Lapsikävijöiden Kirjamessut

Helsingin Kirjamessut järjestetään Messukeskuksessa 27.10. - 30.10. Itseäni kiinnostaa aina, millaisilla tavoilla lapsikävijöitä houkutellaan messuilla kirjallisuuden, sanojen ja satujen maailmaan. Messutiedotetta lukiessa ainakin minulle tuli tunne, että tänä vuonna lapsivieraille on luvassa mukavan monipuolista tekemistä. 

Viime vuosien tavoin lasten alueella on tänäkin vuonna kaksi lavaa, joista Kumpulassa on toiminnallista ohjelmaa ja Toukolassa vinkataan lukemista. Aikaisempina vuosina olen poiminut ohjelmalehtisestä erilaisia messutärppejä, mutta nyt huomasin, että ympyröin lähes jokaisen ohjelmanumeron lasten messuohjelmasta. Tyydyn siis vaan vinkkaamaan, että lasten ohjelmaan sisäktyy tietysti monia mielenkiintoisia kirjaesittelyjä, kirjailijahaastatteluja, työpajoja, esityksiä ja sanataidetta. 

Erityisvinkiksi kuitenkin seuraavat: 

Tahtoisin itse nähdä torstaina Lonna-lavalla klo 19.00 - 19.30 ohjelmassa olevan, aikusille suunnatun Vanhempainilta-nimisen ohjelman, jossa äidinkielenopettaja Elsi Sainio kertoo parhaat vinkkinsä lasten lukuharrastuksen lisäämiseksi. Perjantaina klo 12.00 - 12.30 Kumpula lavalla nähdään ja kuullaan Koululaisten kirjaraati. Siinä alakoulun oppilaat kertovat suosikkikirjoistaan. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttaa myös sunnuntai-iltapäivällä klo 16.30 - 17.00 Kumpula-lavalla kuultava paneelikeskustelu "Miksi sillä on väliä, millaisia ihmisiä ja hahmoja lastenkirjoissa tuodaan esille?" Keskustelijoina ovat Ursula Mursu, Apila Pepita ja Juli-Anna Aerila.

Lisäksi messuilla ovat mukana HS Lasten uutiset ja YLE Mix. HS:n pisteellä lapset saavat harjoitella sanomalehden tekemistä. Yle Mix esiintyy ja vastaa katsojien kysymyksiin Toukola-lavalla torstaina ja perjantaina ennen keskipäivää. Lasten osastolla myös vierailee suosittuja hahmoja, kuten muun muassa Maltti ja Valtti, Supermarsu sekä tubettajat Elina ja Sofia. 

Hauskalta puuhalta kuulostaa myös Retkireitillä samoilu. Reitin varrella kävijä saa vierailla Tarinametsässä, jossa voi muun muassa kuunnella satuja tarinapuusta. Pieni Satupiha -osastolla on esillä lasten kuvakirjoja ja niiden tekijöitä kustantamosta riippumatta. Hankkeessa on mukana kolmekymmentä kotimaista eturivin kuvittajaa. Satumaisen osaston yhteyteen tulee kuvitusnäyttely sekä kuvituksiin liittyvää ohjelmaa. Myös Kustannus-Mäkelän osastollakin on lapsikävijöille ohjelmaa.

Lasten alueella on jättimäinen lautapeli, jossa lapset saavat seikkailla pelinappulana Helsingin kaduille. Matkan varrella he pääsevät kurkistamaan lisättyyn todellisuuteen ja voivat samalla ratkoa hauskoja tehtäviä kuvien, viestien, äänten ja runojen äärellä. Alueelta löytyy lisäksi Stoori-lastenkirjastoauto, Retki-teemainen tarinastudio, jossa lapset saavat osallistua kollektiivisen tarinateoksen tekemiseen, Kirjakioski ja kahvila.

Voit tutustua lasten messuohjelmaan tästä linkistä.

