Roald Dahl -lukuhaaste (1.1.2016 - 13.9.2016)

Roald Dahlin syntymästä on 13.9.2016 kulunut sata vuotta. Tämän merkkipäivän ja -vuoden kunniaksi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista laittoi käyntiin Roald Dahl -lukuhaasteen. Haaste alkoi 1.1. ja päättyy tietysti 13.9. Haasteessa tarkoituksena on lukea mahdollisimman monta Dahlin kirjoittamaa kirjaa ja blogta niistä. Lukemalla tietyn määrän hänen kirjojaan saavuttaa tietyn dahlmaisen, leikkisän arvonimen:

Lukutasot
Yksi kirja: Nilviö
Kaksi kirjaa: Tynkätyinen
Kolme kirjaa: Jali suklaatehtaassa
Neljä kirjaa: Iso kiltti jätti
Viisi kirjaa: Ylinoita
Kuusi kirjaa tai enemmän: Matilda

Oma tavoitteeni oli Matilda, mutta jäin kahden kirjan päähän tavoitteestani. Saan siis kunnian olla Iso kiltti jätti. Luin haasteessa seuraavat kirjat: Matilda, Jali ja suklaatehdas, Kirahvi, Kaani ja minä ja Kuka pelkää noitia.

Matilda (WSOY 2005, 1.painos v. 1990, alkuteos v.1988)

kuvitus: Quentin Blake

suomennos: Eeva Heikkinen

Matilda on kerrassaan valloittava - sekä tämä kirja että sen samanniminen päähenkilö. Kukapa oikeasti voisi vastustaa kertomusta pienestä tytöstä, jonka vanhemmat ovat pahimmanlaatuisia sortajia ja tolvanoita, mitä kuvitalla saattaa? Vaikka Matildan vanhemmat ovat pelottavan välinpitämättömiä tytärtään kohtaan, kasvaa hänestä silti rohkea, ystävällinen ja kujeileva pikkutyttö, joka ei siedä sitä, että häntä syytetään teoista, joita ei ole tehnyt. Siitä huolimatta, että Matildan omat vanhemmat pitävät lukemista ajanhaaskauksena, rakastaa kolmevuotiaana lukemaan oppinut Matilda kirjoja ja vaeltaa niinä lukuisina yksinäisinä iltapäivinä, joina äitinsä on pelaamassa bingoa, lähikirjastoon ahmimaan kirjan toisensa perään. Viisi ja puolivuotiaana Matilda aloittaa koulun, ja varsin pian hänen suloinen opettajansa neiti Honey huomaa olevansa tekemisissä suorastaan lapsineron kanssa. Harmi vaan, että Matildan vanhemmat eivät sitä käsitä, ja koulun hirviömäinen rehtori pitää Matildaa pahimmanlaatuisena huligaanina. Rehtori on kerrassaan kamala muutenkin: entisenä moukarinheittäjänä hän saa suurta hupia siitä, että paiskoo inhoamiaan lapsia ympäri koulun pihaa. Hän vihaa lapsia ja keksii mielipuolisia rangaistuksia näiden tekemistä (tai kuvitelluista) pienistä rikkeistä. Kaikki lapset pelkäävät rehtoria, mutta silti useimmassa heistä asuu pieni kapinanhenki... Varsinkin Matilda päättää kertakaikkiaan nujertaan inhan rehtorin, joka tuntuu pitävän myös Matildan jumaloimaa neiti Honeyta talutusnuorassaan...

Matilda ei ole Dahlin kirjoista synkin tai pelottavin, mutta kyllä tästäkin tunnistaa Dahlin omintakeisen tarinankerrontatyylin. Hänen kirjoissaan mahdoton muuttuu mahdolliseksi, ja ilkeät ja kauheat ihmiset ovat oikeasti todella kauheita. Kirjoissa on  monestimukana yllättävän synkkiä sävyjä, vaikka toki huumoriakin on runsaasti. Tässä kirjassa paholaismainen rehtori herättää lukijassa lähes kauhua ja Matildan vanhempien käytös sääliä näiden kilttiä tytärtä kohtaan. Aikuislukija tajuaa tarinassa vivahteita, joita lapsilukijat tuskin edes huomaavat. Esimerkiksi neiti Honey on lapsuudessaan joutunut mitä ilmeisemmin kokemaan vakavaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kaikesta tästä  huolimatta tarina ei ole synkkä, vaan täynnä huumoria ja tervettä kapinahenkeä. Matilda onkin ehdoton suosikkini lukemistani Dahlin kirjoittamista teoksista.

