Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat

Veera Salmen kirjoittamasta ja Elina Warstan kuvittamasta Päiväkoti Heippakamu -kirjasarjasta on ilmestynyt toinen osa Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta). Sarjan ensimmäinen osa Rebekan rapupäivä on kovasti perheemme lasten ja meidän aikuistenkin mieleen, joten odotimme koko kesän, että uusi osa ilmestyisi ja pääsisimme lukemaan sen.

Päiväkoti Heippakamu on pieni päiväkoti, jossa kaikki lapset vauvoista ainakin viskari-ikäisiin asti ovat samassa ryhmässä. Lapsista huolehtivia aikuisia on kolme: Tson-Osman, Ulla ja Siv-siivooja. Tunnelma päiväkodissa on mielestäni mukavan menevä, turvallinen, paikoin tavanomaisen kaaoottinen ja ihanan salliva.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Päiväkotiin mahtuu paljon erilaisia lapsia ja tunnelma tuntuu lämminhenkiseltä. Aikuiset selvästi välittävät lapsista ja tekevät parhaansa, mutta eivät silti näe tai muista ihan kaikkea - sellaistahan se on oikeastikin. Pablo ja heiluvat hampaat -kirjassa Tson-Osman esimerkiksi unohtaa, että heidän piti leipoa pipareita. Lisäksi kumpikaan hoitajista ei huomaa, että Pablo livahtaa jumppatunnilla pianon taakse piiloon, koska ei halua osallistua jumpparataan.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Pablo on hieman arka ja vetäytyvä lapsi, joka menee kiipeilytelineeseen vasta silloin, kun suurin osa muista lapsista on jo lähtenyt sieltä pois. Pablo yrittää myös piiloutua liian äänekästä kaveriaan eteisen lokeroon, jottei joutuisi kohtamaan tämän ylitsevuotavaa intoa ja kovaa ääntä. Koska Pablo ei tykkää jumpparadasta, hän vetäytyy leikkimään pesukonetta leikkiluuranko-Lopezinsa kanssa muiden viuhtoessa salia ympäri. Lopez on Pablon paras ystävä, jonka Pablo on saanut Iso-mamaltaan Meksikosta. Lopez ei osaa vielä kovin hyvin Suomea, kuten ei osaa Pablon äitikään, ja joutaa siksi Pablon mielestä kielikurssille maman kanssa.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Pablo on erittäin viisas ja hoksaavainen lapsi, ja hänessä on paljon herkkyyttä. Pablo on se lapsi, joka huolehtii päiväkodin pikkuvauvoista ja lohduttaa vanhempiensa perään itkeviä kavereita. Hän osaa kyllä puuhastella isompienkin lasten kanssa, mutta mieluiten konflikteja kaihtava Pablo leikkii vauvojen tai Lopezin kanssa. Sille hän kertoo salaisuuksia - myös sen, että kaikista kuolleista tulee luurankoja. Kun muut lapset on haettu päiväkodista, Lopez kasvaa isoksi, ja silloin alkaa Pablon ja Lopezin yhteinen riehuleikkiaika! Muiden lasten kanssa Pablo ei tykkää rymytä, mutta leikkiluurangon kanssa on turvallista tehdä karatea, roikkua apinoina kiipeilytelineissä ja laskea liukumäkeä suu auki niin, että ilma menee mahaan asti.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Entäs ne heiluvat hampaat sitten? Noh, Rebekka tietää kertoa Pablolle, että Pabloltakin lähtee hampaat sitten, kun tämä täyttää viisi. Pablo ei kerro Rebekalle, eikä muillekaan, että hän on jo täyttänyt viisi vuotta. Viisivuotiaat kuulemma joutuvat taistelemaan ja naimisiin. Pablo ei halua tehdä kumpaakaan, ja Lopeziakin pelottaa naimisiinmeno. Kun Pablon hammas alkaa päiväkotipäivän aikana heilua ja putoaa iltapäivällä pois, Pablo ei kerro sitä kenellekään.

