Kirjastokassin esittelyä: Luettavaa taaperoille, leikki-ikäisille ja eskarille sekä pikkukoululaisille

Olemme olleet jo melkein kuukauden verran lomalla ja käyneet sinä aikana kirjastossa muutaman kerran. Koska aikani kirjoittaa on tällä hetkellä aika rajattua erinäisten kesäloma-aktiviteettien takia, olen viime aikoina tehnyt muutaman kirjaesittelyvideon sellaisista kirjastolainoista, joista lapseni ovat erityisesti pitäneet. Nuo esittelyt ovat näkyneet sekä Instagramin Storyissa että blogin Facebookissa. Facebookiin pääset tämän sivun sivupalkissa olevasta Facebook-logosta.

Tuorein kirjastolöytö, josta erityisesti vajaa neljävuotias kuopukseni tykkää, on Fearne Cottonin kirjoittama ja Sheena Dempseyn kuvittama kuvakirja Joogavauvat (Kustannus-Mäkelä 2018). Kirjan on suomeksi riimitellyt Minna Ihatsu. Tämä kirja innosti kuopukseni joogaamaan kotona - ja tietysti minut hänen kanssaan. Kävimme lapsen aloitteestaan läpi jokaisen kirjassa esitellyn asennon, veikkei tässä kirjassa varsinaisesti opetettukaan joogaamista. Kirjan vauvat vain tekevät asanoja huvikseen, ja Dempseyn kuvitus esittelee jokaisella aukeamalla uuden asennon. Katso ihmeessä kirjan esittely alla olevasta videosta!

Toisella videolla esittelen useamman kirjan. Joukossa on kirjasuosituksia taaperoille (Peppe- ja Kolmikko-sarjat), leikki-ikäsille (Klaara ja laulava orkidea sekä Pieni Maija), karttakirja kaikille perheenjäsenille (Lumotun maan kartasto), tulevan eskarilaisen lainaamat helppolukuiset PikkuLukuavain-kirjat sekä tulevan tokaluokkalaisen valitsemat kirjat. Olin erityisen iloinen, kuinka paljon uutuuksia kirjaston hyllyistä kesäkuun alussa löytyi. Kannattaa katsoa tarkemmin videolta, millaisista kirjoista on kyse.

Tarkemmin esittelen:
- Mervi Lindman: Peppe potalla
- Maria Nilsson Thore: Kolmikko ulkoilee ja kolmikko leikkii sisällä
- Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Pieni Maija
- Sharon Rentta: Klaara ja laulava orkidea
- Laura Ertimo & Satu Kontinen*: Lumotun maan kartasto
- Helena Bross & Kadri Ilves: PikkuLukuavain -kirjat
*Videolla erehdyksessä sanon Konttinen, eikä Kontinen, kuten kuuluisi. 

Koululaisia kosiskelevaa kakkahuumoria: Isämies ja räjähtävä kakka

"Millaisista kirjoista alakoululaiset oppilaat saisi innostumaan? Mistä he tykkäisivät niin paljon, että eivät malttaisi lopettaa lukemista?" Näitä kysymyksiä ovat pohtineet varmaan aika monet opettajat ja lasten vanhemmat. Ainakin opettaja Arttu Unkari myöntää miettineensä tätä ja ryhtyneen sitten itse kirjoittamaan kirjaa, jonka koelukijoina toimivat hänen omat oppilaansa. Unkarin ensimmäinen romaani Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020, saatu kustantajalta) ilmestyi juuri, ja ainakin meidän perheessämme kirja sai juuri sellaisen vastaanoton kuin Unkari kirjaa kirjoittaessaan toivoi: Tuleva tokaluokkalaiseni tykästyi kirjaan ja "hotkaisi" sen parissa päivässä, mikä ei ole aivan turha meriitti kirjalle. Pikkukoululaiseni nimittäin suhtautuu vaihtelevan nurjamielisesti lukemiseen ja on karttanut liian pitkiä kirjoja, vaikka hänen lukutaitonsa onkin ikäisekseen erinomainen.

