Suomalaisia lohikäärmetarinoita

Osuuskumma-kustantamon julkaisema antologia Käärmeenliekit (toim. Erkka Leppänen & Hanna Matilainen, 2015) kiinnosti minua kovasti sen kiehtovan aiheen - lohikäärmeiden -  takia. Lohikäärmeet ovat minulle tuttuja lähinnä taruista ja fantasikirjoista. Niissä lohikäärmeet on yleensä kuvattu tultasyöksevinä hirviöinä, pahan ratsuina tai pahan toisena ruumiillistumana. Toisaalta lastenkirjallisuudessa ja kuvakirjoissa lohikäärmeet ovat usein niitä kilttejä, väärinymmärrettyjä jättejä, joiden tultasyöksevän kuoren alla asuu kiltti ja hyväntahtoinen otus.

Käärmeenliekkeihin oman lohikäärmetarinansa on kirjoittanut 17 eri kirjailijaa, ja tietysti heidän novelleissaan lohikäärmeet ovat keskenään hyvin erilaisia. Toiset kuvaavat lohikäärmeen sellaiseksi, jona suurin osa meistä on lohikäärmeen tottunut fantasiakirjallisuuden ja satujen perusteella pitämään. Toisten kirjailijoiden lohikäärmeet puolestaan ovat vain vaivoin tunnistettavissa lohikäärmeiksi. Osa antologian tarinoista sijoittuu meidän maailmaamme - nykyaikaan, menneisyyteen ja jopa tulevaisuuteen, ja osa kuljettaa lukijan rinnakkaisulottuvuuksiin ja toisille planeetoille asti. Muutamassa novellissa lohikäärmeet liittyvät hyvin vahvasti maailman/ maailmojen loppumiseen.

Kannen kuvan on tehnyt J.S. Meresmaa

Minä pidin eniten niistä tarinoista, joissa lohikäärmeitä eää meidän omassa maailmassamme. Yksi suosikkinovellini on J. S. Meresmaan kirjoittama Hyvä emo, jossa hän yhdistää Suomen tunnettua historiaa fantasiaan ja kirjoittaa Tampereen Finlaysonin tehtaalle ja von Nottbeckien suvulle hieman todellisuudesta poikkeavan, tulisen historian.

Muita suosikkejani ovat Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Hanna Morren Rakelin päätös ja Tarja Sipiläisen Asfalttiritari. Viimeksi mainitussa lohikäärme ilmestyy keskelle lähiötä ja pelastaa erään nuoren, koulukiusatun pojan olon ja tekee hänen elämästään helpompaa. Se sopisi luettavaksi esimerkiksi kuudesluokkalaisille ja yläkouluikäisille. Asfalttiritarin avulla voisi pohjustaa ja käsitellä kiusaamis-teemaa nuoria mitä luultavammin kiinnostavan tarinan kautta.

Myös kirjan ensimmäinen novelli, Mixu Laurosen kirjoittama, vajaan liuskan mittainen Empiiristä olisi mainio tunnin alussa luettava motivointi- ja pohjustuskertomus. Siinä kuvataan hyvin lyhyt episodi, jossa joukko miehiä mitä ilmeisemmin pyydystää lohikäärmeen. Lohikäärme ei kuitenkaan kelpaa ryhmän johtajalle, joka käskee viedä otuksen takaisin. Tästä novellista saisi mitä mainioimman lähtökohdan oppilaiden omille tarinoille, jotka voisivat kertoa, mitkä tapahtumat johtivat Empiiristä-novellin alkutilanteeseen, tai miten tarina tulee jatkumaan.

Osuuskumma julkaisi aivan hiljattain uuden antologian, jonka aiheena ovat tällä kertaa merirosvot. kirjassa Kristallimeri, Tarinoita merirosvoista (toim. Anni Nupponen & Christine Thorel) 15 eri kirjailijaa kertoo oman piraattitarinansa. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mihin aiheeseen Osuuskummassa seuraavaksi tartutaan.

