Aino neljän tuulen tyttö

Olen itse ollut esiteininä heppatyttö henkeen ja vereen. Rakastin hevoskirjoja ja lainasin kotikyläni kirjastosta kaikki mahdolliset heppakirjat useaan otteeseen. Väitän siis, että tunnen - tai ainakin tunsin - kyseisen genren varsin hyvin. Nyt päätin tutustua itselleni uuteen tuttavuuteen eli Anu Ojalan kirjoittamaan  hevoskirjasarjaan.

Sarjan ensimmäisessä osassa Aino neljän tuulen tyttö (Otava, 2008) lukija saa tutustua mustatukkaiseen, eläinten kanssa keskustelevaan Aino-tyttöön, joka on asunut koko ikänsä mumman ja papan luona Lapissa, jossa myös asuu hänen rakas Nunnak-hevosensa. Aino joutuu kuitenkin suureksi surukseen muuttamaan vanhempiensa luokse suureen kaupunkiin. Lappiin jäävät rakkaat isovanhemmat, Nunnak-hevonen, ystävät ja Ainolle niin rakas Saana-tunturi.

Aino on tottunut keskustelemaan eläinten kanssa, ratsastamaan, samoilemaan metsissä, kulkemaan Saana-tunturin rinteitä ja makaamaan sen kainalossa kuunnellen sen sydämen lyöntejä. Betonikaupunki on Ainolle vankila ja kaipuu metsään vie hänet läheiseen luonnonpuistoon, josta Aino löytää onnekseen myös hevostallit ja ihanan Usva-hevosen. Ainon seurana ja lohtuna on myös tunturihaukka, joka johdattaa Ainon kulkua useaan otteeseen. Tyttö onnistuu löytämään ystäviä, mutta kohtaa myös vihamielisyyttä ja epäilyjä. Kultatukkainen poika saa Ainon mahan nipistelemään ja sydämen pamppailemaan, vaikka sukset näillä kahdella on ristissä jo alusta asti.

Sarjan ensimmäinen osa on mielestäni hyvin tyypillinen tytille suunnattu hevoskirja. Se pitää sisällään juuri niitä teemoja, joista hevoskirjat usein koostuvat ja joista hevostytöt haluavat lukea: ystävyydestä, eläimistä, pojista, ihastumisista ja vaikeuksien voittamisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen lukemani kirja, jossa päähenkilö kokee olevansa erilainen, eikä sopeudu uuteen ympäristöönsä, mutta onnistuu silti ihastumaan suosittuun poikaan, joka lopuksi tykästyykin tyttöön... Erilaisuutta tähän kirjaan on haettu Lapin eksotiikasta ja mielenkiintoisesta kuvituksesta.

Maaria Laurinen on tehnyt kirjaan manga-henkisen kuvituksen, jollaiseen minä en ole ennen törmännyt tämän genren kirjoissa. Kuvitus saa kirjan tuntumaan jotenkin sarjakuvamaiselta, ja minua olisi miellyttänyt toisenlainen kuvitus ehkä enemmän. Uskon kuitenkin, että kirjan kohderyhmää tämä kuvitus kyllä miellyttää. Heille manga-tyyli on varmasti tutumpaa kuin minulle. (Voih, olenko kalkkis!?) Jos Repun salaisuutta lukiessani harmittelin, että nuoret lukijat eivät ehkä pidä tietokuvitusta kiinnostavana, veikkaisin, että tässä tapauksessa kirjan kansikuva päinvastoin saa monet tarttumaan näihin Aino-kirjoihin.

Tämä ensimmäinen Aino-kirja oli mukava, aika ennelta-arvattava mutta kuitenkin jotenkin kummallisen kiehtova hevoskirjasarjan edustaja. Voisinpa jopa lukea sarjan muutkin osat ja varmasti voin suositella tätä oppilailleni!