Jali ja suklaatehdas (Otava 2005, 1. suomenkil. laitos v.1971, alkuteos v. 1964)

kuvitus: elokuvasta Jali ja suklaatehdas (Warner Bros. Entertainment Inc.)

suomennosa: Aili Nissisen suomennoksen muokannut Nina Pitkänen

Jali ja suklaatehdas on minulle tuttu samannimisestä elokuvasta, jossa suklaatehtaan omistajaa, Villi Vonkkaa näyttelee Johnny Depp. Näin elokuvan parikymppisenä ja muistan ajatelleeni, että tämähän on itseasiassa aika karmaiseva tarina ollakseen lapsille kirjoitettu kertomus. Tarinassa Jali-niminen köyhä pikkupoika pääsee neljän muun lapsen kanssa vierailulle Vonkan ihmeelliseen suklaatehtaaseen. Tehdas on valtava ja kätkee sisään salaisuuksia, kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. Pienet Umppa-Lumpat ovat tehtaan merkillisiä työntekijöitä - ja he näyttävät toimivan myös eräänlaisina runoja lausuvina totuudentorvina. Kierroksen aikana lapsi toisensa jälkeen nimittäin katoaa kummasti ja Umppa-Lumpat ennustavat näille melko mielenkiintoisia kohtaloita. Vaikuttaakin silti, että Vonkan tehdas siivoaa ahneet, ilkeät, itsekkäät ja muutoin vastenmieliset lapset pois tyyliin: sitä saa, mitä tilaa. Lopulta kierroksella on jäljellä enää Jali, jonka varalle Vonkalla onkin aivan erityinen, herkullinen tarjous...

Kirahvi, Kaani ja minä (Otava 2014, 1. suomkiel. laitos v.1996, alkuteos v. 1980)

kuvitus: Quentin Blake

suomennos: Kimmo Pietiläinen

Tästä kirjasta minulla ei ole kummoista kirjoitettavaa. Kirahvi, Kaani ja minä on lyhyt kirja, jonka juoni tuntuu melko köykäiseltä. Olli-poika ihailee kotikylässään olevaa autiota taloa, jossa on kuulemma ennen toiminut kiska. Olli unelmoi, että jonakin päivänä autiotalo olisi hänen ja hän saisi perustaa siihen karkkikaupan. Taloon muuttaa kuitenkin uusia asukkaita: Kirahvi, pelikaani Kaani ja tarinan kertoja, eli apina. Eläimillä on ikkunanpesufirma, joka saa pian toimeksiannon rikkaan miehen valtavilla tiluksilla. Sen lisäksi, että eläimet onnistuvat pesemään talon ikkunat, joita ei ole pesty vuosikymmeniin, nappaavat ne emännän koruja varastaneen koruvarkaan, maailmankuulun rikollisen. Palkinnot moisesta uroteosta ovat tietysti ruhtinaalliset!

Tässä kirjassa viehättivät oikeastaan eniten lukuisat karamellilajit, joiden nimet tuovat elävästi mieleen Harry Potterissa esiintyvät Joka maun rakeet yms.

