Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Yksi kotimaisista suosikkifantasiakirjailijoistani on ehdottomasti Maria Turtschaninoff, joka on luonut uskomattoman hienon fantasiamaailman historioineen, kansoineen ja kulttuureineen ja joka osa kirjoittaa kauniisti, mutta turhaan kielellä kikkailematta. Turtschaninoffin kirjat on suomentanut Marja Kyrö, ja ilman muuta myös hänen käännöstyönsä näiden huikeiden fantasikirjojen parissa ansaitsee kiitoksen. Uusin Turtschaninoffin kirjoittama romaani on kolmas osa Punaisen luostarin kronikoita ja nimeltään Maresin voima (Tammi 2018, arvostelukappale kustantajalta). Tämä uusin kirja jatkaa ensimmäisestä osasta tutun Maresin tarinaa ja sivuaa myös kummassakin edellisessä kirjassa tutuksi tulleen Punaisen luostarin elämää.

Maresin voima on itseasiassa kirjekokoelma Maresin Punaiseen luostariin lähettämistä kirjeistä, joissa hän kertoo elämästään vanhassa kotimaassaan Rovasissa. Maresi on nimittäin jättänyt Punaisen luostarin ja sen sisaret taakseen ja palannut kotimaahansa opettaakseen tyttöjä lukemaan. Hän haluaa tarjota heille tietoa, oppia ja mahdollisuuden nähdä elämässään muitakin vaihtoehtoja kuin oppimattoman kotiäidin elämän.

Elämä Maresin kotikylässä on kovaa ja huolien täyttämää. Ihmiset viljelevät maata ja yrittävät selvitä emämaan kuninkaan ja hänen käskynhaltijanaan toimivan Nadórin asettamista ankarista veroista. Nälkätalvet ja ankara verotus aiheuttavat nälänhätää, ja ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa ja jopa menehtynyt huonon toimeentulon takia. Maresi kärsii suuresti myös yksinäisyydestä ja tunteesta, ettei kuulu enää joukkoon. Jopa hänen oma äitinsä tuntuu vierastavan tytärtään, eikä kukaan halua lähettää lapsiaan Maresin kouluun.

Kaikkien muiden tavoin Maresikin alkaa nopeasti pelätä ankaria veroja kantavaa Nadória ja tämän julmia sotilaita. Hän joutuu todistamaan, miten eräs hänen rakkaista lapsuudenystävistään raiskataan ja kuinka sotilaat ovat vähällä ajaa hänen koko kyläyhteisönsä taivasalle. Näiden kärsimysten rinnalla Maresin haaveet koulutalon pystyttämisestä alkavat tuntua turhilta ja hän kokee siitä varsin suurta syyllisyyttä. Voi olla, että koko hanke jäisikin vain aikomuksesi, jos eräs vähäpuheinen puunkaataja ei sitkeästi toimisi Maresin suunnitelmien puolustajana ja hänen hiljaisena tukijanaan.

Kuukausien kuluessa Maresi oppii hiljalleen taas ymmärtämään oman voimansa, Jumalattaren voiman ja oman merkityksensä tuon voiman kanavoijana. Hän tutustuu Jumalattaren kaikkiin ilmenemismuotoihin - myös Neitoon ja Äitiin, vaikka on aiemmin ajatellut olevansa vain Akan oma. Maresi kasvaa ja ymmärtää, ettei ainoa tärkeä oppi ole saavutettavissa vain Punaisessa luostarissa eivätkä kaikki miehet ole sellaisia raakalaisia kuin hän on oppinut Punaisessa luostarissa uskomaan. Maresi käsittää tarvitsevansa koko kansansa apua lopullisessa taistelussa, jossa Rovasin ihmiset nousevat Maresin esimerkin turvin Nadória vastaan.

Kaikesta tästä Maresi siis kirjoittaa Punaiseen luostariin jääneille ystävilleen ja opettajilleen. Maresin voima onkin paitsi kertomus Rovasin vapautumisesta myös nuoren tytön kasvutarina, jossa Maresin aluksi niin mustavalkoiseen maailmankuvaan tulee uusia sävyjä. Hän kirjoittaa itsekin olleensa hölmö ja tietämätön esimerkiksi väheksyessään oman äitinsä tietoja, vaikka oppiakin on niin monenlaista ja äidillä paljon hiljaista viisautta. Ehkä suurimman oivalluksensa Maresi kokee ymmärtäessään, että koulutuksen ja tiedon tulee kuulua kaikille ihmisen sukupuoleen katsomatta. Rovasissa miehet ja naiset ovat hyvin tasa-arvoisia, vaikka työnjako onkin aika perinteinen.

Perinteinen on myös se sana, jolla kuvailisin Maresin voimaa fantasiakirjana. Se ei suinkaan ole huono asia, sillä ei perinteissä ja perinteikkyydessä ole mielestäni mitään huonoa. Tarkoitan sillä sitä, kirjassa on aika paljon perinteiseen fantasiakirjallisuuteen kuuuluvia elementtejä. Esimerkiksi Maresin elämä talonpoikaisyhteisössä tuntuu hyvin tutulta, jotenkin keskiaikaiselta. Tuttua on myös asetelma, jossa yhtä kansaa tai kylää sorretaan ja sankarin/ sankarittaren täytyy nousta puolustamaan heikompien oikeuksia, vaikkei aluksi sitä uskaltaisikaan tehdä. Myös rakkauden ja itsensä löytäminen kuuluvat fantasiakirjallisuuteen. Kuitenkin totean edelleen, että pidän perinteisestä fantasiakirjallisuudesta ja ehdottomasti pidän fantasiakirjallisuudesta, jossa sankarin rooli on naispuolisella päähenkilöllä mutta jossa tämä tarvitsee myös muiden apua kuten on laita Maresin voiman kohdalla.

Kirjan parhaita kohtia olivatkin ne (hieman mahtipontiset) kohdat, jossa koko kansa teki työtä yhdessä, tuki Maresia sekä fyysisesti että henkisesti. Maresin ja toisaalta myös kaikkien ihmisten yhteinen voima suorastaan tihkui noilta sivuilta ja sai silmäkulmani kostumaan ja ihokarvat nousemaan pystyyn. Aivan yhtä huima lukukokemus tämä e kuitenkaan mielestäni ollut kuin eräät Turtschaninoffin aiemmista romaaneista, mutta etenkin kirjan puolivälin jälkeen minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni ja lopettaa lukemista esimerkiksi ruuanlaiton tai ulkoilujen ajaksi. Olenkin hyvilläni, sillä uskon ja toivon, että Turtschaninoff jatkaa kirjoittamista tämän luomansa maailman kansoista ja ihmisistä, ja esimerkiksi Maresin äidin aiemmat elämän vaiheet jäivät salaisuuksiksi, joista lukisin mieluusti lisää...