Lue tietokirjaa! - Vaikkapa Mahtavaa dinosauruskirjaa

Sunnuntaina 3.9. vietetään Kirja Suomi 2017 ja Suomen tietokirjailijat ry:n organisoimaa Lue tietokirjaa! -päivää, joka on osa vuoden 2017 Tietokirjaviikon ohjelmaa. Lisäksi Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato pisti pystyyn tietokirjanlukuhaasteen, jonka tarkoitus on parantaa tietokirjojen näkyvyyttä. Niinpä minäkin haluan esitellä teille erään hienon lasten tietokirjan, jonka lainasimme kirjastosta edellisellä kirjastoreissullamme.

Meillä luetaan aika paljon lasten tietokirjoja, sillä varsinkin vanhempi lapsemme on niistä kovasti kiinnostunut. Kirjastossa hän kävelee ensimmäisenä tietokirjapuolelle ja valitsee monta (iso) kirjaa, jotka käsittelevät usein kulkuneuvoja, avaruutta ja/tai eläimiä. Tietokirjat ovatkin siitä mahtavia, että ne kiinnostavat usein sellaisiakin lapsia, jotka eivät välttämättä muuten välitä kauheasti kirjoista tai lukemisesta. Kannustankin kaikkia etsimään käsiin kiinnostavia tietokirjoja ja lukemaan niitä yhdessä lasten kanssa!

Mutta nyt siihen kirjaan, eli kyseessä on Tom Jacksonin kirjoittama ja Rudolf Farkasin kuvittama tietokirja Mahtava dinosauruskirja (Tactic Publishing 2017, alkuteos Wldon Owen). Asiantuntija on ollut Dr. Dave Martill Portsmouthin yliopistosta. Suomentajan on Tommi Järvinen.

Sekä minä että mieheni olemme nyt lukeneet Mahtavaa dinosauruskirja lasten kanssa useampaan otteeseen. Ensimmäisellä lukukerralla kolmevuotias lapsemme kommentoi, että kuvat ovat pelottavia, mutta nyt hän sanoi niitä hienoiksi. Myös viisivuotias kehui kirjan kuvia, jotka ovat kuulemma hienot, koska ne on niin aidot. Mistä ne tiedemiehet on osannut niin oikeat tehdä?

Olen lasteni kanssa aivan samaa mieltä, että kirjan kuvat ovat todella hienoja. Esimerkiksi Ankylosauruksen paksut luulevyt todella näyttävät kuvissa paksuilta ja mahtavilta, kolmiulotteisilta. Huomasin kuitenkin, että osa kuvista on jotenkin sumeita joistain kohti, aivan kuin tarkennus olisi osunut väärään kohtaan. Esimerkki tällaisesta kuvasta on vaikkapa spinosauruksen kuva, jossa spinosauruksen harja on epätarkka. Noh, luulen, että lapset eivät tätä huomaa.

Mahtava dinosauruskirja on erittäin lapsiystävällinen tietokirja, sillä kuten mieheni sanoi: "Siinä ei ole yhtään ylimääräistä sälää. Tekstiä on sopivan vähän". Viisi- ja kolmevuotiaatkin jaksavat hyvin kuunnella ne tärkeimmät tiedot, jotka kirjassa on merkitty dinosauruksen muotoisin ranskalaisin viivoin. Jokaisella aukeamalla on myös pieni tietoruutu, jossa kerrotaan dinosauruksen koko, levinneisyys, ravinto ja aika, jolloin se on elänyt. Erityisen hauska on tieto, mitä kulloisenkin dinosauruksen yleensä niin kovin vaikeasti lausuttava nimi tarkoittaa. Esimerkiksi tuo panssaroitu ankylosaurus tarkoittaa jäykkäliskoa. Dinosaurusten lisäksi tässä kirjassa esitellään joitakin lentoliskoja, merimatelijoita ja muita muinaisia petoja.