Jos mama ja Ulla olisivat nähneet irronneen hampaan, he olisivat alkaneet kiljua kovaa: - ONNEA, ONNEA, ISO POIKA!

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Veera Salmi osaa kirjoittaa tarinan niin, että se kiehtoo sekä aikuista että lasta. Tilanteet päiväkodissa ovat tuttuja varmasti monelle lapsilukijalle, ja kirjan henkilöiden tunteet ja leikit ovat samastuttavia. Ihan helpoimpia lastenkirjoja nämä Päiväkoti Heippakamu -kirjat eivät ole, vaan haastavat lapsia ajattelemaan ja mielestäni myös eläytymään kirjan kulloisenkin päähenkilön tunteisiin. Ai että minä olen ihastunut näihin kuvakirjoihin, Salmen ilmiömäiseen taitoon kertoa tarinoita ja Warstan värikkäisiin ja rohkeisiin kuviin!

Mitähän seuraavassa kirjassa tapahtuu? Tuämä kuva taitaa antaa siitä vikkejä... 

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja Heiluvat hampaat (Otava 2017)

Lastenkirjabloggari Turun Kirjamessuilla

Vietimme perheen kanssa viikonlopun Turussa, jossa kävimme tietysti Turun Kirjamessuilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Messuilinkin tällä kertaa aivan lasten ehdoilla (mistä syystä kiehtovimmat keskustelut kyllä jäivät kuulematta). Odotin etukäteen paljon Lasten alueelta, ja ilahduin kovasti, kun havaitsin, että siitä oli tosiaan tehty oikein kutsuva ja lapsia kiehtova lukumaailma.

Sain kuvaan upeat kirjailijat Siri Kolun ja Salla Simukan. Kolu toimi Kirjamessujen tapahtumadramaturgina ja Simukka oli toinen messujen ohjelmavastaavista. Hänen työparinaan toimi Tommi Kinnunen. Minun tavoin myös Simukka piti Lasten aluetta onnistuneena ja kertoi, että tavoitteena oli tehdä siitä sellainen, että lasten olisi sinne helppo tulla ja mukava oleskella siellä.

Lasten alueelta löytyi monta pöytää, joissa lapsi sai värittää ja piirtää, askarrella työpajoissa ja tehdä sanataidetta sanataideparkissa, johon olisi jopa voinut jättää lapsen aikuisten valvontaan siksi aikaa, kun itse kierteli katsomassa muuta messutarjontaa. Lisäksi lapsia varten oli varattu iso kirjahylly täynnä uutuuskirjoja eri kustantajila. Kutsuvia lukunurkkauksia oli useita; löytyi perinteinen löhöilynojatuoli, leikkimökki, lattiatyynyjä ja pari iso pehmoeläintä, joiden syliin saattoi käpertyä kirjan kanssa. Alue löytyi messuhallin perältä ja oli mukavan rauhallinen ja sopivan suojaisi. Myös yksivuotiaan taapertajan pystyi hyvin antaa konttailla ja tutkia Lasten aluetta ja pitää samalla itse silmällä isomiakin lapsia.

Olin etukäteen suunnitellut, että katselisin ja kuuntelisin vaikka mitä ohjelmaa, mutta suunnitelmani ei kyllä lähimainkaan toteutunut. Saavuimme messuille lauantaina vasta puolen päivän aikaan, eli missasimme esimerkiksi Apo Apponen -laulutuokion. Onneksi ehdimme kuitenkin kuunnella, miten Lena Frölander-Ulf luki lapsille kirjat Kurre Keikari ja popcornit sekä Minä, Muru ja metsä. Vaikka molemmat kirjat löytyvät myös omasta hyllystämme, istuivat kummatkit isommat lapsemme kuin nakutettuina penkeillä ja kuuntelivat sadut kirjailijan lukemana. Kirjan kuvat näytettiin myös isolta screeniltä, mikä oli lapsista selvästi kiehtovaa.

