Jouluklassikko uudistuu lastenromaanissa Ebenezerinkadun ihme

Catherine Doyle on kirjoittanut uuden joulusadun Charles Dickensin klassikkotarinan eli Joulukertomuksen (A Christmas Carol) pohjalta. Otimme lasteni kanssa varaslähdön joulun odotukseen ja aloimme lukea Ebenezerinkadun ihme -kirjaa (Kumma-kustannus 2021, suom. Jaana Kapari-Jatta, alkuteos Penguin Books Ltd.) jo lokakuun lopussa. Kumpikaan heistä ei tunne alkuperäistä Joulukertomusta, joten tarinan juonenkäänteetkin tulevat heille yllätyksenä. 



Kuten alkuperäisessä teoksessa, myös tässä Doylen kirjassa tapahtuu kolme ihmettä, jotka kuljettavat Kitupiikin menneeseen, nykyiseen ja tulevaan jouluun. Kitupiikki on George-nimisen pojan isä, ja tässä yhteydessä kitupiikki ei tarkoita saituria, vaan ilonpilaajaa. Isä on kitupiikki, koska on kolme vuotta aikaisemmin menettänyt jouluna vaimonsa, eikä tahdo enää viettää joulua. George kaipaa toki äitiään, mutta ennen kaikkea iloa ja väriä. Hän tahtoisi taas viettää joulua, ja menee isältään salaa mummin kanssa joulumarkkinoille.

Siellä hän näkee myös rakkaat serkkunsa, joita isä kieltää nykyään tapaamasta, sillä serkkujen äitinsä on Georgen äidin sisko. Markkinoilta George saa myös mysteeriseltä Marleylta lasipallon, joka osoittautuu aikamoiseksi taikakaluksi. Kun palloa ravistaa ja toivoo jotain oikein kovasti, tapahtuu ihme. Ensin Georgen esi-isän muotokuva herää eloon ja tempaa Georgen ja tämän isän menneeseen jouluun. Kun se ei vielä riitä palauttamaan Kitupiikki-isän elämäniloa, ryhtyy ihmetekoihin seuraavaksi eläväksi muuttunut puutonttu. Tämä kuljettaa isän ja pojan serkkujen luo, jossa he huomaavat, että serkkuperhe edelleen odottaa ja kaipaa heitä viettämään joulua kanssaan. Isä on kuitenkin niin omaan suruunsa vajonnut, ettei edelleenkään tajua, miksi hänen pitäisi antaa joululle ja ilolle periksi. Niinpä viimeinen ihme kuljettaa Georgen ja isän tulevaan jouluun, joka näyttää kirjaimellisesti tyhjän, harmaan ja toivottoman kuvan Gergen tulevaisuudesta, johon hän on isänsä masentuneisuuden ja eristyneisyyden takia matkalla.

Tarinaa on siis toki muutettu paljon Dickensin alkuperäisestä, mutta toisaalta perusjuonikuvio on tunnistettavissa. Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, vaikka äidin kuolema ja isän vajoaminen synkkyyteen voisi sellaista antaa odottaa. Kirjassa on paljon huumoria, ja Georgen isä tuntuu välillä jopa hyvin karikatyyrimaiselta hahmolta. Kirjan loppu on oletetusti onnellinen, kuten kunnon joulutarinan kuuluukin. Lukukokemusta ehkä hieman häiritsi, kun henkilöiden nimet ovat englanniksi ja heitä on verrattain paljon. Pienempien lasten voi olla hankala seurata kenestä puhutaan. Kirjan kieli on mielenkiintoista ja paikoin jopa hyvin kuvainnollista. Pieniä sivujuonteita ja ikään kuin ylimääräisiä tapahtumia tarinassa riittää myös vaikka muille jakaa, ja välistä ainakin itsestäni tuntui lukiessa, että sitä olisi voinut hieman yksinkertaistaa. Nyt esimerkiksi Pietari-poron veljeskateus, JTAP-koulutus ja tonttu-Jekkusen hyllyllekiipeämispakkomielle tuntuvat aika turhilta seikoilta, jotka hieman sekoittivat lukukokemusta. 

Molemmat lapseni ovat kyllä tykänneet kuunnella tätä kirjaa, ja joulun taikaa siinä on rutkasti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.