Isämies-kirjan nähtyään hän selasi sitä ja tuumi aluksi, että siinä on aivan liikaa tekstiä (175 sivua). Hän oli tätä mieltä siitäkin huolimatta, että kirjassa on runsaasti Kai Vaalion piirtämiä humoristisia kuvia ja sarjakuvamaisia yksityiskohtia. Rohkaisin (Lue: lahjoin peliajalla.*) lasta kuitenkin yrittämään Isämiehen lukemista, ja ihme tapahtui! Lapsi huomasi kirjan olevan hauska ja luki sen loppuun asti. Hän hoksasi, ettei koko kirjaa tarvitse lukea kerralla, vaan hyvänkin kirjan voi myös jättää kesken. Viimeistään siinä vaiheessa heitin kuvitteellisesti yläfemmoja Unkarin kanssa, kun kuuliin lapseni naurahtelevan itsekseen kirjan tapahtumille. Lopulliseksi arvosanaksi Isämies ja räjähtävä kakka -kirjalle hän antoi neljä tähteä viidestä.

"Tässä kirjassa oli hyvää nämä vitsit. Ja sitten mä tykkään lukea tuollaisia rikossarjoja. Niinkuin arvoituksia", lapseni kertoi ja lisäsi vielä: "Tässä on aika paljon limaa. Kato vaikka. Ja lue sä tää äiti myös."

Tämä kirja alkaa kaiken hyvän maun vastaisesti vessanpöntöltä. Se myös jatkuu ja loppuu hyvän maun vastaisesti. Parempi niin, koska hyvän maun mukaiset kirjat ovat tylsiä. (s.9)

Lapsen pyynnöstä minäkin luin Isämiehen ja pystyin toteamaan saman kuin lapseni: Kirjassa tosiaan on paljon limaa, lietettä ja (kakka)vitsejä. Unkari itsekin kertoi kirjaa esitellessään, että oli joutunut pistämään opeminänsä syrjään kyetäkseen oikein tarkoituksella lisäämään kirjaan kaikkea hulvatonta ja ehkä jopa tiukkapipoisten lukijoiden mielestä kyseenalaistakin materiaalia. Aivan mainio oivallus häneltä olikin lisätä se kirjan huumorin ja sisällön kyseenalaistava kukkahattutäti suoraan tarinaan. Lähes jokaiselle sivulle on nimittäin piirretty kärttyinen mummeli, joka kommentoi kirjan tapahtumia ja itse tarinaa hyvin paheksuvaan sävyyn. Itseasiassa koko kirja alkaa mummon antamalla varoituksella:

Hyvät hyssykät sentään, miten kamala kirja sinulla on käsissäsi! Sen vitseistä yksikään ei ole hauska eikä kunnollinen, niin kuin vitsit ennen vanhaan ja voi pyhä sylvi, miten paljon tässä on huonoa käytöstä, josta ei missään nimessä saa ottaa mallia!

Älä lue tätä yhtään pitemmälle. Ilmoitin tästä kirjasta jo poliisille.

Oletuksena on tietysti, että kieltämällä, paheksumalla ja kärjistämällä lapset saadaan itseasiassa haluamaan jatkaamaan kirjan lukemista. Ja täytyy sanoa, että kärttyisen mummelin kommentit sopivat tähän kirjaan kuin kirsikka kakun päälle. Tarinan juoni on täynnä kommelluksia ja uskomattomia käänteitä. Huumoria revitään paitsi kakkajutuista myös humoristisille lastenkirjoille tyypilliseen tapaan opettajista ja muista aikuisista, jotka käyttäytyvät järjettömän hölmösti ja kummallisesti. Päähenkilöinä seikkailevat lapset ovat sen sijaan viisaita ja järkeviä ja pelastavat tilanteet silloin, kun aikuiset ovat ne sotkeneet.

