Maman Finlandaise esittelee perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Hyppään nyt tässä seuraavassa postauksessani hieman ohi normaalista lanu-linjastani, mutta kirja, josta kirjoitan, liittyy kyllä lapsiin, kasvatukseen ja perhe-elämään (katso myös muut aiheeseen sopivat kirjavinkit tämän postauksen lopusta). Luin loppukesästä Helena Liikanen-Rengerin kirjoittaman kirjan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirja kiinnosti minua eniten siksi, että odotin syyskuun alussa syntynyttä kuopustamme, ja tälläiset lapsiperhe-elämää sekä vauva-aikaa kuvaavat kirjat olivat (ja ovat) niin lähellä omaa elämäntilannettani. Tahdoin lisäksi tietää, millaista on kasvattaa lapsia Ranskassa. Millaisia eroja ranskalaisessa neuvolasysteemissä, koulujärjestelmässä ja kasvatusajattelussa on suomalaisiin verrattuna?

Liikanen-Rengen on tosiaan naimisissa ranskalaisen miehen kanssa, ja nykyään heillä on kaksi lasta. Ennen toisen lapsen syntymää pariskunta asui Kaliforniassa, mutta kuopuksensa odotusaikana he päättivät tarvitsevansa pysyvyyttä ja muuttivat Etelä-Ranskaan. Koti löytyi pitkän etsimisen jälkeen läheltä Nizzaa, Antibesista. Maman finlandaise on siis ennenkaikkea kuvaus Liikanen-Rengerin ja hänen perheensä elämästä ranskassa sekä perheen äidin soputumisesta ranskalaiseen kulttuuriin. Miten pitää esimerkiksi suhtautua siihen, että sadesäällä vesi tulvii sisään uuteen taloon, tai miten äitiyslomalla onnistuisi luomaan itselleen uuden ystävien verkoston? Arvata saattaa, että vaikka kuinka on tottunut asumaan eri maissa, vaatii aloilleen asettuminen ja uuteen kulttuuriin integroituminen hyvän tovin. Liikanen-Rengen halusi kasvattaa lapsistaan kaksikielisiä, mutta umpiranskalaisessa ympäristössä se on varsin haastavaa. Juuri lapsen kasvattamiseen liittyvät kysymykset tuntuvat muutenkin olevan niitä, joissa suomalaiseen kulttuuriin tottunut äiti huomaa monesti ihmettelevänsä ranskalaista tapaa tehdä asiat.

Näihin kulttuurieroihin Liikanen-Rengen törmää jo synnytyslääkäriä varatessaan. Hänen nimittäin tulisi tietää päivä, jolloin lapsi sai alkunsa, sillä Ranskassa laskettuaika määritellään eri tavalla kuin Suomessa tai Yhdysvallassa. Ja tämä on vasta alkua... On ihan selvä, että eri maissa asiat tehdään eri tavalla, mutta haaste tuntuu olevan se, kuinka paljon noudattaa uuden maan tapoja ja kuinka paljon luottaa omasta kotimaastaan tuttuihin tapoihin toimia. On esimerkiksi aika ymmärrettävää, että tuore (suomalaistaustainen) äiti kyseenalaistaa ranskalaislääkärin neuvon antaa viisikuiselle vauvalle sokerilla maustettua jugurttia ja kummeksuu ranskalaisäitien tapaa lopettaa imettäminen jo suurinpiirtein vauvan ensimmäisen elinkuukauden jälkeen. Ja näin (hieman puolueellisena) suomalaisäitinä (haa, suomalaisäitikortti!) ymmärrän kyllä, miksi Liikanen-Rengen ihmettelee ranskalaisvanhempien halua tuputtaa lapsilleen makeita - erityisesti suklaisia - välipaloja tai heidän tapaansa pukea lapsensa niin hienosti, etteivät lapsiparat saa leikkipaikalla edes leikkiä jotteivät ne hienot vaatteet likaannu! Mutta kyllä Liikanen-Rengenkin aiheuttaa ihmetystä ranskalaisten naapureidensa ja ystäviensä joukossa. Ranskalaiset eivät ymmärrä, miksi hassu suomalaisäiti haluaa kävellä megakokoisten tuplavaunujensa kanssa joka paikkaan. Siis myös silloin, kun taivaalta sataa kaatamalla vettä, ja vaunut, lapset sekä äiti pitää verhota sadevarusteisiin kiireestä kantapäähän, eikä kukaan välttämättä siltikään pysy kuivana!

Todella suuri ero suomalaisessa ja ranskalaisessa kulttuurissa liittyy koulujärjestelmään. Ranskassa moni perhe joutuu laittamaan hyvin pienetkin vauvat päivähoitoon, koska vanhempainvapaajärjestelmä ei kannusta vanhempia jäämään kotiin. Varsinainen koulu alkaa jo kolmebuotiaana, ja lapset tekevät koulussa pitkää päivää. Toki alkeiskoulu on vielä leikinomaista, mutta silti ranskalaista koulujärjestelmää luonnehditaan ankaraksi ja kilpailihenkiseksi. Suomalaiseen koulujärjestelmään tottuneelle vanhemmalle ranskalainen systeemi tuntuu jäykältä ja lapsia kuormittavalta. Onko siis ihme, että myös Liikanen-Rengen pohtii tosissaan, olisiko lasten parempi varttua Suomessa?