Lena Frölander-Ulf lukee kirjaa Kurre Keikari ja popcornit

Seuraavaksi Lasten alueen valloittivat Aino Havukainen ja Samu Toivonen, jotka lukivat interaktiivista satukirjaansa Tatu ja Patu ja satujen ihmeellinen maailma. Lapset saivat muun muassa itse vaikuttaa, millä tavalla satua luettiin ja osallistua kerrontaa. Lapsista kirja oli kiva, mutta ohjelmassa oli kuulemma "aika paljon sellaista pölinää".

Tatupatuilua!

Lapset alkoivat näiden kahden ohjelman jälkeen jo väsyä, ja pyörimme vielä hetken messualueella ja etsimme ystävämme tyttärelle sopivaa kirjaa synttärilahjaksi. Meidän viisivuotiaamme valitsi kaverilleen kirjan Bellan pentupoppoo, josta muuten onnistuneesti itse tavaili sanan PÄI-VÄ-KO-TI siinä kassalla kirjaa selatessaan! Täytyy sanoa, että ainakin lauantaina messuilla oli niin paljon väkeä, että rattaiden kanssa oli todella vaikea liikkua messuhalleissa, ja vähän meinasi itsellekin iskeä ahdistus jossain vaiheessa! Plussa kuitenkin aivan mielettömän hyvästä lastenhoitohuoneesta, jossa oli jopa sohva/ sänky perinteisten mikron ja vaipanvaihtopisteiden lisäksi!

Sunnuntaina olimme messualueella jo heti sen auettua, ja ehdimme parahiksi osallistumaan Suuren Lukuseikkailun ohjelmaan eli Kaisa Laaksosen vetämään lastenkirjajumppaan. Omat lapsemme olivat vielä hieman aamukankeita, mutta innostuivat kuitenkin pienen houkuttelun jälkeen mukaan jumppailemaan. He saivat muun muassa jumpatessa pohtia millaisia kirjoja mieluiten lukevat, kuinka monta kirjaa ovat ehtineet vuoden/lokakuun/sunnuntain aikana lukea ja millaiseen miljööseen kirjan tapahtumat voisi sijoittaa. Jokaiseen pohdittavaan asiaan liittyi sitten tietty liike. Lopuksi lapset vielä rakensivat Kaisan johdolla oman pienen sadun siihen sopivine liikkeineen. Tällaisen lastenkirjajumpan aion ehdottomasti toteuttaa myös koulussa! Mies kyllä huomautti, että lapsia olisi voinut vielä motivoida enemmän, jos esim. se Kaisan mainitsema "vauhdikkaan kirjan" kuva olisi heijastettu sinne screenille (Kaisa antoi esimerkiksi Tatu ja Patu Helsingissä -kirjan) samoin kuin muita tunnelmaa luovia kirjojen kuvia, joista nyt vain puhuttiin.

Kaisa Laaksosen vetämä lastenkirjajumppa sai lapset liikkeelle.

Tämän jälkeen meidän piti jäädä askartelemaan kortteja "Korttipaja ajatuksella" -työpajaan, mutta messuilla loikkiva iso pupu tuli houkuttelemaan lapsemme metsästämään messualueelta kolmea kadonnutta pupunpoikastaan. Lähdimmekin etsimään pikkupupuja, mutta aika pian keskimmäinen lapsi ilmoitti olevansa kipeä, ja kas, kuumettahan kaverilla olikin, ja jouduimme valitettavasti jättämään messuhulinat hieman kesken. Kivaa kuitenkin oli, vaikka minua kyllä harmittaa, että en ehtinyt kuuntelmaan niitä mielenkiintoisia lastenkirjakeskusteluja, joita olin itselleni ylös merkinnyt.

Sunnuntaina messuilla oli myös cosplay-tapahtuma, eli cossaajat pukeutuivat mielihahmokseen (ja pääsivät sisään maksutta). Halukkaat saivat osallistua myös parhaan puvun kilpailuun. Varsinkin lapsemme ihastelivat erilaisia hahmoja, joita messuilla oli sunnuntaina ilahduttavan paljon!