Tässä kirjassa päätähtinä hääräävät koululaiset Oona ja Eeli sekä Oonan poliisi-isä, jonka supervoima on superluulo. Isä siis kuvittelee tietävänsä aina ratkaisun kaikkeen ja olevansa aina oikeassa. Isän superluulo saa kuitenkin aikaan paljon harmia, eivätkä rikokset ratkeaisi ilman nerokkaiden lasten apua. Isämies ja räjähtävä kakka -kirjan tapahtumat alkavat, kun räjähtävä kakka lennättää opetusministeri Misukka Kyläsen avaruuteen, ja salaperäinen räjäyttäjä uhkaa räjäyttää kaikki Suomen koulut taivaan tuuliin. Isämies tekee parhaansa ratkaistakseen tapauksen, mutta onnistuu syyttämään rikoksesta milloin ketäkin viatonta ja ohittamaan lähes jokaisen olemassaolevan johtolangan. Onneksi Oona ja Eeli ovat paremmin kärryillä rikosten ratkaisemisesta ja onnistuvat lopulta pysäyttämään rikollisen. Lopuksi käy vielä ilmi, miksi räjäyttäjä on ottanut kohteekseen nimenomaan koulut. Voisi jopa sanoa, että kaikesta kakkamateriaalista huolimatta Isämies ja räjähtävä kakka -kirja tarjoaa lukijoille oivallisen opetuksen kanssaihmisten hyvästä kohtelemisesta...
Itse en jaksanut kauheasti naureskella kakkavitseille, mutta Unkari on onnistunut kirjoittamaan tarinaan myös mukavasti aikuisia naurattavia jippoja. Kannattaa tsekata!

Suomen tulevaisuus on jo pilalla, kun nykyajan kirjat ovat tällaisia! (s.82)

Lopuksi vielä varoitus: Älä lue tätä kirjaa, jos et tykkää vessahuumorista, pöljistä aikuisista, kärttyisistä mummoista, opettajista, lapsista tai (anti)supersankareista. Jos kuitenkin käkätät kippurassa Pikku-Kalle vitseille tai haluaisit nähdä, miten vanhempia ja opettajia jallitetaan, kannattaa antaa Isämiehelle mahdollisuus.

*Sovimme, että antaa kirjalla mahdollisuuden ja luottaa omaan lukutaitoonsa. Lukisi ensin viisitoista minuuttia ja saisi saman verran peliaikaa. Hän suostui pitkin hampain, mutta hoksasi aika pian, että oli turhaan torpannut sekä oman lukutaitonsa että kirjan. Ja on ilokseni tämän jälkeen lukenut jo kaksi muuta pidempää kirjaa. Niistä lisää myöhemmin!

Lastenromaani, jossa hankitaan ystäviä: Anni kaverinkesyttäjä

Kaisa Paasto on kirjottanut lämminhenkisen lastenromaanin Anni kaverin kesyttäjä (Tammi 2020, saatu kirjailijalta), joka käsittelee oivaltavasti kouluikäisen yksinäisyyttä ja kaverittajäämisen aiheuttamia tunteita. Kirjassa kulkee rinnan ikään kuin kaksi juonipolkua: toisessa neljäsluokkalainen Anni kaipaa ystävää, toisessa hän yrittää voittaa uuden lemmikkipossunsa luottamuksen. Molemmat juonet kietoutuvat taitavasti yhteen, kun Anni hoksaa, että oikeastaan kaverinkin voisi kesyttää siinä kuin lemmikinkin.

Annista on tullut yksinäinen sen jälkeen, kun hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Miisa muutti Amerikkaan. Sen jälkeen Anni on huomannut, ettei oikein osaa mennä mukaan muiden lasten juttuihin ja muuttuu kummallisesti tuppisuuksi toisten lähellä. Anni yrittää vakuutella, ettei oikeastaan edes välitä muiden tyttöjen seurasta, mutta pohtii toisaalta myös, miksi Koulu-Anni on niin kovin paljon tylsempi ja vaikeammin lähestyttävä kuin se oikea Anni, joka hän kotona on.