Meidän perheemme suosittelee tätä tietokirjaa kaikille lukutoukille (tämä on siis 5v.:n suositus) sekä kaikille isoille ja erityisesti pienille dinosaurusfaneille. Sarjasta on ilmestynyt myös Mahtava eläinkirja, jossa myös näytti olevan ainakin hienot kuvat. Sen me jätimme kirjastoon odottamaan seuraavaa lainausreissua.

Mukavaa tietokirjaviikkoa ja muistakaahan tarttua tietokirjaan ainakin tulevana sunnuntaina!

Lapsuuteni kirjasuosikit lukuhaaste päättyy 31.8. ja viimeinen oma kirjasuosikkini

Muistattehan kaikki haasteeseen osallistuvat, että oman lapsuutensa kirjasuosikkeja ehtii tämän haasteen puitteissa lukea ja esitellä 31.8. asti? Käyttehän linkittämässä omat bloggauksenne tai mahdollisen koontipostauksenne tänne. Minä yritän sitten mahdollisimman pian kirjoittaa yhteenvedon haasteeseen osallistuneiden lapsuuden suosikeista.

Minun viimeinen lapsuuden kirjasuosikkini, jonka ehdin tämän haasteen puitteissa lukea, oli Tuija Lehtisen Laura-sarjan viimeinen osa Laura, sua kaipaan (Otava 2006, e-kirjana). Lehtinen oli lapsuuteni ja nuoruuteni eräs ehdoton suosikkikirjailija, jonka tuotannon suurkuluttaja aikoinani olin. Ikkunaprinsessan, Roskisprinssin ja Sara-sarjan kirjat luin moneen kertaan. Mirkka-kirjat olivat ensimmäisiä Lehtisen kirjoittamia kirjoja, joita luin, ja niistä taisin pitää kaikkein eniten. Mieleeni jäivät myös Laura-kirjat, joita aloin lukea muistaakseni yläasteella, mutta joista ehdin kasvaa ulos ennen, kun sarja sai päätösosansa. Siksi luin tähän haasteeseen sarjan viimeisen osan, kun se tuli sopivasti vastaan Storytelissa e-kirjana.

Sarjan päähenkilö Laura on kiltti kultatukkainen perhetyttö, taitava oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy, monen pojan ihannetyttö ja suosittu ystävä. Sarjan viimeisessä osassa Laura elää abivuotta, edessä on ylioppilaskirjoitukset, penkkatit ja kaiken huipuksi pitäisi päättää, mihin opinahjoon pyrkii lukion jälkeen. Laura on myös alkanut - ilmeisesti monen mutkan ja muunkin poikaystävävaihtoehdon jälkeen - seurustella kilpatanssipartnerinsa Nikon kanssa. Tästä käänteestä en ollut yllättynyt, sillä arvasin jo sarjan alussa, että näin tulisi käymään.

Laura, sua kaipaan on aika hidastempoinen kirja, jossa tarina etenee tasaisesti ilman kummempia mutkia tai mäkiä. Jokainen aiemmista kirjoista tuttu tyyppi naapurin pahispoika-Tauskista ostarin kauhuun Hönöön on mukana tarinassa, mutta minulle ainakin jäi tunne, että Lehtisen tarkoitus tässä kirjassa on lähinnä päättää sarja ja kertoa lukijalle, mikä onkaan kenenkin tyypin kohtalo. Lauran bestis Jenna on esimerkiksi muuttanut Lappiin ja elää siellä poroprinsessan elämää. Tytöt kyllä soittelevat toisilleen, mutta ovat ilmiselvästi kasvaneet erilleen. Tauskin kotitalon ympärillä pyörii merkillinen Iiris, ja Laura ihmettelee kovasti, miten tämä niin sitkeästi jaksaa roikkua ilmiselvästi välinpitämättömän nahjus-Tauskin kintereillä. Syyn arvasin alkumetreillä, ja oikeassa olin: Iiris-rukka odottaa Tauskille lasta.