Onni-poika saa eläinystävän

Sanna Pelliccionin kirjoittamat ja kuvittamat Onni-poika -kirjat ovat meidän lastemme luottokirjoja, siis sellaisia kuvakirjoja, joita voi ehdottaa luettavaksi silloin, kun mikään muu kirja ei tunnu lapsista sopivalta päikkäri- tai iltasatukirjalta. Kolmevuotias keskimmäisemme valitsee usein itse hyllystään jonkin Onni-pojista, ja varsinkin hän tykästyi myös sarjan uusimpaan kirjaan Onni-poika saa eläinystävän (Minerva Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta). Viisi ja puolivuotias esikoisemme väitti, että Onnit on jo vähän liian lapsellia mulle, mutta ryhtyi kyllä heti perään miettimään, mitkä Onni-kirjoista ovat niitä kaikkein mieluisimpia.

Onni-poika saa eläinystävän-kirjan alussa Onni ja Olavi ovat aivan täpinöissään, sillä perhe on lähdössä hakemaan kotiin uuden lemmikkin eli pienen hamsterin. Perhe on valmistautunut hamsterin tuloon todella hyvin. He ovat löytäneet kirpparilta häkin hamsterille, ostaneet sille juomapullon ja juoksupyörän, sisustaneet häkkiä kodikkaaksi ja lainanneet kirjastosta tietokirjoja hamsterin hoitamisesta. Onni-kirjoissa lapset ja aikuiset etsivät luontevasti tietoa kirjoista, ja tässä uusimmassakin kirjassa lapset haluavat lukea uudestaan ja uudestaan kirjat "Näin hoidat hamsteriasi hyvin" ja "Lemmikkinä hamsteri".

Onni ja Olavi laativat ohjeet, kuinka hamsteria kuuluu hoitaa.
Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa eläinystävän (Minerva 2017)

Hamsterin, kuten minkä tahansa lemmikin, hoitaminen onkin vastuullista puuhaa, ja myös Onni ja Olavi ovat hyvin selvillä, miten heidän uutta lemmikkiään pitää ruokkia, leikittää ja kohdella. Sen pitää antaa rauhassa tutustua uuteen kotiin, eikä lasten kaveri Aramkaan voi tulla kylään sillä viikolla, kun hamsteri on vasta saapunut.

Pelliccionin kuvitus on pelkistettyä ja jopa hieman naiivia, mutta
silti ihastuttavan oivaltavaa ja ajan hermoilla olevaa.
Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa eläinystävän (Minerva 2017)

Onni ja Olavi ovat tietysti innoissaan uudesta pikkuveljestään, ja sille keksitään koko perheen voimin nimi samalla tyylillä kuin lapsuuteni yhdessä suosikkielokuvista keksittiin nimi Beethoven-koiralle. Pojat tahtovat jopa nukkua hamsterin kanssa, eikä heille tarvitse edes lukea iltasatua sinä iltana!

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa eläinystävän (Minerva 2017)

Lemmikin omistaminen ja hoitaminen kasvattaa parhaimmillaan lasten vastuuntuntoa, hellyyttä ja kärsivällisyyttä. Se vaatii kuitenkin myös aikuisen läsnäoloa ja apua, ja myös tässä Onni-poika -kirjassa molemmat vanhemmat ovat aktiivisesti mukana hamsterin hoitamisessa. Lasten on myös ihan hyvä oppia, että vaikka eläimet kuinka ovat lemmikkejä, pitää niille antaa oma rauha ja tila ja niidenkin yksityisyyttä täytyy kunnioittaa. Olavi oppii tämän kipeimmän kautta, kun unilta herätty hamsteri nappaa häntä kipeästi sormesta. Hetken Olavi onkin vihainen hamsterille, mutta pian söpö karvapallo taas valloittaa pienen pojan sydämen.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa eläinystävän (Minerva 2017)