Valloittava Kasa luokassa

Aika moni lastenkirjojen ystävä on varmasti tutustunut Emilia Erfvingin kirjoittamaan ja kuvittamaan suloiseen Kasa-kirjasarjaan. Teksti kirjoissa on vähäeleistä. Yhdessä hempeänsävyisen sekä sympaattisen kuvituksen kanssa, ne luovat valloittavan kokonaisuuden, jossa luontoa ja metsän elämää kuvataan lapsentasoisesti ja oivaltavasti. Koska näkökulma on Kasan, on kirjoissa mukana myös yllättävä elementti.

Tänä vuonna minulla on taas koulussa ekaluokka, joten päätin, että ympäristöjakson aikana luen heille Kasat. 

Olimme jo oppilaiden kanssa opiskelleet metsää, puulajeja, sieniä ja syksyn luonnossa aikaansaamia muutoksia. Seuraavaksi vuorossa olisivat vuodenajat ja eläimet. Näihin aiheisiin Kasa-sarja sopii hyvin. Luin oppilaille ensin sarjan ensimmäisen osan Kasa (Lasten Keskus, 2020), jossa esitellään kirjan päähenkilö ja kerrotaan sen kautta vuodenajoista sekä ympäristössä eri vuodenaikoina tapahtuvista muutoksista. 

"Kasa muuttuu vuodenaikojen mukaan." ... "Kohta on kesä... ja kaikki alkaa taas alusta.

Lukemisen jälkeen teimme pienen taukojumpan, joita harrastamme perinteisesti pitkin päivää, ja ideoimme liikkeitä, jotka kuvaavat eri vuodenaikoina tehtäviä tekemisiä (kesä = uiminen, syksy = sienten poimiminen ja lätäköissä pomppiminen, talvi = luisteleminen, kevät = kukkien poimiminen). Sitten sanoin eri sanoja, oppilaat pohtivat, mihin vuodenaikaan ne liittyvät ja tekivät siihen sopivaa liikettä. Luokkani on aivan mahtava ja innostuu tämäntyylisistä harjoituksista kovasti. 

Kun olimme jumpanneet itsemme virkeiksi, teimme kirjan loppukuvan inspiroimat vihkomuistiinpanot, eli piirsimme vihkoon nelikentän, jonka otsikko on "Vuodenajat", ja nelikenttiin väliotsikoiksi tulivat tietenkin kaikki vuodenajat. Harjoittelimme samalla otsikoinnin merkitystä ja pikkukirjaimilla kirjoittamista. Sitten oppilaat saivat kertoa asioita, joita heille tulee mieleen eri vuodenajoista, piirsimme ne vihkoon ja lopuksi väritimme ne. (Kirjoitan me-muodossa, sillä minä tietysti teen mallittaen kaiken myös.)

Tutkimme, miltä Kasa näyttää kuvissa eri vuodenaikoina.

Olin aiemmin nähnyt Erfvingin Instagram-tilillä kuvia hänen pitämästään työpajasta, jossa lapset olivat askarrelleet omia Kasojaan. Laitoin Erfvingille viestiä, ja hän kertoi, miten heidän työpajansa etenivät. Teimme koulussa suunnilleen samoin. Kuvaamataidon tunnilla luin siis oppilaille uudestaan, millainen Kasa on. 

"Metsässä on Kasa. Kasassa on milloin mitäkin. Käpyjä, kukkia, kuusenneulasia, tatteja ja tammenterhoja."

Sen jälkeen oppilaat saivat lähteä hakemaan ulkoa materiaaleja omiin Kasoihinsa. Minä olin löytänyt koulun kuvisvarastosta tukevaa pahvia, johon jokainen sai valita tuomistani taustapapereista yhden päällysteeksi. Sitten he kasasivat tauluihin omat Kasansa. Tet-harjoittelijani kuumaliimasi painavimmat materiaalit kiinni, muut osat pysyvät kiinni erikeepperillä, ja tapeteista sai leikattua kukkia ja tatteja, jotka myös kiinnitettiin Kasoihin. Erfvingin pajoissa hän oli jakanut lapsille valmiiksi silmiä liimattavaksi Kasoihin, ja minäkin olin piirtänyt silmiä valmiiksi. Oppilaiden kasoista tuli aivan valloittavan suloisia!