Laura, sua kaipaan ei siis sisältänyt kummoisiakaan ylläreitä, ja olin oikeastaan aika pettynyt kirjaan. Muistelen tykänneeni Lauran hahmosta, mutta nyt hän tuntui aika pliisulta ja liiankin täydelliseltä. Miksi hänen pitää onnistua ihan kaikessa mihin ryhtyy (paitsi äikästä kirjoitti C:n, eli pointsit Lehtiselle siitä!)? Laura esimerkiksi keksi kirjan loppuosassa, että saattaisi haluta lukemaan lääkikseen, ja kas kummaa, viimeisellä sivulla paljastuu (VARO JUONIPALJASTUSTA!), että Laura on hyväksytty sisään. Lisäksi minua häiritsi, miten hillitysti Laura ja hänen muut lukiokaverinsa juhlivat ja käyttäytyivät joka tilaisuudessa. Heidän huumorinsa ja kekkerinsä tuntuivat sopivammilta yläasteikäisille kuin abeille, mutta luultavasti nämä Laura-kirjat onkin suunnattu pikemminkin hieman nuoremmille lukijoille eikä päähenkilön ikäisille. Uskon, että kuudesluokkalaisena olisin tykännyt tästäkin Lehtisen kirjasta nykyistä enemmän.

Pienikin voi tehdä suuria tekoja: Kettu ja värit

Kun kuvittaja Karoliina Pertamolta ja kirjailija Mila Teräkseltä ilmestyi uusi kuvakirja, oli aivan selvää, että halusin tutustua siihen, sillä heidän edellinen yhteinen kuvakirjansa Hämärinkäinen  viehätti minua suuresti. Heidän uusin yhteistyön tulos Kettu ja värit (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta) on ulkoasultaan kaunis ja tunnelmaltaan ihanan levollinen ja jopa runollinen kuvakirja, jossa pieni kettu vastoin omiakin odotuksiaan saa aikaan jotain suurta ja kerrassaan upeaa. Kirja kertoo siis tarinan siitä, miten pieni koko tai ikä ei estä saavuttamasta unelmia. Tämän tarinan rinnalla kulkee myös kertomus väreistä ja revontulten synnystä.

Tarina alkaa, kun ketunpoikanen näkee ilmoituksen, jossa pöllö etsii taivaanrannan maalaria. Kettu palaa halusta ryhtyä maalaamaan taivaanrantaa, ja vaikka pöllö epäileekin, mahtaako pieni kettu siihen pystyä, se antaa ketunpojan yrittää. Tämä päättääkin maalata taivaan niin kauniilla värillä, että kaikki tulevat hämmästymään. Kettu lähtee etsimään kaikkein kauneinta väriä.

Karoliina Pertamo & Mila Teräs: Kettu ja värit (Karisto 2017)

Etsintäretkellään se kulkee luonnossa ja tapaa erilaisia eliöitä, jotka ovat vakuuttuneita, että juuri he ovat keksineet, mikä kaunein väri on. Se on tietysti se väri, joka edustaa kertojalleen sitä kaikkein rakkainta asiaa; esimerkiksi Alli-linnulle sinistä merta ja kiiltomadolle kullankeltaisia taivaan tähtiä.

Karoliina Pertamo & Mila Teräs: Kettu ja värit (Karisto 2017) 

Karoliina Pertamo & Mila Teräs: Kettu ja värit (Karisto 2017)

Vaan kettupa ei ole varma, minkä löytämistään kauniista väreistä valitsisi. Se vaeltaa yhä kauemmas kotimetsästään ja huomaa eksyneensä. Niinpä se kulkee aina kaukaisille tuntureille saakka, ja toivoo, että näkisi korkealta kotimetsän tutut puut. Itse Pakkanen tulee tapaamaan kettua ja esittelee oman tärkeän värinsä: valkoisen.

Valkoinen on salaisuus,

tyhjän paperin avaruus,

kuin linnunmaito radoilla,

yön valtateillä sadoilla.

Kun valkoisena polku hohtaa,

kynä sinut kotiin johtaa.

Karoliina Pertamo & Mila Teräs: Kettu ja värit (Karisto 2017)

Kettu ei edelleen löydä tietä kotiin, mutta se löytää joukon hohtavia värejä. Koska ei osaa päättää, mikä on ihanin, se nappaa kaikki värit häntänsä päähän ja maalaa taivaankannelle säihkyvät, loistavat ja värikkäät revontulet. Niiden kauneus kutsuu pöllön paikalle, ja tämä iloitsee ketun kanssa sen onnistuneesta ja upeasta työstä.