Onni-poika tykkää pelata

Sanna Pelliccionin kymmenes Onni-poika kirja Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015, arvostelukappale kustantajalta) käsittelee aihetta, joka on sekä ajankohtainen että varmasti varsin tuttu monelle lapsiperheelle. Kirjassa Onni, Olavi, äiti ja isä pohtivat yhdessä tietokonepelien hyviä ja huonoja puolia, miettivät, kuinka paljon pelejä kannattaa pelata ja laativat lopuksi yhdessä koko perhettä koskevan peliaikasopimuksen.

Onni viettää isän kanssa kotona kovan kuumeen jälkeistä toipilaspäivää, ja isä lupaa, että Onni saa pelata tietokoneella. Onni nukahtaa kesken pelin, ja isä uppoutuu pelin maailmaan niin, että äidin ja Olavin tullessa kotiin hänen silmät ja korvat ovat ihan punaiset. Olavi ryhtyy pelaamaan, ja kauhistuu näytölle äkkiä ilmestyvää hirviötä. Vaikka äiti on sitä mieltä, että pelaaminen saa nyt riittää, jatkavat Onni ja Olavi salaa seikkailuaan pelimaailmassa. Nälkäinen äiti suuttuu ja uhkaa heittää koko tietokoneen parvekkeelta alas.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Saatuaan ruokaa vatsaansa, äitikin tyyntyy ja ryhtyy tosissaan pohtimaan pelimaailman luonnetta. Hän myöntää, että osa peleistä on varsin toimivia, eivätkä ne kaikki suinkaan vieraannuta pelaajaansa todellisuudesta. Koko perhe lähtee yhdessä ulos haukkaamaan raitista ilmaa ja haistelemaan todellisen maailman tuulia. Hyvää tekevän ulkoilun jälkeen Onni-perheineen laatii sopimuksen, jonka mukaan jokainen saa pelata kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan.

Onni poika tykkää pelata on selvästi kirja, jonka tarkoitus on herättää lukijoidenkin keskuudessa keskutelua perheen pelitavoista. Se tarjoaa lapsiperheille hyviksi todettuja ratkaisuja ja opettaa terveellistä pelikulttuuria. Pelliccioni ei suinkaa esitä tietokonepelejä lapsen luovuuden tuhoavana keksintönä, joiden käyttö pitäisi kieltää. Hän osoittaa, miten niiden kautta voi oppia monia uusia asioita, laajentaa maailmankuvaa, ja näyttää, miten lapsilla pelimaailma parhaassa tapauksessa tuo virikkeitä myös lasten omaan luovaan leikkiin. Toki tällä asialla on myös se kääntöpuoli, että pelit voivat jäädä myös negatiivisella tavalla lasten mieliin, ja onkin aikuisen vastuulla tarkkailla, millaisia pelejä lapset pelaavat.

"Pelissä on ikärajat, äiti. Ja niissä voi oppia rakentamaan vaikka maatiloja", Onni valistaa äiti, jonka suhtautuminen peleihin on aluksi varsin nihkeää. (Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Onni-poika tykkää pelata sopii koko perheen yhteisiin lukuhetkiin, mutta myös lukemaan oppineen itsenäisiin lukutuokioihin. Kuvat tukevat hyvin tekstiä, jota tässä sarjan viimeisimmässä kirjassa on jo selvästi enemmän kuin ensimmäisissä osissa. Onni-kirjojen tekstimäärä on kasvanut, sanasto laajentunut ja lauserakanteet monimutkaistuneen Onni-pojan vartuttua vauvasta eskari-ikäiseksi (?) pikkupojaksi. Onni-kirjoissa onkin ihanaa, miten itse tarinat kasvavat Onnin myötä.

Fantasiaa alakouluikäisille: Lumottu lelutehdas

Juha-Pekka Koskisen kirjoittama Lumottu lelutehdas (Karisto 2014) kiinnitti huomioni kirjastossa mielenkiintoisen kantensa takia. Kannen ja esilehtien kuvitus on Miranda Koskisen tuttua käsialaa, ja kannen kuva varsinkin lupailee kirjan sisältävän salaperäisiä ja maagisia asioita.