Seuraavalla tunnilla luin oppilaille Roskakasa-kirjan (Lasten Keskus 2021), jossa joku on kipannut metsään roskia, ja kaunis Kasa muuttuu roskakasaksi. Lukiessani oppilaat kuuntelivat hiiren hiljaa ja vakavina, miten metsän eläimet satuttavat itseään, kun ne takertuvat roskiin ja syövät niitä. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että luokkamme maskotit koira ja rotta istuivat sylissäni ja kuuntelivat nekin surullisina, mitä Kasan metsässä tapahtui. Erfvingin kirjassa eläimet kyllä lopuksi keksivät käyttää roskia myös hyödyksi, mutta me puhuimme oppilaiden kanssa, miten roskat todella ovat vaarallisia ympäristölle. 

Tämän jälkeen maskottirottamme kyseli oppilailta, mitä eläimet tarvitsevat pärjätäkseen, ja kokosimme oppilaiden hienot ajatukset taululle. Sieltä siirsimme ne yksinkertaistetussa (ravintoa, vettä, suojaa) muodossa oppilaiden vihkoihin. Lopuksi oppilaat piirsivät vihkoonsa omat eläimet käyttäen halutessaan mallina Roskakasan kuvitusta. 

Minulla on tulostettuna ja laminoituna Pisara -opoppaan takaa kopioituja eläinkortteja, jotka laitoin keskelle luokan lattiaa, ja oppilaat menivät niiden ympärille piiriin. Pyysin oppilaita keksimään erilaisia tapoja jakaa eläimiä ryhmiin (Mitä tuossa kasassa olevilla eläimillä on sellaista, mitä noilla toisessa ei ole? Mitä samaa on tuon tietyn kasan eläimissä?). Yksi teki luokittelun, muut saivat arvata, jonka jälkeen toinen oppilas sai tehdä uuden luokittelun. Lopulta minä tein luokittelun selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Eräs oppilas arvasikin aika nopeasti, millä perusteella tein luokitukseni. Sen jälkeen kerroin, että tieteellisestikin eläimet luokitellaan selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Jokainen sai myös vihkoonsa liimattavaksi muutaman selkärankaisen ja selkärangatoman eläimen kuvan, jotka tietysti liimattiin oikean otsikon alle, kunhan ope oli ensin tarkastanut, että oppilas oli osannut luokitella ne oikein.

Syysloman jälkeen jatkoimme Kasan parissa. Teimme muun muassa pienen luovan kirjoituksen tehtävän. Aloitimme siitä, että oppilaat miettivät yhdessä parin kanssa, mistä Kasa ei pidä. Kirjoitin heidän ideoidensa pohjalta virkkeitä taululle: "Kasa ei pidä roskista". "Kasa ei pidä roskaajista." Sen jälkeen oppilaat miettivät, mistä kaikesta Kasa pitää. Jokaiselle oppilaalle on oma puhekuplalappunsa, johon he kirjoittivat mallin mukaan "Mi-nä tyk-kään..." Tämän jälkeen oppilaat saivat miettiä, mistä juuri heidän oma Kasansa pitää ja kirjoittaa sen lappuun. Minä ja luokan ohjaaja tietysti autoimme niitä, jotka eivät itse osaa kirjoittaa. Puhekuplat kiinnitettiin sinitarralla oppilaiden tekemiin Kasoihin. Sieltä moni niitä kävikin sitten tavailemassa. Lisäksi oppilaat tekivät Lasten Keskuksen ja Erfvingin tarjoaman monisteen (https://lastenkeskus.fi/wp-content/uploads/2021/03/EmiliaErfving_Roskatehtavat.pdf), jossa he ympyröivät kuvasta asioita, jotka eivät kuulu luontoon, eli roskia.