- En löytänyt maailman kauneinta väriä, vaan maailman kauneimmat värit, kettu kertoi Pöllölle.

- Ne aivan kuin saavat hohteensa toinen toisistaan, Pöllö nyökkäsi.

Karoliina Pertamo & Mila Teräs: Kettu ja värit (Karisto 2017)

Kuten jo kirjoitin, Kettu ja värit on kuvakirja, jossa sekä kuvitus että teksti ovat kauniita ja tunnelmallisia. Lapsi voi kirjaa lukiessaan tutustua väreihin tai vain nauttia kerronnasta. Minusta on hienoa, että eläimet kertovat lempiväreistään laulaen, sillä runomuotoon kirjoitetut laulut tuovat tekstiin vaihtelevuutta, ja ainakin meillä kotona luetaan liian vähän loruja ja runoja noin yleensä. Vaikka kirja onkin jotenkin herkkä, tuo ketun eksyminen siihen sopivasta jännitettä, eikä tarina tuntunut viisivuotiaastakaan tylsältä.

Vauhdikas kuvakirja taaperoille: Viuh, viuh!

Viuh, viuh! Mikä lentää taivaalla? Viuh, viuh! Mikä matkaa avaruudessa? Viuh, viuh! Mikä liitää kilpaa tuulen kanssa? Näihin kysymyksiin voi taaperon kanssa etsiä vastauksia Nina Pirhosen kirjoittamasta ja kuvittamasta hauskasta ja värikkäästä kuvakirjasta Viuh, viuh! (Otava 2017, arvostelukappale).

Kirjasta löytyy erilaisia ilmassa kulkevia härveleitä vesitasosta kuumailmapalloon, rakettiin ja laskuvarjoon. Mukaan on mahtunut kaikkien (meille aikuisille) tuttujen menopelien lisäksi myös ainakin yksi koje, josta me emme lasten kanssa muistaneet kuulleen aikaisemmin: lenturitaksi! Koneita ohjaavat sarjan edellisestä osasta eli Brum, brum! -kirjasta tutut eläinhahmot, ja onkin hauska bongailla kuka eläin on päässyt tällä kertaa hyppäämään potkurikoneen ja kuka esimerkiksi ilmalaivan puikkoihin.

Bobo-norsu on päässyt ajamaan lenturitaksia.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Viuh, viuh! on kuvakirja, jonka visuaalinen ilme on tarkkaan mietitty ja hiottu kirjasinfonttia myöten. Värikkäät kuvat miellyttävät lasten lisäksi ainakin minun silmiäni. Näitä kuviahan voisi laittaa vaikka lasten huoneen seinille! Kirjan sivut ovat paksumpaa paperia ja kestävät pienten lasten käsissä kivasti. Minä ainakin olen riemuissani siitä, että pienille lapsille tarjotaan näin laadukasta luettavaa, jossa tekstiäkin on juuri sopivasti heidän kuunneltavakseen. Meillä kotona kirja osuu ja uppoaa erityisesti kolmivuotiaaseen lukijaan, mutta kyllä viisivuotiaskin tuli kurkkimaan olan yli, kun luimme kirjaa pienempien lasten kanssa.

Tämän sivun tekstiä lukiessani kieleni menee jostain syystä joka kerta solmuun ja "nokkasiili Siiristä" tulee nokkasiili Siili.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Käärmeiden kaupunki

Katri Alatalon fantasiaromaani Käärmeiden kaupunki (Gummerus Kustannus Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta) kuljettaa lukijan Ras-Udin kuumille aavikoille ja vehreille keitaille, joissa aavikon kansat ovat kautta aikojen - jos eivät aina ihan sovussa, mutta kuitenkin hiljaisessa yhteisymmärryksessä  - palvoen aavikon tuulia, kuuta ja aurinkoa. 