Annin perhe on hankkinut tytön toiveesta lemmikkipossun, mutta sekään ei tunnu tykkäävän Annin seurasta, vaan juoksee vauhkona karkuun. Niinpä vanhemmat ovat jopa alkaneet miettiä, pitäisikö possusta kuitenkin luopua. Anni on kyllä välillä itsekin vihainen Vaapulle ja pettynyt siihen, mutta Anni myös ymmärtää arkaa possuaan ja taitaa jopa samastua Vaapun ahdistukseen, kuten alla olevasta katkelmasta voi tulkita.

-Äiti, Vaappu on oikeasti kiva possu, hän sanoi hädissään.
-Joo, niinpä kai, äiti sanoi. -Eivät possut taida ihan samalla tavalla kesyyntyä kuin koirat. -No... Anni ei tiennyt, mitä sanoa ... 
Se oli Annin possu.
Annia alkoi itkettää.
-Ehkä se jo haluaisi kesyyntyä! hän sanoi. -Ehkä se ei vaan osaa.
-Osaa mitä? äiti kysyi ymmällään.
-Kesyyntyä! Saada kavereita. Ehkä jotkut ei vaan osaa sitä.

Onneksi Annilla on 19-vuotias isoveli, joka on selkäleikkauksen takia kotona sairaslomalla ja jolla on siksi paljon aikaa pikkusiskolleen. Akseli auttaa siskoaan googlaamaan vinkkejä lemmikin kesyttämiseen, rohkaisee tätä, kun Anni kaipaa rohkaisua ja neuvoo myös kavereihin liittyvissä kysymyksissä.

Lukijana ja opettajana tunsin välillä oikeasti pahaa mieltä Annin puolesta, sillä niin onneton tämä välillä koulussa tuntui olevan. Toisaalta mietin, kuinka monelle lapselle, nuorelle ja miksei myös aikuisellekin on tuttua se kuristava tunne kurkussa, kun tuntuu, että on päivästä toiseen muille kuin ilmaa. Tai jos joku joskus tuleekin juttelemaan, sanat karkaavat, eikä suusta tunnu tulevan yhtään järkevää vastausta.

Annia ei siis varsinaisesti kiusata, mutta hän on jäänyt siihen ikävään tilanteeseen, että se ainoa ystävä on lähtenyt, eikä valmiiksi muodostuneisiin porukoihin olekaan helppo päästä mukaan. Toisaalta Anni myös itse tyypittelee muutamaa luokkatoveriaan pinkki-ihmisiksi ja pitää yllä heistä muodostamia ennakkoluulojaan ehkä vähän turhankin hanakasti.

Anni oppii kuitenkin Vaappu-possua kesyttäessään muutaman hyvän kikan ja päättää itse aktiivisesti alkaa kesyttää kaveria itselleen. Hyvä kohde kesytettäväksi on toinen hiljainen tyttö, jonka nimi on Riia. Tämä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin Annin vanha bestis Miisa, ja aluksi tuntuu, ettei kaveruus oikein ota syttyäkseen. Tytöiltä löytyy kuitenkin myös jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita, eikä kumpikaan heistä luovuta. Niin ystävyys alkaa hitaasti, kärsivällisyydellä ja sinnikkyydellä, syntyä. Sama kärsivällisyys ja toisen kunnioittaminen pätevät myös lemmikin kesyttämiseen, ja Anni huomaa ilokseen voittavansa myös Vaapun luottamuksen.

