Hauskat haamubailut: Gabriel Hullo & keskiyön kestit

Juha-Pekka Koskinen on riimitellyt alakouluikäisille suunnatun kummituskuvakirjan Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu Kustannus 2014). Kirjan kuvitus on Miranda Koskisen käsialaa, ja kuvat ovatkin yhtä hienoja kuin Koskisen kuvittamissa Kummajaisten kylä -kirjoissa. Kirja on toinen osa Hullo-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011).

Runomuotoon kirjoitettu tarina etenee vaivattomasti ja soljuvasti. Kirjan juoni on niin ikään hauska, ja vaikka tarinassa tanssii sata aavetta, ei se uskoakseni ole liian pelottava alaluokkalaisellekaan lukijalle. Päähenkilö on Gabriel-niminen poika, joka paremmin tunnetaan Kaapona. Kaapo on sympaattinen ja hyväsydäminen poika, joka asuu äitinsä kanssa talossa, jossa hän tapailee öisin kummituksia. Pojan suurin haave onkin tulla itsekin isona aaveeksi isänisänsä merikapteeni Hullon tavoin.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Eräänä päivänä Kaapo kohtaa Hullon, joka vaikuttaa suorastaan masentuneelta. Aave on käynyt kovin laihaksi, ja vaikuttaa sekä yksinäiseltä että tylsistyneeltä. Kun aaverukalla sitten on Kaapolle pieni pyyntö, ei poika keksi, miten voisi kieltäytyä täyttämästä sitä. Hullo haluaa järjestää juhlat yli satavuotisen taipaleensa kunniaksi, ja Kaapo lupautuu organisoimaan nämä keskiyön kestit, joihin kutsutaan satapäinen joukko vierailijoita.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Juuri ennen juhlayötä Kaapon äiti kertoo pojalle uutisen, joka saa Kaapon kauhistumaan enemmän kuin kukaan aave koskaan. Äiti on lähdössä kokousmatkalle, ja Kaapon Kaisa-täti tulee vahtimaan poikaa, eikä täti siedä hurjia juttuja, kovia ääniä tai yöllisiä retkiä. Lisäksi tädillä on heikko terveys, minkä Kaapo pelkää romahtavan, jos sata aavetta ilmaantuu yllättäen tädin eteen.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Kummitusjuhlia ei kuitenkaan voida peruuttaa, ja aaveet saapuvat Hullon vieraiksi tanssimaan, kalisuttelemaan kahleitaan ja nostelemaan maljoja. Ullakon lattialaudat parkuvat, kun satapäinen aavejoukko tömistelee, ja tietysti tätikin herää siihen meteliin. Kaisa kuitenkin yllättää kaikki intoutuessaan tanssimaan aaveiden kanssa aamuun asti! Aamulla täti tosin uskoo nähneensä vain unta, mutta yhtäkaikki sekä tädin että Hullon mieli on nyt loistava, ja Kaapo päättää, että seuraavat aavebailut järjestetäänkin sitten vasta sadan vuoden kuluttua.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Gabriel Hullo ja keskiyön kestit on kirja, jonka uskon kiinnostavan alakouluikäisiä lapsia, ja toivoakseni myös poikia. Se on hyvä esimerkki kirjasta, jossa tarina on kirjoitettu runomuotoon. Aivan mahtava (jollei opettajanäkökulmasta jopa paras) juttu on, että Haamu Kustannus tarjoaa opettajille kirjaan perustuvan ilmaisen tehtävämateriaalin (klikkaa tästä), jonka on laatinut äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi. Tehtävissä opetellaan muun muassa runon käsitteitä, keksitään synonyymejä ja etsitää sekä selitetään outoja sanoja. Ala-Huissi tarjoaa myös runsaasti vinkkejä, miten kirjaa voi käyttää esimerkiksi kuvaamataidossa, draamakasvatuksessa ja laajemmassa, monialaisessa oppimiskokonaisuudessa. Tehtävät soveltuvat parhaiten 2.-6.-luokkalaisille, mutta ovat sovellettavissa myös vanhemmille ja miksei myös ekaluokkalaisille oppilaille (mikäli opettaja arvelee, että he eivät kavahda kummitusjuttuja).

