Valintojen vaikeus ja paljous lasten kuvakirjassa: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen kuvittama Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar Kustannus 2015, saatu kustantajalta) on kirja, jota olen saanut lukea jokikinen ilta iltasaduksi 3,5-vuotiaalle esikoisellemme nyt jo parin viikon ajan. Monesti saman lastenkirjan lukeminen illasta toiseen alkaa jossain vaiheessa tympiä -(siis vanhempia, lapset usein rakastavat toistoa), mutta täytyy sanoa, että Viljan syntymäpäivät on onnistunut hurmaamaan minutkin. En siis yhtään harmittele, että luemme tätä kirjaa illasta toiseen.

Kirjan kansi ei mielestäni aivan tee oikeutta tälle Nuotion ja Louhen yhteisen, uuden lastenkirjasarjan ensimmäiselle osalle. Näennäisen yksinkertainen tarina kuvaa hienosti, kuinka monen valinnan eteen jo ihan pienikin lapsi joutuu päivän aikana. Kirjan päähenkilö on arviolta esikouluikäinen Fiinu-tyttö, joka on saanut kutsun ystävänsä Viljan syntymäpäiville. Ensin pitää valita, mitä syntymäpäiville pukisi päälle, mitä söisi aamupalaksi ja mitä paketoisi ystävälle lahjaksi. Äiti ja tytär kaunistautuvat yhdessä, ja toinen pähkäilee, miten laittaisi hiuksensa, ja toinen etsii sopivia kenkiä.

Aino Louhen kuvitusta kirjassa Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar Kustannus 2015)

Matkalla syntymäpäiville pitää pohtia, kuljetaanko jalan vai pyörällä, ja millaiset kukat synttärisankarin äidille valitaan. Jopa kukkakaupan papukaija pohtii: "Tämä vai tuo? Tämä vai tuo?" Koska Fiinu asuu kerrostalossa, pitää Viljan ja äidin valita, menevätkö he oikeaan kerrokseen hissillä vai portaita pitkin. Valintojen tekeminen ei lopu juhlissakaan, sillä Fiinu ja Viljan pitää esimerkiksi päättää, syövätkö he kakkua nyt vai kohta, ja onko prinsessaleikki mukavampi kuin noitaleikki. Juhlissa on paljon säpinää, ja lukijan on hauska seurata tyttöjen mielikuvitusleikkejä, joihin äiditkin yhtyvät. Kotimatkalla Fiinu onkin sitten juhlimisesta niin uupunut, että ei jaksa enää miettiä, mennäänkö kotiin luudalla vai etanalla. Äiti kantaa Fiinu-paketin sänkyyn, ja hänen viereensä pääsevät molemmat äidin tarjoamat unilelut.

Aino Louhen kuvitustyyli on hilpeää ja värikylläistä. Joillekin sivulle riittää kuvaksi jokin yskityiskohta, esimerkiksi kaatunut popcornkulho, mutta kirjassa on myös paljon suuria kuvia, joissa tapahtuu paljon. Kuvien asettelu tuo mieleen Kristiina Louhen Tomppa-kirjojen kuvituksen, joissa kuvat on rajattu tai ehkä pikemminkin häivytetty soikion muotoisiksi ja valkoiselle taustapaperille on myös jätetty paljon tilaa. Kirjasta voi löytää myös muutaman muunkin hauskan pienen yksityiskohdan, joista lukija voi havaita yhteneväisyyksiä Kristiina Louhen kirjojen kuvituksen kanssa.

Kristiina Louhi: Aino tahto mukaan (kuva täältä),
Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat  luistimet ja
Kristiina Louhi: Tomppa ja piimänakki (Tammi 2015)

Huhtikuussa Värikäs päivä Lastenkirjablogin Viivi mietti, kuinka harvassa suomalaisessa kuvakirjassa päähenkilönä - tai edes tärkeänä sivuhenkilönä - on tummaihoisia lapsia. Tässä kirjassa Fiinun paras ystävä, hauska ja kekseliäs Vilja on tummaihoinen tyttö, jonka äiti on vaaleaihoinen. Tarina ei kerro, onko Vilja adoptoitu vai ei, mutta ei sillä olekaan merkitystä. Viljan kotona on jokusia viittauksia Afrikkaan (muun muassa maanosan kartta seinällä), joten itse ajattelisin, että Viljan isä saattaisi olla sieltä kotoisin. Viljan ihonväristä ei tehdä kirjassa numeroa, eli se ei ole sillä tavalla erilaista, että sitä pitäisi jotenkin selittää kertomalla Viljan taustoista. Vilja yksinkertaisesti on Fiinun paras ystävä.

Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät on onnistunut kuvakirjasarjan avaus, ja odotan innolla Tämä vai tuo? -sarjan seuraavaa kirjaa!

Kirje ystäville: Pullopostia tietenkin!

"Luetaan taas Hei laukkaa ratsau Reima!" näin esikoinen päättää joka ilta. Tällä hetkellä hänellä on nimittäin kaksi kirjaa, jotka hän haluaa lukea joka ilta, ja toinen niistä on Hannu Hirvosen kirjoittama ja Virpi Pennan kuvittama Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015, arvostelukappale Kustantajalta), eli lapsen kielellä Hei laukkaa ratsu Reima. Toinen suosikki on Eppu Nuotion ja Aino Louhen kuvakirja Tämä vai tuo, Viljan syntymäpäivät (Bazar 2015), jonka esittelen ensi viikolla.

Pullopostia tietenkin! esittelee lukijalle kukkaishevonen Reiman ja mäyräkoira Eerik Eerikinpojan, jotka koettavat yhdessä ratkaista Eerikin saaman pullopostin arvoitusta - kumpikaan heistä ei nitääin osaa lukea. Koska Kaksikko ei yhdessäkään saa varmuutta kirjeen sisällöstä, he lähtevät pyytämään apua nyrkkeilevältä pässiltä Päkältä. Päkä on lähes varma, että kirje on kutsu Tammerturnaukseen katsomaan nyrkkeilyturnausta, mutta tuumaa, että paras on varmistaa asia Alli Huuppaselta.

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Alli tai sen puoleen edes kaikkitietävät lokitkaan eivät osaa lukea, eikä kirjeen sisältö meinaa millään ratketa, vaikka joakisella kaverilla onkin sen sisällöst oma arvauksensa. Lokki kuitenkin neuvoo ystävykset etsimään vanhan kalastajan, ja kysymään tältä neuvoa. Tie kalastajan luo vaatii paljon uimista, laukkaamista ja kiipeämistä, ja eläinten matkaa säestää heidän laulamansa laulu: Hei laukkaa ratsu Reima!

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Lopulta ystävykset saapuvat kalastajan mökille. Siellä he kohtaavat pienen tytön, joka on juuri sepittämässä tarinaa. Tyttö osaa yllättäen lukea kirjeen ja tulkkaa sen Reimalle, Eerikille, Päkälle ja Allille. Käykin ilmi, että kirje ei kerro kukkasista, ei nyrkkeilystä, ei madoista eikö edes lokeita, vaan ystävistä. Vanha kalastaja saa puu myös mökille ja kohtaa tytön ystäväjoukon ympäröimänä, vaikka aluksi tosin erehtyy luulemaan, että tyttö leikkii mökin rapuilla yksinään...!

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Kalastaja ja tyttö pistävät pystyyn oikeat juhlat ystävien ja pullopostin kunniaksi. Juhlat jatkuvat aina auringonlaskuun asti, ja kesäillassa raikaa kaikille jo tutuksi käynyt laulu.

Hirvosen teksti on lämminhenkistä ja Pennan kuvitus hyväntuulista ja värikästä. En ihmettele yhtään, että tämä on kolme ja puolivuotiaan esikoisemme suosikkikirja tällä hetkellä. Hän pitää siitä niin paljon, että osaa tämän kohtalaisen pitkän kuvakirjan jo ulkoa - paikoin jopa sanatarkasti. Monesti hän lukeekin tätä itsekseenkin pitkin päivää. Hän pysähtyy monesti katsomaan kuvaa, jossa lukijalle selviää että pieni tyttö taitaa olla se, joka sepittää tarinaa pullopostista ja näistä eläinystävistä. Esikoisemme tuli kuitenkin - asiaa paljon pohdittuaan ja siitä kanssani keskusteltuaan - siihen tulokseen, että kyllä Reima ja kumppanit ovat oikeita eläimiä ja tytöllä on niiden näköiset lelut. On hauska seurata, millaisia ajatuksia lukemamme kirjat lapsissa herätäävät!

