Seikkailu saaristossa -sarja

Kiinnostuin välittömästi, kun kirjailija Tiina Hietikko-Hautala vinkkasi minulle hänen Seikkailu saaristossa -kirjasarjastaan, josta on nyt ilmestynyt kaksi osaa: Jättiläisen jalanjälki (Österbottens hantverk rf, 2012) ja Kivikkosaaren kummitus (Österbottens hantverk rf, 2014). Kirjat vaikuttivat mielenkiintoisilta, sillä Hietikko-Hautala on sisällyttänyt tarinaan vanhoja kansansatuja, ympäristökasvatusta, historiaa ja lisäksi erilaisia kirjan tarinasta inspiraatiota saaneita tehtäviä. Jo luokanopettajan työni takia innostun kirjoista, joissa fiktioon on yhdistetty faktaa ja joita voi siksi mainiosti käyttää myös opetuksessa. Opettaja minussa siis heräsi, otin yhteyttä kustantajaan ja sain luettavakseni kirjojen arvostelukappaleet.



Sarjan ensimmäisessä osassa Jättiläisen jalanjälki ystävykset Veikko ja Saaga ovat retkellä vanhassa kalasatamassa Merenkurkun saaristossa. Veikko kiinnittää heti huomionsa opastaulussa olevaan jättiläisen kuvaan ja vähän säikähtää ajatusta siitä, että saaristossa asustelee jättiläisiä. Saaga, joka on jo koululainen (ja tietämyksensä perusteella ollut ilmiselvästi hereillä oppitunneilla!), rauhoittelee Veikkoa ja kertoo, että jättiläisen kuva viittaa vanhaan tarinaan, jonka mukaan Merenkurkun saaristo on syntynyt jättiläisen ympäriinsä viskomista kivistä.



Saaga-tyttö toimii kirjassa asiantuntijan roolissa, ja kertoo Veikolle muun muassa jääkaudesta, jään vetäytymisestä, satuolennoista ja eläinten jäljistä. Osa Saagan kertomasta informaatiosta on sen verran monimutkaista, jopa aikuislukijan mielestä, että tosielämässä hänen ikäisensä tyttö ei ehkä näin sujuvasti senkaltaista informaatiota kertoisi - vaikka olisikin koulussa ollut tarkkana. Hieman myöhemmin tarinassa asiantuntijan tehtävä lankeaakin ihka oikean jättiläisen, Jatulin, osaksi. Lapset nimittäin löytävät vanhan öljylampun ja hangattuaan sitä vapauttavat jättiläisen vankilastaan. Onneksi Jatuli on kiltti lapsijättiläinen, joka kaipaa seuraa. Niinpä tämä jättiläinenvie lapset tutkimusmatkalle saaristoon. Saaga ja Veikko saavat kuulla jättiläiseltä muun muassa jatulintarhoista, jotka tarun mukaan ovat olleet jättiläisten leikkikenttiä. Lapset oppivat myös lisää muinaisen jään liikkeistä ja sen jälkeensä jättämistä jäljistä.



Valitettavasti kesken tutkimusretken käy kuitenkin niin hassusti, että hirvi nuolee vanhaa lamppua ja saa siten Jatulin taas vangittua lamppuun, joka mystisesti katoaa. Lasten seikkailu loppuu tällä kertaa siihen, mutta he lupaavat Jatulille rakentaa oman jatulintarhansa, ja ainakaan Saaga ei unohda kokemaansa seikkailua...

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan toisessa osassa Kivikkosaaren kummitus ystävykset Saaga ja Veikko ovat veneretkellä Merenkurkun saaristossa, ja oppaanaan heillä on ympäristökasvattaja ja merikapteeni Visa Hienonen. Kapteeni kertoilee lapsille saaristosta ja sen historiasta. Erityisesti lapsia kiehtoo oppaansa kertoma tarina, jossa kerrotaan uponneesta laivasta, sen mukana kadonneesta aarteesta ja  haudasta, josta löytyi aarteesta kertova kirje ja kartta. Harmi kyllä, kartan kerrotaan palaneen eikä kukaan tiedä aarteen sijaintia.




