Sydänhengitystä: Nuortenkirja kipeästä aiheesta eli vahinkoraskaudesta

Anu Holopainen on suomalainen nuortenkirjailija, jonka edellinen romaani Ihon alaiset (Karisto 2015) herätti ilmestymisaikanaan keskustelua kirjablogeissa, sillä sen aihe on hurja: kirjassa kuvataan tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa kauneusleikkauksissa käyminen nuorella iällä on sääntö, ei poikkeus (lue lisää esim. Yöpöydän kirjat -blogista).

Kannen kuva voisi mielestäni olla parempi kuin tälläinen
kuvapankista otetun näköinen otos.

Holopaisen uusin nuortenkirja Sydänhengitystä (Karisto 2018, arvostelukappale kustantajalta) on realistinen nuortenromaani, jonka aihe ei ole yhtä raflaava kuin tuon edellisen, mutta silti keskustelua herättävä. Kirjan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Tiira, joka rakastaa sukeltamista, tahtoo opiskella meribiologiksi ja aikaa lähteä vapaaehtoismatkalle Filippiineille osallistuakseen mertensuojeluprojektiin. Tiiran suunnitelmat näyttävät kuitenkin hetken olevan vaakalaudalla, sillä raskaustesti näyttää yllättäen kahta viivaa.

Tiira on kauhuissaan, ja hänelle on päivänselvää, ettei hän tahdo lasta, eikä missään tapauksessa aio pitää sitä. Tiira on hyvin itsenäinen luonne, eikä ajatus teiniäidin elämästä, sidottuna lapseen ja poikaystäväänsä Henriin houkuta tyttöä yhtään. Tiira voi suorastaan pahoin sen takia, että tietää sisällään kasvavan alkion. Ahdistus suorastaan hukuttaa hänet alleen. Niinpä Tiira aikookin varata ajan aborttiklinikalle mahdollisimman pian.

Tilanne mutkistuu hieman, kun Tiiran äiti saa selville tyttärensä olevan raskaana, eikä oman toivottoman ja kuluttavan pitkän lapsettomuushistoriansa takia pysty mitenkään ymmärtämään, ettei Tiiran haave ole tulla äidiksi eikä tämä aio pitää lasta. Hän lupailee Tiiralle, että tämä kyllä oppii rakastamaan vauvaansa, anelee, pyytää ja jopa raivoaa yrittäessään suostutella Tiiraa luopumaan abortista. Hän sekoittaa omaan taisteluunsa myös Tiiran poikaystävän Henrin, joka tahtoisi pitää Tiiran luonaan keinolla millä hyvänsä. Myös Tiiran ystävä Olivia on tämän äidin kanssa samoilla linjoilla. Ei siis ole ihme, että kaiken tämän painostuksen keskellä Tiira tuntee olevansa yksin, uupunut, hukkumaisillaan. Ainoa jolta hän saa tukea on hänen siskonsa Lili, jolla on oma taaperoikäinen lapsi. Sisko auttaa Tiiran läpi karmaisevan kivuliaan abortin, jonka tämä siis ehdottomasti tekee.

Holopainen kirjoittaa romaanissaan hyvin yksityiskohtaisesti abortista sekä siihen liittyvistä kivusta, särystä, verestä ja jopa ulosteista. Kerronta onkin paikoin hyvin realistista, mikä on minusta hyvä asia. Minulla tulee mieleen paikoin jopa sana vastuullinen tarinaa lukiessani, sillä niin suoraviivaisesti siinä on kerrottu, millaisen tapahtumaketjun seurauksena vahinkoraskaus sai alkunsa, millaista ahdistusta se Tiirassa aiheuttaa ja kuinka kamala, vaikka lopulta vapautta, kokemus abortti Tiiralle on.

Jos Sydänhengitystä olisi tietynlainen amerikkalainen, teinileffatyylinen romaani, olisi Tiira tietysti tarinan lopussa viime hetkellä tajunnut, ettei voi tappaa omaa lastaan ja päätynyt kaikkien painostuksesta pitämään sen. Onneksi Holopainen on valinnut aivan toisenlaisen loppuratkaisun, eli sellaisen, joka tuntuu paljon uskottavammalta ja aidommalta. Abortti on aihe, joka tälläkin hetkellä kuohuttaa meillä ja maailmalla, jakaa ihmisten mielipiteitä ja kauhistuttaa toisia edes ajatuksena. Ylen hiljattain teettämän tutkimuksen mukaan kolme prosenttia suomalaisista ei hyväksy aborttia lainkaan, ja 24 prosenttia tietyin reunaehdoin.

Kuitenkin, kuten Holopaisenkin romaanista hyvin tulee ilmi, naisen keho on vain ja ainoastaan hänen omansa ja elämä lapsen kanssa tai ilman sitä on ennen kaikkea hänen elämäänsä. Ja vastoin erittäin ahdistavaa sekä vanhentunutta käsitystä, kaikki naiset eivät tosiaankaan halua lapsia eikä naisen tärkein tehtävä ole olla äiti. Minä tulin suorastaan pahoinvoivaksi, kun luin, miten kamalalla tavalla Tiiran äiti yritti painostaa tytärtään. Holopainen on kuitenkin kirjoittanut kirjaan sovittelevan loppukohtauksen, jossa äiti ja tytär yrittävät ymmärtää toisiaan hieman paremmin.

Kun aamu alkoi vihdoin olla käsillä, Tiira tajusi väsymyksestä turtana, että jokainen yö tulisi olemaan tällainen(,) jos hän ei saisi aborttia. Luultavasti myös jokainen päivä. Loputonta ahdistusta, sietämätöntä henkistä kamppailua. Varmaankin jossain vaiheessa myös yritystä sopeutua asiaan, ja silti pohjalla velloisi jatkuva vastenmielisyys, haluttomuus, tietoisuus kaikesta(,) mistä joutui luopumaan, vapaudestaan ja unelmistaan. (s. 117)