Seuraavalla tunnilla oppilaat saivat miettivä ryhmissä, millaisia asioita luonnosta kuuluu löytyä. Kirjoitustaitoinen oppilas toimi kirjurina. Asiat koottiin yhteen, ja oppilaat opiskelivat käsitteet "elollinen" ja "eloton". Monisteesta ympyröitiin vihreällä elollisia asioita ja harmaalla elottomia. Elollinen ja eloton -taukojumpan avulla oppilaat saivat peppua irti penkistä; sanoin sanan, ja jos se oli elollinen oppilaat kasvoivat (eli nousivat varpaille ja kurkottivat kattoon) ja jos se oli eloton jähmettyivät paikoilleen "elottomiksi".

Luimme myös kolmannen Kasa-kirjan Kasan nenä (Lasten Keskus 2022), jossa Kasan nenä katoaa. Kirjan luettuamme ohjasin oppilaita harjoittelemaan kartan käytön ja piirtämisen alkeita, eli tutkimme luokkaa ja siitä tehtyä, ylhäältä päin piirrettyä kuvaa. Sen jälkeen oppilaat toimivat pareittain, toinen piilotti vuorotellen luokkaan "Kasan nenän", piirsi rastin karttaan siihen kohtaan, johon sen piilotti ja pari sai etsiä kadonneen nenän. 

Lisäksi Lasten Keskuksen sivuilta (https://lastenkeskus.fi/kirjasarjat/kasa/) löytyy tulostettavia tehtäviä, joista moni olisi sopinut suoraan tähän meidän ympäristö-jaksoomme. 

Edit. 24.3.23 Kasa-sarjaan on tullut neljäskin kirja, Kasan perhe.

Supersankareita, mysteereitä ja historiallisia seikkailuja: Kolme lastenromaaniuutuutta

Selasimme neljäsluokkalaiseni kanssa kustantajan syksyn katalogeja, ja hän valitsi sieltä kirjat, jotka sitten varasi itselleen kirjastosta. Lukulistalle valikoitui lapsen aiempien suosikkisarjojen, kuten Pet Agents, Koiramies- ja Maailman viimeiset tyypit -sarjojen, kirjoja. Niiden lisäksi hän tahtoi varata myös kolme kotimaista kirjauutuutta, joista kaksi aloittaa uuden sarjan. Minäkin luin nämä uutuudet, ja pidin erityisesti kahdesta.

Ensimmäinen suosikeistani näiden uutuuksien joukosta on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen romaani Palavan kaupungin lapset (WSOY 2022). Kirjassa seikkailee kolme 12 - 13 -vuotiasta lasta, joista Peter ja Hulda ovat sisaruksia ja Jaakko heidän ystävänsä. Lasten kautta lukija voi tutusta 1800-luvun Turkuun ja ihmisten arkeen, mutta myös siihen, miten eriarvoista ihmisten elämä oli. 

Jos sattui syntymään kohtalaisen varakkaan perheen pojaksi, kuten Peter, oli mahdollisuus opiskella ja saada itselleen arvostettu ammatti. Huonommin oli asiat sekä tytöillä että köyhempien perheiden pojilla. Huldan elämässä edessä on kotitaloustaitojen opettelu piikomalla toisen perheen huushollissa, sillä se valmistaisi häntä avioliittoa ja omasta taloudesta huolehtimista varten. Pyykkärin pojalla Jaakolla sen sijaan ei ole mahdollisuutta opiskella hienoissa kouluissa tai edetä akateemisella uralla, vaikka se olisikin hänen hartain toiveensa. Kaiken huipuksi hänen isänsä on sodan läpikäynyt mies, joka tunnetaan pikkurikollisena ja viruu parhaillaan sellissä teosta, johon ei omien sanojensa mukaan ole edes syyllistynyt. Jaakkoa on kuitenkin onnistanut, ja hän on päässyt Peterin kummisedän eli professorin apulaiseksi, mikä antaa pojalle pienen toivonkipinän, että kunnon koulujen ovet aukeaisivat hänellekin.