Onni-poika saa eläinystävän on suloinen ja oikeastaan hyvin informatiivinenkin kirja elämästä lemmikin kanssa, niiden hoitamisesta ja siitä innosta, millä pienet lapset uuteen eläinystäväänsä suhtautuvat. Tästä kirjasta jäi tosin puuttumaan kokonaan häkin putsaaminen, eli olisi ollut ihan hauska lukea vaikka siitä, miten Onni ja Olavi olisivat suorittaneet tuon urakan yhdessä äidin tai isän kanssa. Onni-poika -kirjoja on mukava lukea lapsille, sillä niiden maailma on arkinen ja positiivinen. Minua häiritsi oikeastaan vain se, että välimerkit on kirjoitettu niin pienellä, että lukiessani hypin vahingossa pisteiden yli. Liekö minulla jo kertynyt ikänäköä vai onkohan joku toinenkin huomannut saman asian? :D

Lastenromaani ilmastonmuutoksesta: Isän luokse

Ilmastonmuutos ja sen seuraukset eivät ole mitään kepeimpiä tai helpoimpia aiheita käsitellä lasten kanssa, eikä niistä ole kirjoitettu kovinkaan montaa lastenkirjaa. Martti Linna on tarttunut tähän haastavaan aiheeseen lastenromaanissaan Isän luokse (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta). Sen päähenkilö on kolmasluokkalainen Katri, joka asuu kerrostalossa lääkäri-äitinsä ja Veli-nimisen, ekaluokkalaisen pikkuveljensä kanssa. Veli sairastaa keuhkoahtaumatautia ja joutuu siksi käyttämään happiviiksiä ja ravaamaan jatkuvasti tutkimuksissa. Lasten isä on maailmanparantaja-taivaarannanmaalari, joka muutti Brasiliaan kommuuniin Katrin ollessa neljä ja Velin ollessa kaksivuotias. Katri ihailee isäänsä, eikä äitinsä tavoin koe, että isä olisi hylännyt perheensä vaan pikemminkin lähtenyt pelastamaan maailmaa. Äidin uutta miesystävää Katri sen sijaan vihaa, ja mies vaikuttaakin Katrista kävelevältä ilmastonmuutoksenmahdollistajan mallilta isoine autoineen ja jättipihveineen.

Isä lähettää Katrille nimipäiväkahjaksi paketin, josta paljastuu Al Goren tekemän elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta. Elokuva tekee Katriin todella syvän vaikutuksen, ja aika pian hän alkaakin nähdä Antarktikselta paenneita pingviinejä ja sulavilta jäätiköiltä evakkoon lähteneitä jääkarhuja keskellä omaa kotikaupunkiaan. Maapallo tarvitsee pikaista apua, ja Katri ryhtyy taistoon sen pelastamiseksi. Katri on täpäkkä lapsi, joka ei anna muiden mielipiteiden tai neuvojen vaikuttaa omiin käsityksiinsä, ja lapsen ehdottomuudella hän alkaa toteuttaa erikoisia ja osin myös aika nerokkaita suunnitelmia kasvihuonekaasujen vähentämiseksi.

Katrin äiti, opettaja ja rehtori eivät oikein ymmärrä tytön ajatuksia, ja yrittävät selittää, että ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole yhden ihmisen - varsinkaan pikkutytön - asia. Katri onnistuu kuitenkin hyvin osoittamaan, että on monia käytännön tekoja, joita jokainen ihminen voi halutessaan tehdä ja jotka oikeasti vähentävät kasvihuonekaasujen määrää. Kun kaikki eivät taivu Katrin vaatimuksiin ja tunnu hänen mielestään suhtautuvan maapallon pelastamiseen tarpeeksi vakavasti, Katri keksii Operaatio Pottubileet. Pottubileissä Katri kuitenkin menee liiallisuuksiin ja itse asiassa myös laittomuuksiin. Silti hänen mielestään teko on oikea, koska ihmisillä ei ole hänen mielestään oikeutta jatkaa saastuttamista.

Juuri tässä piileekin varsinainen koukku ja lukijan ajattelua haastava kohta: Kuinka paljon voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja mitkä ovat ne keinot, joita lain puutteessa saamme käyttää? Entä pyhittääkö tarkoitus keinot? Missa menee jo terroriteon raja? Ja tietysti myös se tärkeä kysymys: Missä määrin alakouluikäisen lapsen voi antaa kantaa huonta ilmastonmuutoksesta? Katri on oikeassa monessa seikassa, hänellä on halu auttaa ja tehdä jotakin, mutta hän on kuitenkin vasta lapsi. Hänen ajattelutapansa on ehdotonta, suoraviivaista ja vielä aika lapselleista. Hänen toimensa saattavatkin lopulta vaaraan sekä hänen oman että myös Velin hengen.