Kirja nuoresta Sibeliuksesta: Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius

Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015*) on kirjailija Tapani Baggen ja kuvittaja Salla Savolaisen yhteistyönä syntynyt lasten tietokirja kansallissäveltäjästämme Jean Sibeliuksesta. Kirja julkaistaan Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi, ja se on osa Tammen kaupunkikirjasarjaa**. Hämeenlinnan Jannen kertojana on Janne itse, ja kuten kaikki kunnon elämäkerrat, alkaa tämäkin muistelulla sankarin syntymästä. Kirja ei kuitenkaan kerro Jannen vaiheista tämän kuolemaan saakka, vaan keskittyy Jannen lapsuuteen ja nuoruuteen eli hänen ensimmäisiin 20 ikävuoteensa. Tämä on mielestäni kiinnostava ja hyvä valinta. Se tuon Sibeliuksen lähelle lapsilukijoita ja tekee hänestä heille kiinnostavan hahmon - vähän kuin kaverin.

Johan Kristian Julius Sibelius eli lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, ja kirjassa kuljetaankin historiallisen Hämeenlinnan kaduilla, kalastellaan Vanajaveden rannalla ja samoillaan muun muassa Hattelmalan harjulla. Janne kertoilee lukijalle laveasti lapsuudestaan ja suhteestaan musiikkiin. Baggen Jannella on huimat jutut ja tapana lasketella hieman lööperiä, ja lukijalle jääkin kuva, että Janne on aikanaan ollut aikamoinen velikulta ja nokkela satusetä. Bagge on kirjoittanut tarinan pilke silmäkulmassaan, ja osa jutuista aukeaa parhaiten niille (aikuis)lukijoille, joilla on jo jonkinlainen käsitys Jean Sibeliuksen elämästä ja henkilöstä:

    "Mummo epäili, että joskus vielä hukkaisin pään harteiltani. Niin ei käynyt, mutta kerran
     tuulenpyörre sieppasi minut ja palautti vasta viikon päästä hotelli Kämpin kabinettiin, Silloin olin
     kuitenkin jo aikuinen." (Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius, s.21)

Jean Sibeliuksella oli absoluuttinen sävelkorva, ja muusiikki veti häntä vahvasti puoleensa. Janne oppi hyvin nuorena soittamaan pianoa, ja myöhemmin hän valitsi soittimekseen viulun. Musiikki ja musisoiminen kulkevat luonnollisesti mukana Jannen muisteluissa koko kirjan ajan. Bagge on mahduttanut tekstiin myös monia sivuhenkilöitä Jannen perheestä ystäviin ja muihin sukulaisiin. He ovat kuitekin toisarvoisia tarinan kannalta, sillä kirja keskittyy täysin Sibeliuksen elämään ja tämän vaiheisiin. Ja toki kirjan lopussa myös selviää, kuinka Jannesta tuli Jean, Jean Sibelius.

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Kirja on kattava tietopaketti sekä Jean Sibeliuksen nuoruusvuosista että Hämeenlinnan seudun historiasta. Jannella oli nuoruudessaan huima mielikuvitus, ja tarinassa tämä satuileekin ihastuttavasti hieman omiaan. Lukija saa kuitenkin tarkempaa ja totuudenmukaista tietoa aukeamalle sijoitetuista tietolaatikoista, joissa kerrotaan faktoja kertomuksessa esinntyvistä henkilöistä, paikoista, soittimista ynnä muusta.

Hämeenlinnan Janne on kuvakirjan muotoon kirjoitettu tietokirja, ja siinä on melko paljon sivuja ja erittäin paljon asiaa. Ihan pienimmät lapset eivät ehkä jaksa kuunnella tarinaa kokonaisuudessaan, mutta Savolaisen ilmeikästä kuvitusta seuraamalla hekin voivat nauttia kirjasta ja Jannen tarinasta. Sallan kuvitus ja Baggen kirjoittamat puhekuplat keventävät kirjan paikoin hieman raskastakin asiapitoisuutta. Opetukseen tämän kirjan saa kytkettyä takuuvarmasti, ja lukijoiden iän mukaan voi valita, mitä osioita heille kirjasta lukee.

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Tähän loppuun vinkkaan vielä, että Hämeenlinnassa järjestetään 30.7. - 2.8. lasten taidefestivaali Hippalot, ja perjantaina klo 11.00 on ohjelmassa Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius -kirjan julkistamistilaisuus. Julkkaritilaisuuteen on vapaa pääsy, ja paikalla ovat sekä Tapani Bagge että Salla Savolainen. Nuo Hippalot vaikuttavat toki muutenkin vierailemisen arvoisalta tapahtumalta!

*Arvostelukappale, pyydetty kustantajalta
**Sarjan ensimmäinen osa on Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunkini (Tammi, 2012), joka julkaistiin vuoden 2012 designpääkaupungin kunniaksi

Kirja tytöille: Tyttö sinä olet...