Kolmikko pysähtyy syömään eväitää, minkä jälkeen kippari ottaa nokoset ja lapset kohtaavat taas uuden merkillisen seikkailun, kun joku näpistää heidän viimeisiä eväsleipiään, eikä ketään ole näkyvissä heidän kolmen lisäksi. Hurjan, yhtäkkisesti ilmestyvän rajuilman myötä saapuu aave-Arvid lapsia tapaamaan, tai oikeastaan halajamaan heidän eväitään. Lapset vaihtavat leivät tietoon, ja saavat kuulla Arvidin tarinan. Aave-Arvid on varsin sympaattinen hahmo, joka kertoo sanottavansa runomuotoon puettuna. Lapsille selviää, että Arvid on kadonneet aarteen omistaja ja hukkuneen laivan kapteeni. Tämän sielu on kirottu vahtimaan aarretta kunnes joku rohkea sen löytyää ja pelastaa. Onneksi Saaga ja Veikko ovat sekä nokkelia että rohkeita, ja he lupaavat auttaa Arvid-parkaa.



Tämän meriseikkailun aikana sekä Saaga ja Veikko että tarinan lukijat oppivat taas rutkasti uutta Merenkurkun saaristosta. Kivikkosaari esimerkiksi on muinaismuistomerkkialue, eikä sieltä saa viedä mukanaan kiviä, mutta niitä saa kuitenkin siirrellä. Lasten löytämä aarrekin toimitetaan lakien mukaan museovirastolle, eikä se päädy heidän omaan taskuunsa.

Kirjat on kuvittanut Suvi Kari. Kuvitus on tehty ilmeisesti akvarelleilla tai ehkä jollain vesiliukoisilla liiduilla tms. ja kuvien yksityskohdat rajattu mustalla tussilla. Kuvissa näkyy edelleen paperin syyt (onkohan tämä  nyt oikea termi?). Karin kuvitustyyli on kehittynyt ensimmäisestä kirjasta toiseen ja kuvat ovat jotenkin pikkutarkemman oloisia jälkimmäisessä kirjassa. Tämän huomaa minusta jo kirjan kansia vertaamalla. Jättiläisen jalanjäljen kansikuva on pelkistetympi kuin Kivikkosaaren kummituksen kansikuva.

Kuten siis jo kirjoitin, lukija saa molemmista kirjoista erittäin paljon tietoa Merenkurkun saaristosta, ympäristöstä ja muinaishistoriasta sekä suomalaisista kansansaduista. Kirjaan liitetyt tehtävät sisältävät myös perinteisiin nojaavia tehtäviä, esimerkiksi himmelin rakentamista ja kaarnalaivojen tekemistä. Osa tehtävistä on luonteeltaan toiminnallisia, kuten esimerkiksi tehtävä, jossa lukijaa kehotetaan järjestämään oma eväsretki Veikon ja Saagan mallin mukaan. Tehtävät saavat siis inspiraation tarinasta, mutta niiden tarkoitus ei varsinaisesti ole syventää sitä vaan pikemminkin innostaa pienet lukijat puuhastelemaan, askartelemaan ja tutkimaan.



Kirja toimiikin hyvin vinkkipankkina sellaisiin päiviin, kun tuntuu, että lasten on kotona vaikea keksiä, mitä tekisivät. Ja kyllä näistä tehtävistä opettajakin saa vinkkiä, miten lukukokemusta voisi laajentaa ympäristökasvatukseen ja esimerkiksi käsitöihin. Tarina varmasti voi kiinnostaa aika pieniäkin lapsia, mutta koska tekstiä on aika paljon ja se on niin informatiivista, uskoisin, että kirjat soveltuvat parhaiten esi- ja alkuopetusikäisille lapsille. Miksei jopa vanhemmillekin, jos tarkoituksena on syventää ja/tai hankkia tietoa hauskalla tavalla.

Tämä tehtävä sai minut hetkeksi pähkäilemään, kuinka tämä nyt oikein toteutetaankaan.
Tarkoitus siis on mittailla maan kohoamista omaa pituutta apuna käyttäen.

Tämän taidan toteuttaa tulevien ekaluokkalaisteni kanssa jossain vaiheessa.
Siinä saa pohtia sekä kartta-asioita että oman elämän tärkeitä hetkiä.

Kommentit