Katrin vaikuttimena on nimittäin myös halu tarjota Velille mahdollisuus hengittää puhtaampaa ilmaa, ja lopulta hän tekee hurjan ratkaisun ja päättää lähteä Velin kanssa isän luokse Brasiliaan. Siellä on suuri sademetsä, ja Katri on lukenut, että sademetsät ovat maapallon keuhkoja. Ehkä Velin tauti paranee siellä? Tyttö keksii, että Brasiliaan pääsee tietysti kahvilaivalla, eikä Katri lannistu siitä, että matka on pitkä, satama vaarallinen ja kielletty alue, eikä heillä Velin kanssa ole paljon rahaa. Hänen lapsenuskonsa on pelottavan vahva, ja lopulta se koituu melkein sisarusten kohtaloksi.

Onneksi karkumatka päättyy hyvin, ja Katrikin antaa hieman periksi ehdottomuudessaan. Myös äidin miesystävä ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja alkaa tehdä Katrin kanssa käytännön tekoja jätteiden vähentämiseksi. Silti jäin kaipaamaan kirjan lopulta jotakin enemmän. Koska muu tarina oli niin mukaansatempaava, Katrin ajatukset nerokkaita ja tarinan käänteet hauskoja mutta myös vakavia, tuntui loppu jotenkin heppoiselta. Olisin toivonut, että lukijallekin olisi jäänyt vahvempi tunne, että Katrin ponnistelut eivät olleet turhia, ja useampi hänen lähipiirinsä aikuisista ymmärtää, että pienillä teoilla on iso merkitys. Ja jotenkin tuntui, että lapsilukijoiden kannalta olisi ollut parempi, jos Katri itsekin olisi selvästi oivaltanut, että Brasiliaan lähtenyt isä ei ole pelkkä sankari ja osa hänen omista toimistaan ei ollut ihan kaikkein fiksuimpia, vaikka niillä olikin hyvä tarkoitus.

Lisäksi täytyy myöntää, että ennen kun Katrin peppipitkätossumainen hahmo onnistui valloittamaan minut ja tarina oli todella saanut minut otteeseensa, koin aika häiritsevänä kirjan kohtalaisen monet pilkkuvirheet. Luin alkua aika närkästyneenä siitä, että lukuisten että-sanojen edestä puuttui pilkku, eivätkä kaikki muutkaan pilkut olleet ihan kohdillaan. Noin 30. sivulla tarinan imu alkoi toimia, ja voin rehellisesti sanoa, että en sen jälkeen kiinnittänyt enää huomiota yhteenkään puuttuvaan tai väärään paikkaan sijoitettuun pilkkuun. Voinkin ihan rehellisesti sanoa, että pienellä viilaamisella Isän luokse olisi erittäin timanttinen lastenromaani.

Nytkin voin lämpimästi suositella sitä luettavaksi alakouluikäisille lapsille noin 3.-4.-luokkalaisista ylöspäin. Voisi kuitenkin olla ihan hyvä, että aikuinen olisi tarvittaessa lähellä lapsen lukiessa ja valmiina keskustelemaan lapsen kanssa kirjan herättämistä ajatuksista ja tunteista. Mikäli tiedät, että oma lapsesi on kovin herkkä tuntemaan maailmantuskaa, kannattaa miettiä, sopiiko tämä kirja juuri hänelle luettavaksi. Vaikka ilmastonmuutos toki on aihe, joka kuuluu kaikille, ajattelen itse, että meidän aikuisten tehtävä on luoda lapsille turvallisuudetunnetta, eikä olisi suotavaa, että jokin kirja aiheuttaisi heissä liiallista ahdistusta. Voin kuvitella, että itseeni tämä kirja olisi nuorempana saattanut vaikuttaa juuri niin. Toisaalta, esimerkiksi koululuokassa tämä kirja sopii oikein hyvin ilmasto- ja kestävä kehitys -jakson aikana luettavaksi ääneenlukukirjaksi. Sen ympärille voi rakentaa erilaisia teemakokonaisuuksia, ja löytyypä romaanista myös muutama valmis tutkimus- ja ryhmätyöaihekin, mikä on näin opettajan näkökulmasta katsottuna nerokasta!