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkaa tottua uuden kotimaansa tapoihin, ja jos ei jotain ymmärrä, ryhtyy hän toimittajan tarmolla selvittämään asioiden taustoja. Imetys- ja äitiyslomakysymys sekä ranskalaisten tapa syödä makeita herkkuja ovat esimerkiksi niitä asioita, jotka herättävät Liikanen-Rengenin sisäisen toimittajan. Hän oppii, että vaikka moni asia tehdään eri tavalla, tavat eivät välttämättä ole sen huonompia. Emme me kaurapuuroa puputtavat suomalaisetkaan aina kaikessa ole oikeassa! Loppujen lopuksi maahanmuuttajana olemisessa on Liikanen-Rengenin tapauksessa se hyöty, että hän voi poimia kummastakin kulttuurista ne parhaimmat tavat tehdä asioita.

Maman finlandaise on rehellisellä ja rennolla otteella sekä hienoisella itseironiallakin kirjoitettu kirja, joka kannattaa lukea, jos eteläranskalainen elämänmeno kiinnostaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Listaan tähän postauksen muutaman muunkin hyvän kirjan, joihin kannattaa tarttua, jos haluaa lukea vanhemmuudesta tai äitiydestä. Osa kirjoista on puhtaasti fiktiivisiä, osa kertoo kirjailijan omista kokemuksista.

(Ja tämän postauksen jälkeen palaan taas tuttuihin lanu-kirjoihin. Älkää siis huoliko!)

Minna Kiistala kirjoittaa omasta odotusajastaan ja siihen liittyvistä tunteista kirjassaan Minä en sitten muutu - Odottavan äidin tunustuksia (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2010). Luin kirjan esikoista odottaessani ja pidin Kiistalan rehellisyydestä, vaikka en ihan kaikilta osin jakanutkaan hänen raskaana olemiseen ja äitiyteen valmistautumiseen liittyviä tunteitaan. 

Myös Anu Silfverbergin kirjoittama esseekokoelma Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä (Kustannusosakeyhtiö Teos 2013) perustuu hänen omiin raskaus- ja äitiyskokemuksiinsa, mutta on tyyliltään hyvin erläinen kirja kuin esimerkiksi Kiistalan tai Liikanen-Rengenin teokset. Katso tarkempi kirjan esittely tästä linkistä!

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010) ja Tarhapäivä (Otava 2012):

Päähenkilö Antti huomaa sarjan ensimmäisessä osassa (Yösyöttö) olevansa yhtäkkiä vastasyntyneen poikavauvan yksinhuoltaja. Miten Antti pärjää yksin pienen vauvan kanssa tilanteessa, johon ei ollut koskaan uskonut joutuvansa? Toisessa osassa (Tarhapäivä) Antin ja Paavon elämä on asettunut turvallisiin uomiinsa. Kaksikon rutiinit rikkoutuvat, kun arkisia tarhapäiviä tulee sekoittamaan pieni ja määrätietoinen Terttu-neiti. Taas saa Antti pohtia, miten nyt selvitään.

Hietamiehen kirjat sisältävät runsaasti (mustaakin) huumoria ja tilannekomiikkaa. Kirjat eivät kyllä sovi tosikoille tai niille, jotka eivät ymmärrä vanhemmuuteen liittyviä koomisia puolia.Lisäksi varoita, että varsinkin Tarhapäivä-romaanin sukupuoliroolit ovat turhauttavan perinteiset. Nämä ovat kyllä siitä huolimatta omia suosikkejani. Sarjalle on tulossa jatkoa, ja lisäksi ensimmäisestä osasta ollaan käsittääkseni filmaamassa elokuvaa.

Humoristisella linjalla jatkavat Inga Röningin kirjoittamat Hippiäinen (Tammi 2015) ja sen jatko-osa Unisammakko (Tammi 2016). Kirjat ovat fiktiivisiä kertomuksia erään naisen matkasta äidiksi ja tämän puolison kasvusta isäksi. Ensimmäisessä osassa päähenkilö on raskaana, ja toisessa osassa perhe elää ensimmäistä vauvavuottaan. Huumorin alta löytyy kyllä syvyyttä ja vakavampiakin aiheita.

Ina Westmanin ihastuttava Syliin-romaani (Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2016) on kirja, joka kuvaa naisen elämää sen monissa eri vaiheissa. Kirja käsittelee paitsi naisen halua saada lapsia ja raskaana olemista, myös elämää lasten syntymän jälkeen. Syliin ei niinkään ole kirja äitiydestä vaan kirja naiseudesta. Tämä kirja on koskettava muttei liian raskas tai epätoivoinen.

Ainoa ulkomaalaisen kirjailijan kirjoittama teos tällä listallani on Jennifer Weinerin kirjoittama Pieniä maanjäristyksiä (Otava 2005, alkuteos ATRIA books 2004). Luin sen ensimmäistä kertaa vasta haaveillessani äidiksi tulosta. Kirja kertoo kolmesta naisesta, jotka tutustuvat toisiinsa mammajoogassa. He ovat hyvin erilaisia, mutta kaikkia yhdistää tietysti se, että jokainen on raskaana. Vaikka kirja on toisaalta varsin kepeä, on siinä myös koskettaviakin juonenkäänteitä. Tätä kirjaa ei ehkä kannata lukea, jos on kovin herkkätai taipuvainen ylihuolehtimiseen...