Jenni Pääskysaari on kirjoittanut kirjan Tyttö sinä olet... (Otava, 2015) voimakirjaksi kaikille tytöille. Kirja koostuu useista luvuista, joiden otsikot täydentävät lauseen "Tyttö sinä olet...". Pääskysaaren oman tekstin lisäksi kirjassa on tunnettujen naisten kertomuksia ja haastatteluja. Kirjan kuvituksen, eli söpöt pallopäiset tyttöhahmot, on piirtänyt Nana Sjöblom.

Meni aika pitkään ennen, kun sain tartuttua tähän kevään ehkä hypetetyimpään lasten/nuortenkirjaan. Minulla oli aikamoisia ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan ja ajattelin, että ei se kuitenkaan ole niin hyvä, kuin kohistaan. Mietin, että ehkä kirjaa on onnistuttu vain markkinoimaan hyvin, ja se on saanut huomiota, koska sen on kirjoittanut kaunis ja sanavalmis julkkis. Päätin kuitenkin, että kohtuuden nimissä minun on luettava tämä kirja ennen, kun voin sanoa siitä mielipiteeni.

Koitin lukiessani pitää mielessäni, että kirja on tarkoitettu noin 10 - 17-vuotiaille tytöille, eli minä en enää taida olla sen kohderyhmää... Mietin myös, mitä murrosikäinen minä oli ajatellut kirjasta, olisinko innostunut siitä, olisinko imenyt Pääskysaaren sanat itseeni ja olisinko kenties kantanut tätä mukanani voimakirjana kuten Pääskysaari kirjoittamassaan esipuheessa tyttöjen toivoo tekevän. Voin rehellisesti sanoa, että olisin varmasti innostunut osasta kirjan tekstiä, osalle olisin luultavasti (silloinkin) hieman tuhahdellut. Minä olisin esimerkiksi teininä kurtistellut kulmiani kauniille kirjailijalle, joka kirjoittaa, että tyttöjen pitää unohtaa itsensä ulkopuolelta tulevat odotukset ja että heidän tulisi pitää itseään kauniina ja itsevarmana. En usko, että yksi pieni kirja olisi onnistunut karkoittamaan teiniaikaista epävarmuuttani... Tuollaista tekstiä olivat silloin nuortenlehdet pullollaan.

Huolimatta näistä muutamasta kohdasta, joiden aikana mietin, uppoaako tämä teksti todella nuoriin, pidin lukemastani. On oikeasti hienoa, että tytöille kirjoitetaan kirja, jonka tarkoitus on osoittaa heille, kuinka ainutlaatuisia, hyviä ja sopivia jokainen on omana itsenään. Jokaisella tytöllä (ja tietysti myös pojalla) on oikeus olla oma itsensä, oikeus olla koskematon ja vapaa. Erityisen tärkeinä pidin lukuja, joissa korostettiin, miten tärkeää on olla empaattinen, kiltti, oikeudenmukainen ja tasavertainen. Pääskysaari myös rohkaisee tyttöjä olemaan luovia, tekijöitä ja unelmoijia. On oikein tavoitella unelmia, mutta niiden eteen pitää tehdä myös töitä eikä muita ihmisiä saa loukata niitä tavoitellessaan. Mahtavaa, että nuorille kerrotaan, että he voivat saavuttaa vaikka mitä, mutta onnistumisen eteen pitää tehdä töitä ja kokeiluja, jotka joskus voivat myös mennä mönkään.

Pääskysaari osaa kirjoittaa sanottavansa selkeästi, napakasti ja vakuuttavasti. Hän perustelee sanottavansa ja antaa selkeitä esimerkkejä. Myös kirjan haastattelut ja kertomukset on valittu hyvin ja ne tukevat Pääskysaaren kirjoituksia. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole vuoden ykkösnuortenkirja, mutta tarpeellinen ja hieno kirja kuitenkin. Jos minulla olisi tyttäriä, ostaisin heille tämän pienen kirjan, jossa on sisällä suuria asioita.

Kirjan ovat lukeneet ja esitelleet muun muassa Omppu, Krista ja Kirsi.