Kirjan nimestä tulee tietysti mieleeni tulee Roald Dahlin kirjoittama Jali ja suklaatehdas. Tuttuuden tunne oli myös läsnä tarinaa lukiessani, mutta ei kuitenkaan häiritsevässä määrin. Lumotun lelutehtaan päähenkilö on Sami, ja tärkeä rooli on myös hänen siskollaan Liisalla, heidän serkullaan Jonilla ja tämän pikkuserkulla Urpulla. Nelikko päättää nimittäin yhdessä selvittää suljettuun lelutehtaaseen liittyvän arvoituksen ennen, kun lelutehtaan uusi omistaja toteuttaa aikeensa ja räjäyttää koko tehtaan ilmaan.

Varsinkin Samilla on paljon positiivisia tunteita lelutehdasta ja sen entistä omistajaa Nalle Valassaarta kohtaan. Nalle on kadonnut teille tietämättömille, kun hän jäi kilpailijasa ilmiantamana kiinni kultamaatuskahuijauksesta. Sami on vakuuttunut, että Nalle on syytön, ja kokee, että on hänen tehtävänsä löytää todisteet entisen tehtailijan syyttömyydestä.

Ystävykset lähtevät öiselle tutkimusretkelle salaperäiseen lelutehtaaseen, mutta pian he huomaavat, että mikään lumotussa lelutehtaassa ei olekaan sitä miltä näyttää. Paikalle sattuu vielä kaupan päälle tupsahtamaan Nallen pahamaineinen kilpailija parin kätyrinsä kanssa, ja heistä yksi on Samille valitettavan tuttu henkilö hänen edellisestä seikkailustaan kirjassa Haavekauppias (Karosto 2013).

Tässä vaiheessa tarinaa minä hieman putosin kärryiltä, sillä siinä viitataan monesti tuohon edelliseen kirjaan ja oletetaan, että lukija tuntee sen tapahtumat ja henkilöt. Ymmärsin, että vaikka Lumottu lelutehdas on sarjan ns. itsenäinen jatko-osa, olisi minun kannattanut lukea ensin sarjan ensimmäinen osa. Tietämättömyys todella häiritsi lukukokemustani.

Muutenkin kirjan tapahtumat mielestäni hieman lässähtivät loppua kohti oikein lupaavan tuntuisen alun jälkeen. Päähenkilö Sami esimerkiksi jäi odottelemaan yksin tehdashalliin, kun muut kaverukset lähtivät seikkailemaan lulutehtaan syövereihin. Tarina olisi ollut luultavasti jännittävämpi, jos sitä olisi saanut seurata Liisan, Jonin ja Urpun näkökulmasta.

Vaikka nyt hieman purnasinkin juonen hienoisesta lässähtämisestä, voin rehellisesti todeta, että Lumottu lelutehdas on kuitenkin kelpo fantasiakirja alakouluikäisille lapsille. Pidän näistä kirjoista, jotka sisältävät sopivassa määrin magiaa ja salaperäisyyksiä.

Millä hinnalla myisit lukutaitosi? - Lukutaitokampanja

"Millä hinnalla myisit lukutaitosi?" kysyy Suomen Pakolaisapu. Kysymys on pysäyttävä, ajatuksia herättäva ja ehkä jopa hieman puistattava. Ei tarvitse kauaa miettiä, kun tiedän vastauksen: "Milläkö hinnalla myisin lukutaitoni? En varmasti millään!" 