Tarina ajoittuu vuoden 1827 syyskuulle, ja lapset hankkivat lisätienestäjä ravustamalla ja myymällä saaliinsa venäläiselle amiraalille. Varinainen seikkailu kuitenkin alkaa vasta, kun kun tuli pääsee irti puutalokorttelissa, ja tulipalo lähtee etenemään kauhistuttavalla vauhdilla Turun kaupungissa. Kaiken huipuksi lapset joutuvat pakenemaan liekkien lisäksi Kierosilmä-Kalle nimistä varasta, joka käyttää kaupungissa vallitsevaa sekasortoa hyväkseen ja muun muassa ryövää Peterin ja Huldan kodin ennen kuin tuli tuhoaa sen. Pakomatkallaan lapset yrittävät myös löytää salaperäisen kirjan, jonka on kuulemma kirjoittanut itse Mikael Agricola.

Lipasti onnistuu hyvin historiallisen romaanin kirjoittamisessa, ja tarina on varsin vauhdikas. Vaikka käänteitä on monia, ei kirjalla kuitenkaan ole liikaa pituutta, ja uskon, että 132 sivun pituus ei pelota noin 4. - 7.-luokkalaisia lukijoita, joille romaani lienee ensisijaisesti suunnattu. Aikuinen lukija ilahtui, kun romaanissa sivuhenkilön roolissa on muuan neiti Tengström, jonka sulhanen on eräs Johan Ludvig. Lisäksi palon aikana tähtitorninsa katolla muuan observaatori yrittää epätoivoisesti pelastaa rakennuksen palolta. ja onnistuu siinä - kuten me nykyään tiedämme. Nämä pienet yksityiskohdat ja tosielämän hahmot kytkevät mainiosti fiktiivisen tarinan todelliseen historiaan.

........................................

Pidin myös Timo Parvelan kirjoittamasta Melkein mahdoton tehtävä -sarjan ensimmäisestä osasta Merkitty lapsi (WSOY 2022). Tämäkin kirja sopii alakouluikäisille lukijoille, ja se on vielä lyhyempi kuin Lipasti romaani, eli vain 99 sivun mittainen. Lisäksi kirjassa on Mari Luoman tekemä hieno värikuvitus. Tarinan päähenkikö on 12-vuotias Elias, jonka elämä muistuttaa erään kuuluisan H. Potterin elämää. Elias on nimittäin menettänyt vanhempansa mystisessä onnettomuudessa ja elää nyt kurjuudessa hirveän tätinsä luona. Eliaksella on mystinen merkki nilkassaan, ja poika itse epäilee onko hirviö-täti hänen tätinsä lainkaan. 

Täti ja Elias asuvat kaatopaikan laidalla ja keräävät romuja henkensä pitimiksi. Romujen seasta Elias löytää kännykän, johon joku alkaa lähettää hänelle kummallisia viestejä, muun muassa kuvan perheestä, jonka lapsella on nilkassaan samanlainen merkki kuin Eliaksella. Hän alkaa selvittää ystävänsä Minon kanssa kuvan ja sen perheen taustoja (Elias on varma, että se on kuva hänen omasta perheestään). Jäljet tuntuvat johtavan Albert Instituuttiin, jossa tapahtui räjähdys reilu kymmenen vuotta sitten. Räjähdyksessä kuolivat muun muassa instituutin perustaja Albert Teräs perheineen. Vain instituutin vahtimestari selvisi hengissä. Kun kännykkä sitten lähettää Eliakselle vietsin: "Etsi Albert Teräs", ei poika voi kieltäytyä.... Ei vaikka jokin salaperäinen kelmi myllääkin heidän hökkelikotinsa ylösalaisin ja köyttää tädin tuoliin eliaksen ollessa muualla. Täti yrittää jopa varoittaa Eliasta sekaantumasta mihinkään vaaralliseen.

Näin mielenkiintoisesti alkaa Parvelan uusi seikkailusarja, ja odotankin mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

                                                            ........................................