Muistojenlukija: Koukuttava Väki-trilogian avausosa

Elina Rouhiaisen Väki-trilogian ensimmäinen osa Muistojenlukija (Tammi 2017, arvostelukappale kustantajalta) hurmasi minut täysin. Luin kirjan kahdessa illassa ja venytin sen takia nukkumaanmenoakin pikkutunneille asti, sillä tuntui mahdottomalta laskea kirjaa käsistäni. Koska kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joudun harmikseni odottamaan vielä tovin, että pääsen lukemaan Kiurun ja hänen ystäviensä tarinan loppuun...

Muistojenlukija siis aloittaa urbaanin fantasiasarjan, ja sen pääosassa on yläkoulun ja lukion välistä kesää elävä Kiuru, jolla on ihmeellinen kyky nähdä ihmisten muistot lintuina. Kiuru osaa myös poimia tietyn linnun eli muiston parvesta, ja pystyy tällä tavalla esimerkiksi sekoittamaan ihmisen muistoja tai vaikka poistamaan niistä jonkin tietyn muiston näiden tietämättä.

Kiuru tulee vahingossa anastaneeksi nuorelta romanipojalta erään tämän erittäin yksityisen muiston ja kauhistuu huomatessaan, että poika tajuaa tarkasti, mitä Kiuru on tehnyt. Kiuru pakenee, mutta poika löytää Kiurun unien kautta. Poika on Romaniasta kotoisin oleva Dai, ja tämä kutsuu Kiurun luokseen Shangri-Laksi kutsuttunu vallattuun kiinteistöön, jossa asustaa sekalainen joukko yhteiskunnan ulkopuolella eläviä ihmisiä. Näin Kiuru tutustuu Daihin ja tämän isoveljeen Neluun sekä queer-henkilöön Bollywoodiin, joilla kaikilla on samantapaisia kykyjä kuin Kiurulla: Dai hallitsee unia, Bollywood pystyy vaikuttamaan ihmisten aisteihin (saa esimerkiksi oluen maistumaan mansikkapirtelöltä) ja Nelu ohjailee ihmisten tunteita. Kiuru puolestaan tutustuttaa kolmikon vanhaan ystäväänsä ja tulevaan poikaystäväänsä Samueliin, joka osaa lukea ihmisten ajatuksia.

On selvää, että nuorten kyvyt ovat täysin poikkeuksellisia, ja siksi he ryhtyvät selvittämään, mistä niissä on kyse. Etenkin Samuel on kovin innokas saamaan selville, mistä heidän voimansa ovat peräisin ja mihin niitä voisi käyttää. Hän onnistuu löytämään netistä vihjeitä Väki-nimisestä salaseurasta, ja järjestää tapaamisen näiden kanssa. Muut eivät ole yhtä innokkaita paljastamaan salaisuuksiaan ulkopuolisille, eivätkä he luota Väkeen, vaikka eivät oikeastaan edes vielä tiedä kuka tai mikä Väki on. Käykin aika pian ilmi, että Väella on aivan omat tavoitteensa, eikä niihin kuulu se, että joukko väen omaavia nuoria juoksentelee vapaana ja tekee mitä lystää. Samuel osoittautuu porukan heikoimmaksi lenkiksi, ja Kiuru joutuu huomaamaan karuimman kautta, että hänen ja Samuelin halut ovat hyvin erilaiset, eikä Samuel ole sellainen kuin Kiuru on aina luullut.