Kharras-Dimin keidaskaupungissa elää kolme lasta, joita vetää toistensa puoleen ulkopuolisuuden tunne ja joille aavikko tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia tehdä tutkimusmatkoja ja leikkiä kaukana aikuisten vahtivista silmistä. Yksi lapsista on prinsessa-Ninette, toinen velhon oppipoika Sulwaen ja kolmas on orpopoika Arry, joka harjoittelee savenvalajan oppipoikana ja jonka valkoinen iho pistää silmään, missä ikinä tämä liikkuukin. Kolmikko on hitasutunut yhteen niin, että he tietävät toistensa salaisuudet eivätkä kavahda niitä. Ninette hallitsee käärmeitä ja Arry osaa muuttaa muotoaan keneksi tahansa ihmiseksi. Vain Sulwaen ei ole osannut tai halunnut kertoa muille sisällään jäytävästä pelosta ja halusta tulla suureksi velhoksi. Eräällä tutkimusretkellään lapset löytävät kolme haudattua ja kivettynyttä jättiläiskäärmeen munaa, joita Ninette alkaa hoivata. Arry kokee munien huokuvan pahuutta ja tuhoaa ne Sulwaenin vain katsoessa vierestä sillä seurauksella, että lasten välitä särkyvät kuin jättiläiskäärmeiden munien kuoret.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin Kharras-Dimin ja muiden aavikkokaupunkien rauha järkkyy, kun Samitsa-nimisen aavikkokaupungin hallitsija tahtoo alistaa muut kaupungit käskyvaltansa alle ja pakottaa kaikkki palvomaan mystistä kiveä. Hän hyökkää kummallisten kasvottomien pappien avulla Kharras-Dimiin ja tappaa Ninetten perheen. Nuori prinsessa ja Arry napataan orjiksi, jotka kuljetetaan Samitsan kaupunkiin. Pitkälle vaellukselle lähtenyt Sulwaen saa säilyttää vapautensa, vaikka myös hänen polkunsa johtaa lopulta Samitsan kaupunkiin, jossa Ninette on uponnut uuteen elämäänsä palvelijatar-Nininä ja jossa Arry on onnistunut kohoamaan juonittelun avulla kaivosorjasta hallitsijan tyttären rakastajattareksi. Myös Sulwaenin vanha velho-opettaja on säilynyt hengissä ja tahtoo vapauttaa vangitut orjat vallanhimoisen ja taikakiven sokaiseman Azimak-hallitsijan ikeestä. Avukseen nuo entiset ystävät saavat hevoskauppias Zalihin sekä tämän siskon Zahazan. 

Tehtävä tuntuu kuitenkin mahdottomalta, sillä Azimakin pappien taikakivi on niin voimallinen, että sitä on liki mahdoton voittaa. Sulwaen soluttautuu papiksi temppeliin ja Arry ja Ninette yrittävät tehdä myyräntyötä palatsista käsin. Ninetten rooli kansansa vapauttamisponnisteluissa on ehkä kaikista tärkein, sillä hänen tehtävänään on etsiä käsiinsä muinaisten jättiläiskäärmeiden muna ja herättää henkiin ammoisina aikana palvotut, mutta kauan sitten unohdetut jättiläiskäärmeet, joiden avulla Azimak voitaisiin kukistaa. Jokaisella liittoiselle on kuitenkin omat salaiset halunsa ja tarpeensa, eikä heidän ole helppo luottaa toinen toiseensa. 

Käärmeiden kaupunkin on tuhti romaani, jossa juonittelu, taikuus, ystävyys, vapaus ja luottamus kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilöt Ninette, Arry ja Sulwaen saavat oppia, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja hyväkin taikuus voi muuttua pahaksi väärissä käsissä. Alatalo on onnistunut kirjoittamaan fantasiaromaanin, jota on vaikea laskea käsistä ja joka kiehtoo yhtä hyvin teini-ikäistä kuin aikuistakin lukijaa. Kirjan vangitseva kansikuva on Laura Noposen käsialaa. Se suorastaan hehkuu sitä samaa aavikon kuumuutta, salaperäisyyttä ja taianomaisuutta, josta Alatalokin kirjoittaa.