On täysin absurdi ajatus, että pärjäisin tässä maailmassa ilman lukutaitoa. Tiedän, että elämä olisi todella paljon monimutkaisempaa, ehkä lähes mahdotonta. Miten esimerkiksi maksaisin laskuni? Miten tarkistaisin lääkepurkin selosteesta oikean annostusohjeen, kun minun pitäisi antaa kipeälle lapselleni särkylääkettä? Miten lukisin tienviittoja tai ruokakaupassa hintalappuja? En ymmärtäisi, mihin pistäisin allekirjoitukseni, kun piirtelisin puumerkkejä erilaisiin sopimuksiin: pankkisopimuksiin, vuokrasopimuksiin, työsopimuksiin jne. En voisi lukea lapsilleni enkä pystyisi lähettämään tai lukemaan ainuttakaan sähköpostia, tekstivistiä tai edes WhatsApp -viestiä. Tuskin saisin töitäkään. Lukutaidottomana olisin täysin muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Tästä seuraakin ajatus: Entä, jos ympärilläni olevat läheiset ihmiseni, perheenjäseneni tai edes naapurini eivät osaisi lukea? Kuka minua silloin edes pystyisi auttamaan niissä lukemattomissa arjen tilanteissa, kun lukutaitoa tarvittaisiin? Eipä juuri kukaan. 

Yllä kuvatun kaltainen on tilanne on arkea valitettavan monen ihmisen elämässä. Maailmassa on surullisen paljon aikuisia ja lapsia, jotka eivät ole koskaan saaneet mahdollisuutta oppia lukemaan. Heitä on tälläkin hetkellä noin 800 miljoonaa ihmistä (Unescon Efa-raportti 2015). Heistä 98% prosenttia elää köyhissä kehitysmaissa, joissa olot ovat usein levottomat. Koulutus on ainoa keino nousta köyhyydestä ja rakentaa kestävää rauhaa.

Lukutaidon arvoa on mahdoton mitata rahassa, mutta sen voi lahjoittaa yhdelle ihmiselle 52 eurolla.

Suomen Pakolaisapu järjestää tänäkin vuonna Lukutaitokampanjan, ja sen tavoite on herättää ihmiset ymmärtämään lukutaidon arvo, innostaa meitä suomalaisia käyttämään omaa lukutaitoamme entistä aktiivisemmin, herättää keskustelua ja ennen kaikkea mahdollistaa lukutaitokoulutus 450:lle konflikteja paenneelle ihmiselle. Kampanja strattaa 8.9.2015 kansainvälisenä lukutaitopäivänä ja kestää koko syyskuun. Kuka tahansa voi osallistua kampanjaan levittämällä siitä sanaa (#lahjoitalukutaito) ja/tai lahjoittamalla rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön osoitteessa mesenaatti.me/lahjoitalukutaito.

(Katso lisää infoa: pakolaisapu.fi/lukutaito)

Kouluja varten Suomen Pakolaisapu ja Sanomalehtien Liitto järjestävät Lukuhaaste-kampanjan, joka alkaa niin ikään 8.9 ja kestää syyskuun loppuun. Lukuhaaste kampanjassa tavoitteena on syventää oppilaiden ymmärrystä lukutaidon merkityksestä ja siitä, millaista elämä olisi ilman lukutaitoa. Lisäksi kampanja tutustuttaa lapsia ja nuoria pakolaisteemoihin innostaen heitä samalla lukemaan - tänä vuonna erityisesti sanomalehtiä. Suomen Pakolaisavun verkkosivuilta löytyy aiheesta valmis oppimateriaalipaketti tuntisuunnitelmineen ja tieto, miten koulut voivat ilmoittautua mukaan kampanjaan. Tarkoitus on, että oppilaat hankkisivat yhden tai usemman sponsorin, joka lahjoittaisi tietyn ennalta määrätyn summan jokaista oppilaan lukemaan sanomalehtiartikkelia/ lehteä/ kirjaa tms. kohti. 

http://pakolaisapu.fi/fi/osallistu/lukutaito/kouluille.html

Minä osallistun kampanjaan lupaamalla lahjoittaa jokaista 8.9.-22.9. välisenä aikana lukemaani kuvakirjaa, lasten- ja nuortenkirjaa sekä aikuisten romaania kohti 0,50e lukutaitotyöhön. Haastan kaikki mukaan! Osallistua voit siis esimerkiksi rummuttamalla tietoa kampanjasta sosiaalisessa mediassa, työpaikkasi kahvipöytäkeskusteluissa, hiekkalaatikon reunalla muiden äitien ja isien kanssa keskustellessasi tai vaikka ilmoittamalla oman koulusi tai luokkasi Lukuhaasteeseen. Toki osallistua voit myös lahjoittamalla rahaa osoitteessa mesenaatti.me/lahjoitalukutaito   (Sivusto aukeaa 8.9.). 