Tämä kirja sopii mainiosti eri-ikäisille lapsille, ja tarinassa on myös ihana ajatus siitä, että lukemaan oppimalla pääsee käsiksi salaisuuksiin ja saa monta uutta ystävää!

Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen

Kenellekään blogini lukijoista ei liene yllätys, että minun mielestäni lapsille lukeminen on äärettömän tärkeää, ja toivon, että jokaisessa kodissa lapselle luettaisiin edes se yksi iltasatu päivässä. Opettajanakin yritän lukea oppilaille mahdollisimman paljon ääneen. Olinkin todella iloinen, kun Atena Kustannuksesta otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin, haluaisinko tutustua Päivi Heikkilä- Halttunen kirjoittamaan teokseen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena Kustannus Oy 2015). Kun tuo kirja sitten saapui postissa, kiilasi se välittömästi lukulistani kärkeen. Toivoin löytävänä kirjasta hyviä vinkkejä erityisesti opetustyötäni ajatellen, enkä pettynyt. Luin kirjan "ahmimalla" parin illan aikana - ja välillä joitakin kohtia piti lukea jopa ääneen vieressä istuvalle miehelle.

Kuvituksen on tehnyt Terhi Ekebom.

Halttunen kirjoittaa todella lukijaystävällisesti, selkeästi ja yhdistäen sopivasti tutkimustietoa ja arkisia (myös oman perheensä) kokemuksia. Hän myös siteeraa tekstissään useita eri lastenkirjailijoita ja kirjallisuusalan ammattilaisia. Kirjassa Halttunen opastaa, miten kirjallisuuskasvatus kannattaa käytännössä toteuttaa eri-ikäisten lasten kanssa, ja kirjoittaa, että se kannattaa aloittaa jo aivan pienen vauvan kanssa. Halttunen myös vinkaa, että aikuisen ja lapsen yhteisiä ääneenlukuhetkiä ei suinkaan kannata lopettaa siihen, kun lapsi oppii lukemaan, sillä jopa murrosikäinen hyötyy Halttusen mukaan siitä, että vanhemmat lukevat tälle ääneen.

Halttunen onnistuu oppaassaan erinomaisesti perustelemaan, miksi lapselle lukeminen on niin tärkeää. Lukemalla lapselle jo pienestä pitäen vanhemmat auttavat lapsen kielellisen tietoisuuden kehittymistä, avartavat lapsen sanvarastoa ja tukevat hänen henkistä kasvuaan. Lapsi saa kirjallisuuden avulla keinoja käsitellä tunteitaan ja välineitä toimia rakentavasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Lapset, joille on luettu paljon ovat usein empatiakykyisempiä, ja he osaavat myös paremmin käsitellä omia tunteitaan. Lisäksi vanhemman ja lapsen yhteiset lukuhetket ovat niitä tärkeitä hetkiä, jolloin vanhempi ja lapsi ovat rauhallisessa ja läheisessä vuorovaikutustilanteessa keskenään.

Vanhempien ja kasvattajien kannalta erittäin käytännöllisiä ovat oppaasta löytyvät kirjalistat, joiden kanssa vanhemmat voivat etsiä tiettyihin tilanteisiin tai aihepiireihin soveltuvaa luettavaa. Itselleni erityisen antoisaa luettavaa olivat osiot joissa Halttunen neuvoi, miten lapsen lukemaan oppimista voi tukea kotona, päiväkodissa ja koulussa. Opin tätä kirjaa lukiessani paljon myös siitä, miksi lapsille kannattaa ehdottomasti kuvakirjojen lisäksi lukea paljon loruja, runoja ja satuja, joissa on vähemmän kuvitusta.