Meidän rauhoittumiskirjasemme

Saimme kesän alussa postissa paketin, josta paljastui suomalaisen satu- ja kuvataiteilijan, vaatesuunnittelijan ja Tinttu.comin perustajan Petronella Grahnin kirjoittama ja kuvittama pehmeäkantinen satuvihkonen Keijun Taikapölyä (Taikapöly Oy, 2015) sekä siihen liittyvä värityskirja. Posti tuli sopivasti ennen päiväunia, joten luimme kirjan ennen nukkumaanmenoa. Siihen tarkotukseen Keijun Taikapölyä (ensimmäinen osa Pomenian Unien Satumaan tarinoista) onkin omiaan.

Grahn on luonut ison joukon hahmoja, jotka esitellään kirjan alussa. Tarinan päähenkilö on keiju Kultakutri Kultainen, joka kerää kukista Taikapölyä pieneen pussiinsa ja toimittaa sen sitten NukkuMatti Unoselle. Keijut ovat aina tehneet niin, vaikka eivät tiedäkään, mihin NukkuMatti Unonen taikapölyä käyttää. Kultakutri Kultaiselle sattuu kuitenkin vahinko, kun hänen pussiinsa tulee reikä. Taikapöly pääsee karkaamaan pussista ja lentelemään ympäriinsä! Silloin Kultarkutri Kultaiselle kuitenkin selviää, mihin Taikapölyä käytetään ja mitä se saa aikaan. Se saa aikaan onnellisia, hupsuja ja kauniita asioita. Hippusellinen taikapölyä auttaa, kun pelottaa, kiukuttaa tai harmittaa. Sen avulla oppii uusia temppuja ja saa kauniiti unia! Tarinan juoni on yksinkertainen, mutta sen tarkoitus lieneekin palvella aikuisen ja lapsen yhteistä jutustelu- ja rauhoittumishetkeä.

Grahn on selvästi halunnut kirjoittaa ja kuvittaa satukirjan, jonka lukeminen tuo sekä aikuiselle että lapselle rauhallisen, hyvän mielen. Tarinan lopussa on satuun liittyviä kysymyksiä, joita aikuinen ja lapsi voivat lukemisen jälkeen pohtia yhdessä. Meillä nämä kysymykset ovat "supsuttelukysymyksiä", eli luemme ne aina kuiskaten, mikä luo mukavan tunnelman ennen nukkumaanmenoa. Lopuksi lukijoita kehotetaan vielä ripottelemaan keijupölyä toistensa päälle, mikä sitten takaa kauniit unet. Tämä hieman ylisöpö hupsuttelu toimii meillä kuin häkä!

Esikoinen etsi kaupunkikuvasta "oman huoneensa ikkunaa" kauan ja hartaasti.

Värityskirja on luonnoskirjamainen, ja siitä näkee, että Grahn on piirtänyt kuvat käsin mustalla tussilla.

Kirja olisi kaiketi kaivannut vielä viimeistä pientä oikolukua, mutta jokusesta tekstin pikkuvirheestä huolimatta kirja onnistuu ainakin meillä rauhoittamaan nukkumaanmenoon nihkeäsi suhtautuvan kolmevuotiaan. 

Ratkiriemukas Reuhurinne

Minä en ole aiemmin lukenut yhtään Tuula Kallioniemen kirjoittamaa Reuhurinne-kirjaa, mutta luettuani niitä nyt kolme peräjälkeen, en voi kuin miettiä, että olisi kyllä pitänyt! Reuhurinteeläiset ovat nimittäin mahtavaa porukkaa, joiden toilailuista ja tempuista luen oikein mielelläni. Reuhurinteen alakoulussa (ent. Reuhurinteen ala-aste) on vain yksi luokka, jossa opiskelee oppilaita ekaluokkalaisista kuudesluokkalaisiin. Heidän opettajansa on ihmeellisen (ja jopa kadehdittavan) pitkäpinnainen Aapeli Käki, joka on mennyt naimisiin koulun terveydenhoitajan, rouva Lintunen-Käen kanssa. Pariskunnalla on myös yksi oma lapsi eli viisivuotias Eemeli.

Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Reuhurinteen tyypit kirjassa
Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014)

Kallioniemi kirjoitti ensin Reuhurinteen ala-asteesta kertovan kirjasarjan, joka jäi tauolla vuonna 2001. Vuonna 2011 hän julkaisi sarjalle jatkoa Reuhurinteen alakoulusta kertovalla kirjallaan Kaahailua ja kepposia (Otava, 2011). Kirja alkaa syksyn ensimmäisestä koulupäivästä, ja tarinan alussa Kallioniemi käyttää hyvän tovin esittelemällä Reuhurinteen ainoan luokan kaikki oppilaat. On oiva valinta kirjoittaa koululaiskirjoja tällaisesta 1.-6.-luokkalaisten yhdysluokasta, sillä sillä tavalla kirjaan tulee samastumiskohteita eri-ikäisille lukijoille, ja kirjan tapahtumia voidaan kuvata eri-ikäisten oppilaiden näkökulmasta. Naureskelin monelle hahmolle, joiden esikuvia löytyy tuolta oikeasta koulumaailmasta kyllä useampia... Kaahailua ja kepposia sopii ääneenluettuna myös ekaluokkalaisille, mutta varsinaisesti sen kohderyhmää taitavat olla alakoululaiset tokaluokkalaisista neljäsluokkalaisiin. Kirjassa on aika paljon tekstiä, mutta myös mukavasti Jii Roikosen piirtämiä kuvia tukemassa sitä.

Sarjan neljännessä osassa Hässäkkää ja hätähousuja (Otava, 2014) Reuhurinteen koulua käy edelleen sama, enismmäisestä osasta tuttu porukka. Koulumaailmasta tutut pajapäivät, sijaisopepäivät ja yökoulut ovat osa Reuhurinteen alakoulun kouluvuotta, eikä niiden aikana tietenkään voi välttyä erilaisilta kommelluksilta. Tässä kirjassa on mukana myös vähän romantiikkaa, kun kuudesluokkalaiset Fisu ja Pulla lähentyvät toisiaan yökoulussa.. Kirjaan on yhdistetty pieniä luetu nymmärtämiseen liittyviä tehtäviä, sillä tarinaan on kirjoitettu vieraampia sanoja, joiden merkitystä lukija saa pohtia monivalintakysymysten avulla. Tämä on mielestäni ihan hauska tapa laajentaa lasten sanavarastoa, mutta vastaukset olisivat voineet olla sivun alalaidassa eikä vastan kirjan lopussa. Koska tässä kirjassa on mukana jo vähän murrosikään liittyviä tykkäämis- ja pussaamisjuttuja, arvelisin että verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan, tämän kirjan kohderyhmää on laajennettu aina sinne 5.-6.-luokkalaisiin asti.

Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Monivalintakysymyksiä kirjassa
Hässäkkää ja hätähousuja (Otava, 2014)

Kolmas lukemani Reuhurinne-kirja Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014) on toistaiseksi ainut sarjasta ilmestynyt helppolukuinen kirja, ja se sopiikin hyvin ekaluokkalaisillekin lukijoille - siis sellaisia, jotka jo lukevat sujuvasti itse. Fontti on suurehkoa, tekstiä on vähemmän kuin sarjan muissa osissa ja pisimmät sanat on tavutetu. Tarina etenee kuitenkin melko nopeasti ja vaatii siksi lukijaltaa hyvää luetun ymmärtämistä. Musti-kissa ja koira Pöntinen kyselevät tarinan lomassa lukijalta erilaisia tekstiin liittyviä kysymyksiä, joiden avulla lukija voi testata ymmärrystään ja päättelykykyään.

Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Kysymyksiä kirjassa
Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014)

Tämän kirjan päähenkilöt ovat ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö, joille opettaja on antanut läksyn tutkia jälkiä luonnossa. Talvisesta metsästä löytyykin monenlaisia jälkiä ja eläväisiä. Molemmilla ekaluokkalaisella tuntuu olevan huima mielikuvitus, ja he törmäävätkin metsässä muun muassa lumimieheen ja Tapioon, metsän kuninkaaseen... Kaksikko kauhistuun, kun näyttää siltä, että lumimies on käynyt opettaja Aapeli Käen kimppuun!

Reuhurinteellä ei taida olla ainuttakaan tylsää päivää, ja kirjoissa pidin siitä, miten oppilaat puhaltavat pääosin yhteen hiileen ja tulevat toimeen keskenään, vaikka eri-ikäisiä ovatkin. Toki Reuhurinteelläkin nahistellaan, mutta yhteishenki luokassa on hyvä, ja ajoittain hieman väsynyt opettaja tuntuu kuitenkin aidosti tykkäävän oppilaistaan. Reuhurinne-kirjat ovat kirjoja, joita voin lämpimästi suositella sekä tytöille ja pojille. Uskon, että ne lapset, jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet mielellään Ella-kirjoja, Supermarsuja tai Risto Räppääjiä, pitävät myös Rehurinteen alakoulun hauskasta porukasta!

Jii Roikosen kuvitusta kirjassa Kaahailua ja kepposia
 (Otava, 2011)