Luin tämän kirjan yhdessä kahdeksanvuotiaan lapseni kanssa, ja hänestä kirja oli hyvä, muttei kuulemma kovin jännittävä. Onkin totta, että Anni kaverinkesyttäjä ei ole niinkään juonivetoinen seikkailukertomus kuin tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvä lastenromaani. Koululuokalle ääneenluettuna tämä tarjoaisi monta hyvää keskustelunavausta ja aihetta yhteiseen pohdiskeluun. Tekstiä on kohtalaisen paljon, eli aivan aloittelevan lukijan kirja Anni kaverinkesyttäjä ei ole. Mari Ahokoivun piirtämät hauskat kuvat kuitenkin tuovat tekstin lomaan mukavaa kevennystä ja sopivat mainiosti tarinaan.

Satukirja tukee lapsen kerrontataitojen kehittymistä

Esittelin lokakuussa 2017 kirjan Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Nyt tuo hyödyllinen, lapsen kerrontataitoja vahvista teos on saanut jatkoa, kun Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola julkaisivat Kumma-kustannuksen kustantamana kirjan Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? - Keksitään yhdessä ratkaisuja -kirjan (arvostelukappale kustantajalta). Tämänkin kirjan kuvat on tehnyt Ina Majaniemi.

Kirjoitin jo ensimmäisen Eetu ja Iitu -kirjan kohdalla, miten paljon ja millä tavalla lapsi hyötyy siitä, että hänen kerrontataitojaa vahvistetaan. Mainittakoon siis lyhyesti, että kerronnalla (tässä kirjassa) tarkoitetaan lapsen taitoa muodostaa valmiiksi sarjalliseen muotoon jäsennetyistä, useimmiten fiktiivisistä kuvista looginen kokonaisuus ja myös taitoa pystyä suullisesti ilmentämään tämä tapahtumasarja (s.108). Tekijöiden mukaan monipuoliset kerrontataidot ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska kerronnan ja oman ilmaisun avulla lapsi voi jakaa muiden ihmisten kanssa jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaa. Mielikuvituksen avulla syntyneen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle, empatian kehittymiselle ja on tärkeää myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä syy-yhteyksien käsittämisessä (s.112).

Lapsen kerrontataitoja voi harjoittaa monilla tavoilla, ja tärkeää on tietysti kotioloissa keskustella lapsen kanssa ja antaa hänelle aikuisen malli. Myös lapselle lukeminen ja kertomuksista keskusteleminen hyödyttävät lasta. Eetu ja Iitu -kirjoissa näitä taitoja harjoitellaan systemaattisesti kolmen kuvitetun kertomuksen avulla. Kertomusten sisällöt ovat vahvasti arkipäivään liittyviä, ja niissä on paljon lapsille tuttuja tilanteita, mikä helpottaa kertomista. Esikouluikäiset Eetu ja Iitu muun muassa tutustuvat ryhmän uuteen lapseen, pelaavat muistipeliä ja pelastavat pulaan joutuneen kissan. Tarinoissa on selvästi panostettu tunnetaitoihin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Eräässä tarinassa uusi poika jännittää kovasti uutta ryhmäänsä, toisessa Iitua harmittaa, kun hän häviää muistipelin ja kolmannessa lasten pitää yhdessä ratkaista, kuinka voivat pelastaa kissan.

Lisää kuvatekstiTällaisessa kirjassa on tärkeää, että kuvat ovat selkeitä, tilanteet helposti hahmotettavissa ja tunteet hyvin luettavissa. Majaniemi on onnistunut siinä hyvin.

Tarinoista ensimmäinen on helpoin, ja kertomisen voi aloittaa siitä. Jokaisessa tarinassa aukeamaa kohti pari kysymystä, joiden avulla kertomista voi helpottaa, mutta tekijöiden mukaan tärkeintä on, että jokainen lapsi saa kertoa omalla tasollaan juuri sen verran kuin haluaa. Kerrontatilanteista on hyvä tehdä rauhallisia, ja siksi ryhmät kannattaa pitää tarpeeksi pieninä. Kirjan loppuosassa on esitelty seitsemän erilaista tekniikkaa, joiden avulla aikuinen voi johtaa keskustelevaa kirjan lukemista eli kertomista. Kuten tekijät sanovat, samoja tarinoita kannattaa lukea ja kertoa lasten kanssa useaan kertaan, jolloin kerrontataidot harjaantuvat ja vahvistuvat.