Kiuru itse tuntee heti olevansa kuin kotona Shangri-Lan suvaitsevaisessa ja rennon letkeässä maailmassa, jossa tuntuu olevan käynnissä ainaiset bileet. Hän on aina ollut lukutoukka, jonka on ollut hempompi elää kirjojen maailmassa kuin olla läheisissä kanssakäymisissä todellisten ihmisten kanssa. Uusien ystäviensä keskellä hän on hyväksytty omana itsenään ja tuntee vihdoin kuuluvansa johonkin. Ikuiset bileet ovat kuitenkin vain se toinen todellisuus, joka kätkee taakseen karun totuuden: Shangri-Lassa asuvilla ihmisillä on vain hyvin vähän rahaa, ruokaa tai edes peruselintarvikkeita. He kyllä ottavat vieraat avosylin vastaan ja jakavat vähästään, mutta joutuvat kerjäämään, varastamaan ja myymään kamaa voidakseen ostaa ruokaa, olutta ja esimerkiksi tampooneja.

Rouhiainen haastaakin lukijan ajattelemaan, kuinka etuoikeutettuja monet valtaväestöön kuuluvista ovat. Samuel kuuluu valtaväestön rikkaimpaan osaan, ja vaikka Kiuru on häneen verrattuna vähävarainen, on hänelläkin kaikkea yllin kyllin verrattuna Daihin, Neluun ja Bollywoodiin.

Kyllähän he nimittäin yrittivät. Kukan myyminen ja lompakoiden varastaminen oli yrittämistä, vaikkei niitä ehkä tavallisesti nähtykään sellaisena. Kiuru joutui myöntämään, että häntä ärsytti eniten se, etteivät Dai ja Bollywood osoittaneet tuntevansa minkäänlaista syyllisyyttä. Mutta mitä se olisi auttanut? Syyllisyys ei ruokkinut ketään. ... Kaiken mahtailun, läpänheiton ja juhlinnan alla Dai, Nelu ja Bollywood olivat ihmisiä, joilla meni todella huonosti. (s.125)

Lisäksi Rouhiainen on luonut hahmogallerian, joka eroaa monien nuortenkirjojen vastaavista. Kiuru esimerkiksi on taustaltaan puoliksi romani, sillä hänen äitinsä on romani, joka on eronnut yhteisöstään mentyään naimisiin kantaväestöön kuuluvan Kiurun isän kanssa. Kiuru on aina tuntenut kiinnostusta romanien elämää ja kulttuuria kohtaan, mitä hänen äitinsä ei siedä ollenkaan. Dai ja Nelu ovat tosiaan Romaniasta tulleita siirtolaisia, ja Nelu on kaiken lisäksi vielä entinen alkoholisti. Bollywood puolestaan on intialaistaustainen, joskin täysin suomalainen queer-nuori, joka haluaa itsestään käytettävän pronomineja they tai them. Hän on vahva ja positiivinen, mutta kaiken energiansa vastapainoksi vaipuu välillä syvään masennuksen alhoon, josta hänen on vaikea nousta ylös.

Oikeastaan tuntui jopa hieman ärsyttävältä, että tässä yhtälössä se petturi oli juuri rikas kantaväestön edustaja eli Samuel. Hänen vanhempansakin kuvataan kirjassa varsin kylminä ja jotenkin muovisina - aivan kuin taloudellinen menestys vähentäisi ihmisten inhimillisyyttä. Tarinan pahikset ovat kaikki vaaleahiuksisia yläluokan edustajia.

Näistä pienistä puutteista tai pikemminkin minua häiritsevistä seikoista huolimatta Muistojenlukija on hieno trilogian avausosa. Rouhiainen kirjoittaa kiinnostavasti, eikä tarinan kulku ole etukäteen arvattava. Kirja on luokiteltu niin sanotuksia YA-kirjallisuudeksi, mutta minä en suinkaan ole ainoa aikuislukija, joka viihtyi paremmin kuin hyvin sen parissa. Kirjasta ovat tykänneet esimerkiksi Heidi P. ja Linnea. Toisaalta Muistojenlukijasta pitävät varmasti nuoremmatkin lukijat yläkouluikäisistä lukiolaisiin.