Kirjoitin jo ensimmäisen Eetu ja Iitu -kirjan kohdalla, miten paljon ja millä tavalla lapsi hyötyy siitä, että hänen kerrontataitojaa vahvistetaan. Mainittakoon siis lyhyesti, että kerronnalla (tässä kirjassa) tarkoitetaan lapsen taitoa muodostaa valmiiksi sarjalliseen muotoon jäsennetyistä, useimmiten fiktiivisistä kuvista looginen kokonaisuus ja myös taitoa pystyä suullisesti ilmentämään tämä tapahtumasarja (s.108). Tekijöiden mukaan monipuoliset kerrontataidot ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska kerronnan ja oman ilmaisun avulla lapsi voi jakaa muiden ihmisten kanssa jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaa. Mielikuvituksen avulla syntyneen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle, empatian kehittymiselle ja on tärkeää myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä syy-yhteyksien käsittämisessä (s.112).
Lapsen kerrontataitoja voi harjoittaa monilla tavoilla, ja tärkeää on tietysti kotioloissa keskustella lapsen kanssa ja antaa hänelle aikuisen malli. Myös lapselle lukeminen ja kertomuksista keskusteleminen hyödyttävät lasta. Eetu ja Iitu -kirjoissa näitä taitoja harjoitellaan systemaattisesti kolmen kuvitetun kertomuksen avulla. Kertomusten sisällöt ovat vahvasti arkipäivään liittyviä, ja niissä on paljon lapsille tuttuja tilanteita, mikä helpottaa kertomista. Esikouluikäiset Eetu ja Iitu muun muassa tutustuvat ryhmän uuteen lapseen, pelaavat muistipeliä ja pelastavat pulaan joutuneen kissan. Tarinoissa on selvästi panostettu tunnetaitoihin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Eräässä tarinassa uusi poika jännittää kovasti uutta ryhmäänsä, toisessa Iitua harmittaa, kun hän häviää muistipelin ja kolmannessa lasten pitää yhdessä ratkaista, kuinka voivat pelastaa kissan.
 |
| Lisää kuvatekstiTällaisessa kirjassa on tärkeää, että kuvat ovat selkeitä, tilanteet helposti hahmotettavissa ja tunteet hyvin luettavissa. Majaniemi on onnistunut siinä hyvin. |
Tarinoista ensimmäinen on helpoin, ja kertomisen voi aloittaa siitä. Jokaisessa tarinassa aukeamaa kohti pari kysymystä, joiden avulla kertomista voi helpottaa, mutta tekijöiden mukaan tärkeintä on, että jokainen lapsi saa kertoa omalla tasollaan juuri sen verran kuin haluaa. Kerrontatilanteista on hyvä tehdä rauhallisia, ja siksi ryhmät kannattaa pitää tarpeeksi pieninä. Kirjan loppuosassa on esitelty seitsemän erilaista tekniikkaa, joiden avulla aikuinen voi johtaa keskustelevaa kirjan lukemista eli kertomista. Kuten tekijät sanovat, samoja tarinoita kannattaa lukea ja kertoa lasten kanssa useaan kertaan, jolloin kerrontataidot harjaantuvat ja vahvistuvat.
 |
| Jokaiseen tarinaan liittyy kuva, jossa asiat ovat ihan vinksin vonksin. Lukija voi etsiä kuvista epäloogisuuksia. |
Kirjan lopussa on myös tuhti tieto-osuus siitä kerrontataidoista ja kirjan tarinoiden hyödyntämisestä niiden kehittämisessä. Lisäksi jokaiseen tarinaan liittyy erilaisia harjoituksia, joiden avulla keskustelevaan kerrontatuokioon voi liittää keskustelua ja pieniä kielellisiä tehtäviä. Lisämateriaaleihin kuuluvat paperinuket Puupposen perheestä, tunnetaitokortit, muistipelikortit sekä tarinakortit, joiden avulla lapsen kanssa voi kerrata tarinan rakennetta ja juonen kannalta tärkeitä elementtejä. Olen huomannut, että alkuopetuksessakaan lapsen ei ole vielä helppo automaattisesti muodostaa juoneltaan loogista kertomusta - saatikka sellaista, jossa kerrotaan, miltä jokin asia tuntuu tai mitä siitä seuraa. Siksi näiden korttien avulla tehdyistä harjoituksista on varmasti hyötyä.
Erityisesti näkisin, että tämä kirja olisi todella hyödyllinen 4 - 6-vuotiaiden (päiväkoti)ryhmissä, mutta miksei myös alkuopetuksessa. Toki tätä voi lukea kotonakin yhdessä oman lapsen kanssa, mutta jotenkin näkisin, että pienessä ryhmässä lasten kerronta hyödyttävää toinen toista.
Tässä vielä toinen vinkki kaikille, jotka haluavat tukea ja kehittää lasten kerrontataitoja ja mielikuvitusta (Blogin Facessa tästä jo keväällä kerroinkin):
Giulia Oreccian (suom. Sirpa Vehviläinen) laatima peli Tuhat ja yksi tarinaa - Peli kadonneen mielikuvituksen metsästykseen (Kumma-kustannus, arvostelukappale) kutsuu lapsia kertomaan tarinoita ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Testasimme pelin 3-vuotiaan, 5-vuotiaan ja 7-vuotiaan kanssa. Jokainen sai osallistua ja kertoa tarinan, jossa esiintyi kolme pelilaudalle arvoittua kuvaa. Pitkiä tarinoita ei syntynyt, vaan lähinnä muutaman virkkeen kokonaisuuksia. Pelin äärellä voisi myös piirtää tarinoita, keksiä yhteistä tarinaa ja vaikka näytellä pantomiimia. Vain mielikuvitus on rajana. Omia lapsiani hieman harmitti, koska pelissä ei edetä mihinkään eikä kukaan voita. Ehkä siksi tämä toimiikin parhaiten lapsiryhmässä muutaman lapsen rauhallisena puuhapisteenä, jossa harjoitellaan kerrontataitoja, mielikuvituksen käyttämistä ja kuuntelemista aikuisjohtoisesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.