Lue lapselle! Opas kirjallisuuskasvatukseen on sisällöltään laaja, mutta erittäin kompakti tietokirja, josta vanhempi tai muu kasvattaja voi hakea tietoa jonkin tietyn ikäisen lapsen kirjallisuuskasvatuksesta tai etsiä täsmävinkkejä sellaisesta kirjallisuudesta, joka vastaa johonkin tiettyyn, lapsen elämästä nousevaan tarpeeseen (esim. vaikeiden aiheiden käsitteleminen, lapsen tunteet, kaverisuhteet, jne.). Lue lapselle! Opas kirjallisuuskasvatukseen sopii luettavaksi myös kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita lastenkirjallisuudesta, sillä tämä Halttusen opas on myös äärettömän kattava lastenkirjallisuuden tietopaketti! Tämä onkin ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden soisin lähtevän jokaiseen kotiin vaikka äitiyspakkauksen mukana!

Suomalaisia lohikäärmetarinoita

Osuuskumma-kustantamon julkaisema antologia Käärmeenliekit (toim. Erkka Leppänen & Hanna Matilainen, 2015) kiinnosti minua kovasti sen kiehtovan aiheen - lohikäärmeiden -  takia. Lohikäärmeet ovat minulle tuttuja lähinnä taruista ja fantasikirjoista. Niissä lohikäärmeet on yleensä kuvattu tultasyöksevinä hirviöinä, pahan ratsuina tai pahan toisena ruumiillistumana. Toisaalta lastenkirjallisuudessa ja kuvakirjoissa lohikäärmeet ovat usein niitä kilttejä, väärinymmärrettyjä jättejä, joiden tultasyöksevän kuoren alla asuu kiltti ja hyväntahtoinen otus.

Käärmeenliekkeihin oman lohikäärmetarinansa on kirjoittanut 17 eri kirjailijaa, ja tietysti heidän novelleissaan lohikäärmeet ovat keskenään hyvin erilaisia. Toiset kuvaavat lohikäärmeen sellaiseksi, jona suurin osa meistä on lohikäärmeen tottunut fantasiakirjallisuuden ja satujen perusteella pitämään. Toisten kirjailijoiden lohikäärmeet puolestaan ovat vain vaivoin tunnistettavissa lohikäärmeiksi. Osa antologian tarinoista sijoittuu meidän maailmaamme - nykyaikaan, menneisyyteen ja jopa tulevaisuuteen, ja osa kuljettaa lukijan rinnakkaisulottuvuuksiin ja toisille planeetoille asti. Muutamassa novellissa lohikäärmeet liittyvät hyvin vahvasti maailman/ maailmojen loppumiseen.

Kannen kuvan on tehnyt J.S. Meresmaa

Minä pidin eniten niistä tarinoista, joissa lohikäärmeitä eää meidän omassa maailmassamme. Yksi suosikkinovellini on J. S. Meresmaan kirjoittama Hyvä emo, jossa hän yhdistää Suomen tunnettua historiaa fantasiaan ja kirjoittaa Tampereen Finlaysonin tehtaalle ja von Nottbeckien suvulle hieman todellisuudesta poikkeavan, tulisen historian.

Muita suosikkejani ovat Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Hanna Morren Rakelin päätös ja Tarja Sipiläisen Asfalttiritari. Viimeksi mainitussa lohikäärme ilmestyy keskelle lähiötä ja pelastaa erään nuoren, koulukiusatun pojan olon ja tekee hänen elämästään helpompaa. Se sopisi luettavaksi esimerkiksi kuudesluokkalaisille ja yläkouluikäisille. Asfalttiritarin avulla voisi pohjustaa ja käsitellä kiusaamis-teemaa nuoria mitä luultavammin kiinnostavan tarinan kautta.

Myös kirjan ensimmäinen novelli, Mixu Laurosen kirjoittama, vajaan liuskan mittainen Empiiristä olisi mainio tunnin alussa luettava motivointi- ja pohjustuskertomus. Siinä kuvataan hyvin lyhyt episodi, jossa joukko miehiä mitä ilmeisemmin pyydystää lohikäärmeen. Lohikäärme ei kuitenkaan kelpaa ryhmän johtajalle, joka käskee viedä otuksen takaisin. Tästä novellista saisi mitä mainioimman lähtökohdan oppilaiden omille tarinoille, jotka voisivat kertoa, mitkä tapahtumat johtivat Empiiristä-novellin alkutilanteeseen, tai miten tarina tulee jatkumaan.

