Lapsuuteni kirjasuosikit lukuhaaste päättyy 31.8. ja viimeinen oma kirjasuosikkini

Muistattehan kaikki haasteeseen osallistuvat, että oman lapsuutensa kirjasuosikkeja ehtii tämän haasteen puitteissa lukea ja esitellä 31.8. asti? Käyttehän linkittämässä omat bloggauksenne tai mahdollisen koontipostauksenne tänne. Minä yritän sitten mahdollisimman pian kirjoittaa yhteenvedon haasteeseen osallistuneiden lapsuuden suosikeista.

Minun viimeinen lapsuuden kirjasuosikkini, jonka ehdin tämän haasteen puitteissa lukea, oli Tuija Lehtisen Laura-sarjan viimeinen osa Laura, sua kaipaan (Otava 2006, e-kirjana). Lehtinen oli lapsuuteni ja nuoruuteni eräs ehdoton suosikkikirjailija, jonka tuotannon suurkuluttaja aikoinani olin. Ikkunaprinsessan, Roskisprinssin ja Sara-sarjan kirjat luin moneen kertaan. Mirkka-kirjat olivat ensimmäisiä Lehtisen kirjoittamia kirjoja, joita luin, ja niistä taisin pitää kaikkein eniten. Mieleeni jäivät myös Laura-kirjat, joita aloin lukea muistaakseni yläasteella, mutta joista ehdin kasvaa ulos ennen, kun sarja sai päätösosansa. Siksi luin tähän haasteeseen sarjan viimeisen osan, kun se tuli sopivasti vastaan Storytelissa e-kirjana.

Sarjan päähenkilö Laura on kiltti kultatukkainen perhetyttö, taitava oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy, monen pojan ihannetyttö ja suosittu ystävä. Sarjan viimeisessä osassa Laura elää abivuotta, edessä on ylioppilaskirjoitukset, penkkatit ja kaiken huipuksi pitäisi päättää, mihin opinahjoon pyrkii lukion jälkeen. Laura on myös alkanut - ilmeisesti monen mutkan ja muunkin poikaystävävaihtoehdon jälkeen - seurustella kilpatanssipartnerinsa Nikon kanssa. Tästä käänteestä en ollut yllättynyt, sillä arvasin jo sarjan alussa, että näin tulisi käymään.

Laura, sua kaipaan on aika hidastempoinen kirja, jossa tarina etenee tasaisesti ilman kummempia mutkia tai mäkiä. Jokainen aiemmista kirjoista tuttu tyyppi naapurin pahispoika-Tauskista ostarin kauhuun Hönöön on mukana tarinassa, mutta minulle ainakin jäi tunne, että Lehtisen tarkoitus tässä kirjassa on lähinnä päättää sarja ja kertoa lukijalle, mikä onkaan kenenkin tyypin kohtalo. Lauran bestis Jenna on esimerkiksi muuttanut Lappiin ja elää siellä poroprinsessan elämää. Tytöt kyllä soittelevat toisilleen, mutta ovat ilmiselvästi kasvaneet erilleen. Tauskin kotitalon ympärillä pyörii merkillinen Iiris, ja Laura ihmettelee kovasti, miten tämä niin sitkeästi jaksaa roikkua ilmiselvästi välinpitämättömän nahjus-Tauskin kintereillä. Syyn arvasin alkumetreillä, ja oikeassa olin: Iiris-rukka odottaa Tauskille lasta.

Laura, sua kaipaan ei siis sisältänyt kummoisiakaan ylläreitä, ja olin oikeastaan aika pettynyt kirjaan. Muistelen tykänneeni Lauran hahmosta, mutta nyt hän tuntui aika pliisulta ja liiankin täydelliseltä. Miksi hänen pitää onnistua ihan kaikessa mihin ryhtyy (paitsi äikästä kirjoitti C:n, eli pointsit Lehtiselle siitä!)? Laura esimerkiksi keksi kirjan loppuosassa, että saattaisi haluta lukemaan lääkikseen, ja kas kummaa, viimeisellä sivulla paljastuu (VARO JUONIPALJASTUSTA!), että Laura on hyväksytty sisään. Lisäksi minua häiritsi, miten hillitysti Laura ja hänen muut lukiokaverinsa juhlivat ja käyttäytyivät joka tilaisuudessa. Heidän huumorinsa ja kekkerinsä tuntuivat sopivammilta yläasteikäisille kuin abeille, mutta luultavasti nämä Laura-kirjat onkin suunnattu pikemminkin hieman nuoremmille lukijoille eikä päähenkilön ikäisille. Uskon, että kuudesluokkalaisena olisin tykännyt tästäkin Lehtisen kirjasta nykyistä enemmän.