Luimme neljäsluokkalaiseni kanssa myös Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kirjoittajan, eli Hannele Lampelan uuden sarjan avausosan Paavali Pattinen - Supernolo supersankari (Otava 2022). Koska olemme pitäneet Prinsessa Pikkiriikeistä, odotin paljon myös tältä Paavali Pattinen -kirjalta. Etenkin, kun kirjasta on jopa tekeillä elokuva. En kuitenkaan ollut pelkästään hurmaantunut tästä kirjauutuudesta, vaan välillä tekstin jutusteleva ja kakka-pieru -sanoista huumoria repivä tyyli jopa vähän ärsytti. 

Tarinan päähenkilö Paavali on varsin sympaattinen tyyppi, jota valitettavasti kiusataan koulussa. Lukija on väistämättömästi hänen puolellaan, varsinkin kun poika suree juuri kuollutta isoisäänsä tämän kotona. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Isoisä ilmestyy Paavalin eteen ilmielävänä ja kertoo, että on vain lavastanut kuolemansa ja kaiken lisäksi paljastaa heidän olevan supersankarisuku.

Paavalillekin on tehty oma supersankariasu (superperhonen, hieman noloa) ja ajatteleva sekä puhuva auto. Paavali lähetetään supersankarikouluun muiden nuorien supersankarien kanssa, ja yksi heistä on sopivasti Paavalin ihastus Claudia. Paavali on kovin epävarma itsestään, eikä asiaa helpota se, että hänen supervoimakseen paljastuvat suuri sydän ja loistava mielikuvitus. Kuka supersankari sellaisia tarvitsee? Uusien supersankarien koulutus alkaa kuitenkin heti ultramageassa koulutuskeskuksessa, ja varsin pian Paavali joutuu myös ensimmäiselle keikalleen. 

Se ei olekaan mikä tahansa keikka, sillä Pattisen perheen arkkivihollinen, aave Mortem on alkanut kylvää tuhoa läpi Suomen. Vain Paavali pystyy näkemään tuon rakkautta janoavan hirviön, ja on siksi ainoa, joka voi pystäyttää tämän. Tehtävä ei ole helppo ja vaatii muun muassa matkustamista ajassa ja tappelemista tuota sieluja syövää hirviötä vastaan. Ja vaikka Paavali ja Claudia onnistuvat kukistamaan Mortemin, ennustaa Paavlin isoisä, että tämä vielä palaa ja tuo mukanaan kaikki muutkin arkkiviholliset...

Pasi Pitkänen on luonut tähän kirjaan upean kuvituksen, ja sille annetaankin sivuilla paljon tilaa. Kirja oli nelosluokkalaisestani ihan hyvä, ja hän luki sen melko nopeasti. Hän hieman harmitteli, että vasta kirjan loppupuoellla alkoivat jännittävät tapahtumat. Hyvää oli kuulemma se, että kirjassa oli paljon mielenkiintoista teknologiaa ja supersankarijuttuja. 

Tämä kirja on 151 sivuinen ja sopii alakouluikäisille lukijoille - pienemmille ääneen luettuna. Veikkaan, että osalle 5.- ja kuudesluokkalaisille tämä voi olla jo hieman lapsellinen...

Lappukaulatyttö - kuvakirja sotalapsista

Sanna Pelliccionin kuvittama ja Eppu Nuotion kirjoittama Lappukaulatyttö (S&S 2022) on tositapahtumiin perustuva kuvakirja sotalapsista. Kirja kertoo viisivuotiaasta Heidistä, joka lähetetään sotalapseksi Ruotsiin. Heidin esikuva on näyttelijä Heidi Krohn, ja kirjan takana olevasta tietotekstistä käy ilme, että hänet on lähetetty sotalapseksi peräti kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana. Krohn on kertonut muistavansa vielä tänäkin päivänä, miltä tuntui olla aivan yksin vieraassa maassa, jonka kieltä ei ymmärrä.