Osuuskumma julkaisi aivan hiljattain uuden antologian, jonka aiheena ovat tällä kertaa merirosvot. kirjassa Kristallimeri, Tarinoita merirosvoista (toim. Anni Nupponen & Christine Thorel) 15 eri kirjailijaa kertoo oman piraattitarinansa. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mihin aiheeseen Osuuskummassa seuraavaksi tartutaan.

Onni-poika tykkää pelata

Sanna Pelliccionin kymmenes Onni-poika kirja Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015, arvostelukappale kustantajalta) käsittelee aihetta, joka on sekä ajankohtainen että varmasti varsin tuttu monelle lapsiperheelle. Kirjassa Onni, Olavi, äiti ja isä pohtivat yhdessä tietokonepelien hyviä ja huonoja puolia, miettivät, kuinka paljon pelejä kannattaa pelata ja laativat lopuksi yhdessä koko perhettä koskevan peliaikasopimuksen.

Onni viettää isän kanssa kotona kovan kuumeen jälkeistä toipilaspäivää, ja isä lupaa, että Onni saa pelata tietokoneella. Onni nukahtaa kesken pelin, ja isä uppoutuu pelin maailmaan niin, että äidin ja Olavin tullessa kotiin hänen silmät ja korvat ovat ihan punaiset. Olavi ryhtyy pelaamaan, ja kauhistuu näytölle äkkiä ilmestyvää hirviötä. Vaikka äiti on sitä mieltä, että pelaaminen saa nyt riittää, jatkavat Onni ja Olavi salaa seikkailuaan pelimaailmassa. Nälkäinen äiti suuttuu ja uhkaa heittää koko tietokoneen parvekkeelta alas.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Saatuaan ruokaa vatsaansa, äitikin tyyntyy ja ryhtyy tosissaan pohtimaan pelimaailman luonnetta. Hän myöntää, että osa peleistä on varsin toimivia, eivätkä ne kaikki suinkaan vieraannuta pelaajaansa todellisuudesta. Koko perhe lähtee yhdessä ulos haukkaamaan raitista ilmaa ja haistelemaan todellisen maailman tuulia. Hyvää tekevän ulkoilun jälkeen Onni-perheineen laatii sopimuksen, jonka mukaan jokainen saa pelata kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan.

Onni poika tykkää pelata on selvästi kirja, jonka tarkoitus on herättää lukijoidenkin keskuudessa keskutelua perheen pelitavoista. Se tarjoaa lapsiperheille hyviksi todettuja ratkaisuja ja opettaa terveellistä pelikulttuuria. Pelliccioni ei suinkaa esitä tietokonepelejä lapsen luovuuden tuhoavana keksintönä, joiden käyttö pitäisi kieltää. Hän osoittaa, miten niiden kautta voi oppia monia uusia asioita, laajentaa maailmankuvaa, ja näyttää, miten lapsilla pelimaailma parhaassa tapauksessa tuo virikkeitä myös lasten omaan luovaan leikkiin. Toki tällä asialla on myös se kääntöpuoli, että pelit voivat jäädä myös negatiivisella tavalla lasten mieliin, ja onkin aikuisen vastuulla tarkkailla, millaisia pelejä lapset pelaavat.

"Pelissä on ikärajat, äiti. Ja niissä voi oppia rakentamaan vaikka maatiloja", Onni valistaa äiti, jonka suhtautuminen peleihin on aluksi varsin nihkeää. (Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Onni-poika tykkää pelata sopii koko perheen yhteisiin lukuhetkiin, mutta myös lukemaan oppineen itsenäisiin lukutuokioihin. Kuvat tukevat hyvin tekstiä, jota tässä sarjan viimeisimmässä kirjassa on jo selvästi enemmän kuin ensimmäisissä osissa. Onni-kirjojen tekstimäärä on kasvanut, sanasto laajentunut ja lauserakanteet monimutkaistuneen Onni-pojan vartuttua vauvasta eskari-ikäiseksi (?) pikkupojaksi. Onni-kirjoissa onkin ihanaa, miten itse tarinat kasvavat Onnin myötä.