Kuka pelkää noitia (9. painos Art House 2016, alkuteos 1983)

kuvitus: Quentin Blake

suomennos: Sami Parkkinen

Kuka pelkää noitia on lukemistani Dahlin kirjoittamista kirjoista ehdottomasti se synkin ja jopa pelottavin. Mietin lukiessani, minkä ikäisille lapsille tätä noitatarinaa voisin koulussa lukea. En luultavasti ainakaan ekaluokkalaisille, ja kyllä minun pitäisi tuntea ryhmäni hyvin, jotta tietäisin, että kukaan ei todennäköisesti saisi painajaisia kirjasta. Juoni on nimittäin aika kammottova: Pieni poika menettää onnettomuudessa vanhempansa ja päätyy asumaan Norjaan isoäitinsä luo. Isoäiti on paitsi vanha mutta myös viisas. Hän kertoo lapsenlapselleen totuuksia, joiden kuulemisen jälkeen mikään ei enää näytä samalta kuin ennen. Isoäidin mukaan maailma on täynnä herttaisiksi naisiksi tekeytyneitä noitia. Nämä noidat vihaavat lapsia, he vihaavat lapsia niin paljon, että tahtoat tappaa, liiskata ja tuhota kaikki maailman lapset. Noidat ovat mahdottoman taitavia naamioitumaan, eikä heitä meinaa siksi tunnistaa oikeiksi noidiksi. Kuka tahansa lähistölläsikin oleva nainen voi siis olla tappamisestasi haaveileva noita! Isoäiti kuitenkin osaa kertoa joitakin hälyttäviä tuntomerkkejä, joiden avulla noidan saattaa tunnistaa...

Käykin tietysti niin, että poika joutuu keskellä hurjan noitalauman vuosikokousta ja onnistuu kuulemaan noitien ilkeän suunitelman, jonka avulla heidän on tarkoitus tuhota kaikki Suomen lapset. Paha kyllä noitia ei voi hämätä, ja he yleensä haistavat lähistöllä olevat pikkulapset helposti. Niin käy nytkin... Onneksi poika onnistuu kuin ihmeen kaupalla pääsemaan noitia pakoon, mutta tyystin muuttuneena. Yhdessä isoäitinsä kanssa hän ottaa tehtäväkseen pysäyttää noidat ja estää näiden katalan suunnitelman onnistumisen!

Olen kuullut, että moni joka on lukenut tämän kirjan pienenä on ihan oikeasti pelännyt sitä lukiessaan. En yhtään ihmettele. On kammottava ajatus, että keskuudessamme kävelisi naisiksi naamioita noitia, jotka vihaavat lapsia ja jotka saavat suurta tyydytystä lapsien tappamisesta! Kuinkakohan moni lapsi on tämän tarinan luettuaan tai kuultuaan ryhtynyt tarkkailemaan lähistöllään olevia naisia "sillä silmällä"? Aikuisena lukijana huomasin myös sen tietyn surullisen pohjavireen, joka kirjassa on. Päähenkilön vanhemmat tosiaan kuolevat, ja lapsi itsekin kokee aika karmean kohtalon. Joskin hän toteaa, että on onnellinen, kun tietää, että maailmassa on ainakin yksi, joka häntä rakastaa. Se yksi on tietysti isoäiti, joka tuo tarinaan ronskia lämpöä (isoäiti polttaa kuin korsteeni) ja tyyntä, kaikkitietävää viisautta.

Haasteen yhteenveto:

Dahlin kirjat eivät ole minulle aiemmin kovinkaan tuttuja. Olen muistaakseni lukenut sijaistamani opettajan oppilaille Jaakkoa ja jättipersikkaa, mutta silloinkaan en kokonaan. Nyt luin siis neljä Roald Dahlin kirjoittamaa kirjaa, ja pidin niistä kolmesta. Aloitin myös kirjaa Jali ja lasihissi, joka on jatko-osa kirjalle Jali ja suklaatehdas. Se eteni kovin verkkaisesti (ainakin aluksi), eikä juoni saanut minua koukkuun. Koska lukuaikani on rajallista, jätin kirjan suosiolla kesken. Seuraavaksi voisin lukea Ilmarin ihmelääkkeen ja Ison kiltin jätin. Ei Dahlista suosikkikirjailijaani tullut, mutta jokin hänen omintakeisessa ja rohkeassa tavassaan kirjoittaa ja kehitellä tarinoita kiehtoo minua. Ja sitäpaitsi: Dahlin kirjoissa on paljon karkkia!