Myös Pelliccionin ja Nuotion kirjasta välittyy yksinäisyys, pelko, suru ja epätietoisuus, jotka varmasti ovat olleet vahvasti läsnä ainakin sotalasten ensihetkien aikana vieraassa maassa. Tiedämme, että osaa lapsista onnisti, ja he pääsivät ystävällisiin perheisiin, mutta kuten tämän kirjan Heidi, osa kohtasi kylmäkiskoisuutta, kiusaa ja ilkeyttä. Kirjan Heidi nimittäin joutuu tunteettomalta vaikuttavan parin luokse. Ensimmäinen ruotsinkielinen sana, jonka hän oppii on nej, sillä sitä hänelle hoetaan jatkuvasti. Heidin isoveli sen sijaan pääsee ystävällisten ihmisten hoivaan.

Nuotion teksti on kerrontatavoiltaan vaihtelevaa. Välillä siinä tarkastellaan tapahtumia melkein sadunomaisesti ja etäännyttäen puhuen pelkästään tytöstä:

"Olipa kerran tyttö, joka ikävöi kotiin.. Nyt kotona istuttaisiin ruokapöytään. Keittiössä tuoksuisi kaalilaatikko ..."

Suurimmaksi osaksi tekstissä puhutaan kuitenkin suoraan Heidistä ja kerrotaan hänen kokemuksistaan sekä tunteistaan. 

"Heidi leikkii olevansa kotona. Hän leikkii, että isä tulee töistä ja ottaa syliin. Heidi halaa puuta."

Syksyllä Heidi onneksi haetaan pois harmaasta talosta, ja silloin hän pääsee ystävällisen Annan hoiviin. Kun hänen sitten tulee aika hyvästellä Anna, molempia itkettää ikävästä. Kotona Suomessa Heidiä ja hänen veljeään vastassa on lasten isä. Lappukaulatyttö päättyy siis varsin onnellisesti, onhan kyseessä lapsille kirjoitettu teos. 

Tarina on hyvin koskettava ja Pelliccionin kuvitus heijastelee tekstin tunnelmia. Ikävien ihmisten luona kuvat ovat tummia ja harmaasävyisiä ja hahmot kuvattu laatikkomaisina takaa päin. Kun Heidi pääsee asumaan Annan luo, muuttuu kuvien väritys iloisemmaksi. Kotona Suomessa Heidin isän pään takana näyttää räiskyvän monivärinen ilotulitus. 

Lappukaulatyttö on tärkeä kirja, ja kuten sen takakannessa todetaan: "Sodan pitkät jäljet yltävät ainakin neljänteen sukupolveen. Tälläkin hetkellä on lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa. Sotalasten surua ei saa unohtaa!"

Eläinmaailman ihmeitä lasten kuvakirjoissa

Luimme juuri esikouluun menevän kuopukseni kanssa kaksi kauniisti kuvitettua kuvakirjaa, joissa toisessa tutustutaan valtameren elämään ja toisessa metsän eläimiin.

Valtameriseikkailulle pääsimme Sharon Renttan Eläinseikkailijat-sarjan Topias ja syvänmeren salaisuudet (Kustannus-Mäkelä 202, suom. Terhi Leskinen) -kirjan parissa. 

Kirjassa pieni Topias-tiikeri rakastaa uimista ja sekeltamista, vaikka äiti yrittää sanoa, etteivät tiikerit ui. Topias kuitenkin rakastaa vettä ja kaikkea, mitä pinnan alta löytyy. Se tahtoo tutkia, nähdä ja kokea. Erityisesti sitä kiinnostaa, mitä valtameren syvimmässä kohdassa piilee. Niinpä se lukee kirjoista kaiken tiedon aiheesta ja kertoo sitten oppimastaan äidilleen. Lopulta äiti tekee Topiaksen äiti heltyy ja hankkii pennulleen oman sukelluspuvun. Kunnon sukellusvarusteiden ansiosta Topias pääseekin tutkimaan koralliriuttaa ja ottamaan kuvia vedenalaisella kamerallaan. Se näkee ja tunnistaa monia lajeja kuten seepian, keihäsrauskun ja mustekalan. 

