Onko viikinkejä sittenkin vielä olemassa?

Anna Laitinen on kirjoittanut alakouluikäisille lapsille suunnatun romaanin Miria viikinkien jäljillä (Marketiimi 2016), joka aloittaa uuden Miria-nimisen kirjasarjan.

Kannen kuva: Anu Toivola
Jostain syystä kannen kuva näyttää hieman epätarkalta tai tärähtäneeltä.

Miria on yksitoistavuotias orpotyttö, joka asuu Lastenkoti Myyränkolossa. Huolimatta siitä, että tämän varsin kodinomaisen lastenkodin aikuiset vaikuttavat todella välittävän huollettavinaan olevista lapsista, se mainitaan kuitenkin kirjassa paikkana, jossa asuvat surulliset lapset, kaikkein epäonnisimmat, hylätyt ja unohdetut. Miria tuntee suurta vetoa merta kohtaan ja haaveilee lähtevänsä pois ja löytävänsä vielä jonakin päivänä oman perheensä tai jonkun, joka rakastaa häntä. 

Lähtökohdat Mirian tarinalle ovat siis hyvin samankalaiset kuin muissakin orpolapsista ja lastenkodeista kertovissa teoksissa: orpolapsi kaipaa kipeästi omaa perhettä ja tahtoo pois kurjasta lastenkodista. Aivan varmasti tällainen kaipaus asuukin monen hylätyn rinnassa, mutta hieman huvittavalta silti tuntuu, että tarinassa lastenkodin kurjuutta kuvataan myös seuraavasti: Myyränkolossa ei saanut tehdä mitä huvittaa. Säännöt olivat hyvin tiukat. Aamiaista syötiin aina yhdessä ja aina aikaisin, vaikka olisi vapaapäivä. Koulussa piti käydä, vaikka ei olisi huvittanut. Aina joku tarkkaili ja vahti. Eikös se ole ihan hyvä asia, että yhdessä asuvat ihmiset kokoontuvat syömään yhdessä, lapset eivät saa tehdä mitä huvittaa ja koulussa kuuluu käydä, vaikka ei tahtoisi?

Miria on nokkela tyttö, jolla on aivan ilmiömäinen kyky kertoa tarinoita. Usein hän kertoo parhaalle ystävälleen Linnealle tarinoita isästään, viikinkiruhtinaasta. Miria on nimittäin vakuuttunut, että hänen oikea isänsä on aito viikinki. Eräänä päivänä Linnea tullaan hakemaan pois lastenkodista, ja Miria saa siitä kimmokkeen karata. Mirian seuraan lyöttäytyy lastenkodin kiusanhenki Olavi, joka osoittautuu tarinan edetessä yhtä yksinäiseksi lapseksi kuin Miria itsekin on. Miria kertoo myös Olaville hurjasta viikinki-isästään ja paljastaa myös äitinsä tarinan.

Kaksikko lähtee etsimään Mirian perhettä eli viikinkejä, ja sillä reissullaan he päätyvät merkillisen autiotalon kautta Sirkus Huiskis Haiskikseen, jonka yhteydessä pitäisi olla myös ehta Viikinkimaa. Osoittautuu kuitenkin, että sirkus on täydellisen rappion tilassa, esiintyjiä on vain muutama, eikä Viikinkimaa ole enää toiminnassa. Toimelias Miria päättää pistää tuulemaan, ja pian Mirian ideoima show on sirkuksen uusi vetonaula. Harmittavasti hänen esityksensä vetää sirkuksen niin täyteen väkeä, että paikalle saapuu myös koko lastenkodin porukka. Näyttääkin pahasti siltä, että Miria joutuu palaamaan takaisin lastenkotiin, eikä tule koskaan löytämään itselleen perhettä...

Kirjan alussa lukukeskittymistäni häiritsivät aika tavalla kielioppi- ja pilkkuvirheet, joita tekstissä tuntui olevan harmittavan paljon. Kolmasosan luettuani pääsin kuitenkin sisälle tarinaan, eivätkä virheet enää pomppineet silmiini. Vaikka Mirian karkumatkatarina saadaankin tässä kirjassa päätökseen, jää lukija edelleen arvuuttelemaan, missä Mirian perhe on, ja onko tämä todella aitojen viikinkien jälkeläinen. Nämä seikat luultavasti selviävät sarjan tulevissa osissa.