Jokaiseen tarinaan liittyy kuva, jossa asiat ovat ihan vinksin vonksin. Lukija voi etsiä kuvista epäloogisuuksia.

Kirjan lopussa on myös tuhti tieto-osuus siitä kerrontataidoista ja kirjan tarinoiden hyödyntämisestä niiden kehittämisessä. Lisäksi jokaiseen tarinaan liittyy erilaisia harjoituksia, joiden avulla keskustelevaan kerrontatuokioon voi liittää keskustelua ja pieniä kielellisiä tehtäviä. Lisämateriaaleihin kuuluvat paperinuket Puupposen perheestä, tunnetaitokortit, muistipelikortit sekä tarinakortit, joiden avulla lapsen kanssa voi kerrata tarinan rakennetta ja juonen kannalta tärkeitä elementtejä. Olen huomannut, että alkuopetuksessakaan lapsen ei ole vielä helppo automaattisesti muodostaa juoneltaan loogista kertomusta - saatikka sellaista, jossa kerrotaan, miltä jokin asia tuntuu tai mitä siitä seuraa. Siksi näiden korttien avulla tehdyistä harjoituksista on varmasti hyötyä.

Erityisesti näkisin, että tämä kirja olisi todella hyödyllinen 4 - 6-vuotiaiden (päiväkoti)ryhmissä, mutta miksei myös alkuopetuksessa. Toki tätä voi lukea kotonakin yhdessä oman lapsen kanssa, mutta jotenkin näkisin, että pienessä ryhmässä lasten kerronta hyödyttävää toinen toista.


Tässä vielä toinen vinkki kaikille, jotka haluavat tukea ja kehittää lasten kerrontataitoja ja mielikuvitusta (Blogin Facessa tästä jo keväällä kerroinkin):

Giulia Oreccian (suom. Sirpa Vehviläinen) laatima peli Tuhat ja yksi tarinaa - Peli kadonneen mielikuvituksen metsästykseen (Kumma-kustannus, arvostelukappale) kutsuu lapsia kertomaan tarinoita ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Testasimme pelin 3-vuotiaan, 5-vuotiaan ja 7-vuotiaan kanssa. Jokainen sai osallistua ja kertoa tarinan, jossa esiintyi kolme pelilaudalle arvoittua kuvaa. Pitkiä tarinoita ei syntynyt, vaan lähinnä muutaman virkkeen kokonaisuuksia. Pelin äärellä voisi myös piirtää tarinoita, keksiä yhteistä tarinaa ja vaikka näytellä pantomiimia. Vain mielikuvitus on rajana. Omia lapsiani hieman harmitti, koska pelissä ei edetä mihinkään eikä kukaan voita. Ehkä siksi tämä toimiikin parhaiten lapsiryhmässä muutaman lapsen rauhallisena puuhapisteenä, jossa harjoitellaan kerrontataitoja, mielikuvituksen käyttämistä ja kuuntelemista aikuisjohtoisesti

Eläinrunokirja soi ja rämisee: Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä

"Että eläinkirjan voikin tehdä näin", ajattelin ensimmäiseksi, kun sain käsiini tänä keväänä ilmestyneen runoteoksen Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä (Otava 2020, arvostelukappale). Kirja on näet mielenkiintoinen yhdistelmä Laura Ruohosen kirjoittamia runoja, Petri Kumelan tulkitsemia ja 35 eri säveltäjien tekemiä minikappaleita sekä Erika Kallasmaan taiteilemia kuvituksia. Niistä on syntynyt yhdessä kirja, jossa esitellään 35 eri otusta runon, tietotekstin, kuvan ja musiikin keinoin.