Kuitenkin pieni tiikeri tahtoo edelleen päästä tutkimaan syvyyksiä, joihin kukaan tiikeri ei ole aiemmin päässyt. Se menee sorkistaan kätevän biisonin luo, ja pian nämä kaksi saavat rakennettua pienoissukellusveneen. Sen avulla Topias pääsee vihdoin tutkimaan valtameren syvyyksiä. Koska Topias on oikea tutkimusmatkailija, joka ei luovuta koskaan, se ei keskeytä matkaansa edes silloin, kun valtava valas vahingossa tuuppaa sukellusveneen pintaan. Topias jatkaa sukullusta ja pääsee vihdoin valtameren pohjaan. Siellä on juuri niin kiinnostavaa kuin hän ajatteli.

Yhtäkkiä syvyyksistä alkaa kuitenkin nousta kuplia, ja Topias hieman säikähtää, mikä otus häntä mahtaa kohdata! Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hirviö, vaan verkkoon juuttunut kilpikonna. Onneksi Topias löytää sen ja saa sen pelastettua. Muutoin ihmisen jälkeensä jättämä roska olisi koitunut upean kilpikonnan kohtaloksi. 

Lukijaakin muistutetaan lopuksi, että Topias näki retkellään millaisen vaaran me ihmiset aiheutamme, kun heitämme luontoon roskia, ... Valtameret ovat huikea, tutkimaton osa maapalloamme. ... eikä meillä ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon ihmeellisiä uusia lajeja niiden syvyyksissä mahtaa piileskellä.

Toinen lukemamme kirja on Sandra Dieckmannin kirjoittama ja kuvittama pienten lasten tarinallinen tietokirja Metsän kätkössä - Retki eläinten maailmaan (Kustannus-Mäkelä 2022, soveltaen suomentanut Sinikka Sajama). Kirja esittelee nimensä mukaan metsän elämiä ja niiden tapoja. Aivan lopussa on vielä faktaruudut kaikista lähes kaikista kirjassa esitellyistä eläinlajeista. 

Koska kyseessä on käännöskirja, tarkistin ensimmäisenä, ovatko siitä löytyvät lajit suomalaisesta metsästä. Kirjan kirjoittaja on syntynyt Pohjois-Saksassa ja asuu nyt Englannissa. Lajit, jotka kirjaan ovat valokoituneet, asuvat myös suomalaisesta luonnosta, mutta täpläkauris ja villikani ovat meidän metsissämme vieraslajeja. Lisäksi jäin pohtimaan, pyydystävätkö suomalaiset karhut lohia joesta kuten kirjassa kerrotaan, koska käsitykseni mukaan metsiemme mesikämmenen pääravintona ei taida olla kala, vaikka kaikkiruokainen otso sitäkin herkkua syö. Pikaisella googletuksella en löytänyt tähän vastausta.

Niin tai näin, Diekman on tehnyt kuvituksensa kanssa upeaa työtä ja kirjaa on ilo lukea. Kuvitus on tosin osin fantasiamaista, ja ehkä hieman harmillisestikin kasvilajit eivät aivan vastaa todellisia luonnosta löytyviä. Tekstin sekaan kirjailija on ujuttanut pieniä kysymyksiä lukijalle, ja ne ohjaavat aikuista ja lasta tutkimaan kuvia ja oppimaan sitä kautta enemmän luonnosta. 

Mietin, että eläinten viereen olisi voinut kirjoittaa niiden lajin, sillä ehkä kaikki vanhemmatkaan eivät tunnista niitä ja osaa siten vastata kirjan kysymyksiin. Tai ainakin näin olisi saanut kivasti nimettyä myös muun muassa kaikki eri perhoslajit, jotka kuvituksessa näkyvät, mutta jotka tekstissä mainitaan vain perhosiksi. Kuten kuitenkin jo kirjoitin, kirja on oikein viehättävä tietokirja metsän elämistä ja innostaa varmasti monia pieniä luonnonystäviä.