Luettavaa juuri lukemaan oppineille lapsille: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat (Reuhurinne)

Olipa taas hauska palata Tötterön ja Pikkiksen seuraan! Näistä Reuhurinteen alakoulun valloittavaista ekaluokkalaisista kirjoitin viimeksi heinäkuussa, kun esittelin kolme Tuula Kallioniemen kirjoittamaa Reuhurinne-kirjaa (kurkkaa täältä). Helppolukuinen Lue itse -sarja on nyt saanut jatkoa, ja sarjan uusin tulokas on nimeltää Ensiluokkaiset kioskikauppiaat (Otava 2015, arvostelukappale kustantajalta).

Edellisessä osassa Tötterö ja Pikkis olivat jälkien etsijöitä, ja nyt tämä kaksikko on ryhtynyt kioskikauppiaiksi. Reuhurinteen alakoululaiset keräävät rahaa leirikoulua varten, ja Tötterö ja Pikkis kantavat hekin kortensa - tai euronsa - kekoon, tietysti! Heidän kioskillaan myynnissä on muun muassa pohjaton ämpäri, pariton sukka ja tonttulakki.

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat
(Otava, 2015)

Koska nämä ensiluokkaiset kioskikauppiaat vasta harjoittelevat kirjoittamista, tulee kioskin mainoskylttiin muuta viaton kirjoitusvirhe. "EN-SI-LUOK-KAI-SI-A PAL-VE-LUI-TA TER-VE-TU-LO-A KAKKI KI-OS-KIL-LE", mainoskyltti julistaa reteästi. Loppujen lopuksi juuri näiden tahattomien kirjoitusvirheiden ansiosta asiakkaat hakeutuvat kioskille, ja jokusen hassun sattumuksen seurauksena Pikkis ja Tötterö onnistuvat kartuttamaan leirikoulukassaa peräti 26,5 eurolla!

Ensiluokkaiset kioskikauppiaat on lyhyt kirja, jossa jokaisella aukeamalla on Jii Roikosen piirtämiä kuvia elävöittämässä ja keventämässä tekstiä. Kuviin on lisätty myös suurakkosilla kirjoitettuja puhekuplia, joita aloittelija lukija voi tavata, vaikka ei vielä saisi selvää pikkukirjaimilla kirjoitetusta tekstistä. Juuri lukemaan oppineita lapsia varten tekstin pisimmät ja vaikeimmat sanat on tavutettu, mikä helpottaa lukemista huomattavasti. Tekstiä on kuitenkin sen verran, että aivan ensikirjaksi tämä ei vielä taivu. Kaipailisinkinkin kovasti sellaisia laadukkaita (kotimaisia) ensikirjoja, joissa jokaisella sivulla olisi vain muutama, suurella fontilla kirjoitettu lause ja laadukas kuvitus. Niitä lukisivat mielellään nekin lapset, joiden taidot eivät vielä ihan riitä kirjoihin, joissa tekstiä on koko sivun verran.

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat
(Otava, 2015)

Reuhurinne-kirjojen huumori kolahtaa minuun, ja uskoisin, että myös eskarilaiset ja pienet alakoululaiset pitävät tästä kirjasta - joko itse luettuna tai aikuisen lukemana. Tämä kirja lähteekin mukanani kouluun maanataina, ja otamme sen ääneenlukukirjaksi. Sen avulla pohdimme myös tarkan tavuttamisen tärkeyttä. ;)