullisesti.

      Poista
  2. NOOOOOOOOOO! mitä jokelle kävi tai jokkenille sil on ihan vitun paska nimi. ei tiiä ees ite et mikä se on. mut mitä sillä kävi?!

    VastaaPoista

Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.