Kirjan idea lähti Kumelalta, joka keksi vuonna 2007 pyytää säveltäjäystäviään ympäri maailmaa tekemään sävellyksiä kissaa pienemmistä otuksista. Valmiita sävellyksiä kertyi kymmeniä. Kumela ja Ruohonen ovat Helsingin Sanomien tekemässä haastattelussa kertoneet kirjan syntyprosessin käynnistyneen lastensa luokkaretkellä. Siellä Kumela houkutteli Ruohosen mukaan tekemään runokirjaa, jossa hyödynnettäisiin näitä minikappaleita. Kuvittajaksi valikoitui tietysti Ruohosen kanssa aiemminkin runoteoksia tehnyt Kallasmaa.

Myös tekstin asettelu ja fontti ovat keskeisiä elementtejä Ruohosen runoissa.

Otus Otus -kirjan kuvat ovat isoja ja ilmeisesti kollaasitekniikalla toteutettuja. Eläimet eivät ole viimeistä tuntomerkkiä myöten pikkutarkasti tehtyjä, mutta ei niiden tarvitsekaan olla, sillä kuten koko kirjan, myös kuvituksen tyyli on leikittelevä. Valmis runokirja on aivan mahtava yhdistelmä tietoa, runoutta, musiikkia ja tyyliteltyä kuvitusta. 

Oma suosikkirunoni on Rotta - Rattus Rattus, joka svengaa räyhäkkäästi ja kuulostaa kaikkine ärrineen päräyttävältä ääneen luettuna. Toisaalta myös anarkistinen Harakka - Pica pica on vähintään yhtä hauska.

Rotta

Rattus rattus

Rudolf rattus, ruma rotta

repii räyhäraivarit,

rikkoo rännit

rikkoo räystäät

lataa järkyt lämärit.

Loukku louskaa,

varo Rudolf,

henkesi on vaarassa!

Rudolf riehuu, räkä roiskuu

ärräpäitä päästeelee:

"Hyvä saundi, rämisee!"

Rudolf relaa, riläks Rattus

henkesi on vaarassa!

Rudolf Rattus, räyhärotta

rukokoilen sua: Rauhoitu!

RÄMS!!!!

Kirjassa oleva lyhyt tietoteksti esittelee rattus rattuksen hieman vähemmän rikollisessa valossa kuin runo, mutta antaa kuitenkin rotasta mielenkiintoisia knoppitietoja. Enpä minä ainakaan ollut tiennyt aikaisemmin, että kasvaakseen ja voidakseen hyvin rotan pitää syödä vähintään puolet omasta kakastaan. Rotasta kertovan sävellyksen on tehnyt tanskalainen Poul Ruders, ja se kuulostaa Kumelan soittamana aivan, noh, rotalta. Kun kappaleen kuuntelee loppuun, voi myös huomata, mistä Ruohosen runon loppuun on syntynyt tuo RÄMS!!! 

Tätä runokirjaa on mukava lukea ääneen lasten kanssa, ja kun haluaa kuulla, miltä jonku kirjan otuksen olemus kuulostaisi, on helppo lukea kansilehdellä oleva qr-koodi puhelimella ja pistää sitä kautta avautuva musiikki soimaan. Sävellyksistä erityisesti Malluainen ja Pillerinpyörittäjä ovat mieleeni. Lumikko puolestaan kuulostaa juuri siltä kuin voisin kuvitella lumikon näyttävän vipeltäessään lumihangilla.

Kirjaa lukiessa ja kappaleita kuunnellessa tuleekin mieleen, miltä nämä eläimet näyttäisivät liikkeen kautta kuvailtuna? Tai varjotetterina esitettynä? Entä kuvan, äänen, musiikin ja liikkeen yhdistelmänä? Oppilaiden kanssa kirjan avulla voisi toteuttaa aika hauskoja, eläimiin liittyviä taiteellisia projekteja.