Vielä kaksi kirjaa suomalaisista naisista: "Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset" sekä "Heistä tuli taiteiljoita"

Naiset ja muunskupuoliset sekä heidän aikaansaamisensa ovat tupanneet kautta historin jäämään miesten ja heidän tekojensa jalkoihin. Tänäkin päivänä esimerkiksi lehdissä kerrotaan naisvaikuttajista ja taiteiloijoista usein ensin heidän ulkonäkönsä ja perheasioidensa kautta, sitten vasta esitellään heidän samomisitaan ja tekojaan. Onneksi tähän asiaan on herätty ja kerronnan tapa on nyt laajentunut.

Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi on ilmestynyt jo useampi upea teos.
Kuvassa Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita sekä
Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019)

Sanakarinaisista kertovia kirjoja onkin julkaistu parin viime vuoden aikana jo monia: On käännöskirjoja kansainväliistä sankareista sekä kirjoja suomalaisista naisista, jotka ovat toteuttaneet itseään, rikkoneet lasikattoja tai uskaltaneet tehdä jotain itselleen tärkeää silloinkin, kun ympäristö ei aina ole tukenut heitä. Minäkin olen aiemmin esitelleyt näitä kirjoja*, ja jossain vaiheessa aloin jo ajatellen, että näitä samankaltaisia tarinamuotoon kirjoitettuja tietokirjoja on nyt tullut luettua niin monta, että ehkä niiden lukeminen saa nyt riittää minun osaltani. Huomioni kiinnittyi kuitenkin Tammen ja WSOY:n kevään uutuuskirjaluetteloissa kahteen teokseen, jotka taas kertovat kyllä merkittävistä suomalaisista naisista, mutta vaikuttivat mukavan erilaisilta kuin edellisenä vuonna ilmestyneet.

Pyysin ja saain luettavakseni Elina Lappalaisen kirjoittaman ja Ilona Partasen kuvittaman esikoulu- ja alakoulun alaluokkalaisille luettavaksi sopivan kuvakirjan Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi 2019) sekä Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittaman ja Riikka Sormusen kuvittaman, aikuisille ja nuorille tarkoitetun kauniin, tuokiokuvia sisältävän tarinakokoelman Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). Kumpikin kirjoista on julkaistu Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, ja Minna onkin molemmissa teoksissa mukana.

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
(Tammi 2019)

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (arvostelukappale kustantajalta) on siis selvästi nuoremmille lukijille suunnattu kirja, jossa esitellään kuusi suomalaista naista. Kirjan kehyskertomuksessa siskokset Elli ja Hanna saavat isoäidiltään rannekorut, joihin heidän pitää kerätä supernaisten voimakiviä. Ensimmäiset kivet tytöt saavat sen jälkeen, kun he ovat käyneet koulun kanssa Minna Canthin museossa ja oppineet, että Minnan supervoima voisi olla sisukkuus, sillä Minna jatkoi itselleen tärkeistä asioista kirjoittamista, vaikka ympäristö yritti painostaa häntä lopettamaan.

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
(Tammi 2019)

Tämän jälkeen tytöt saavat kuulla oman isoäitinsä, professori Irma Thesleffin, tähtitieteilijä Liisi Oterman, presidentti Tarja Halosen, kuvittaja-kirjailija Tove Janssonin sekä kangas- ja vaatealan yrittäjä Armi Ratian töistä ja supervoimista. Tyttöjen ohjaajana tällä etsintäretkellä toimivat heidän isoäitinsä ja äitinsä, jotka osaavat kertoa kaikista naisista paljon kiinnostavaa tietoa ja auttavat kunkin supervoiman löytämisessä. Kun tytöt väittävät, etteivät nämä löydetyt supervoimat: sinnikkyys, uteliaisuus, iloinen mieli, tiedonjano, itseluottamus ja villi mielikuvitus ole oikeita supervoimia, Irma-mummo muistuttaa: "... näillä supervoimilla voi muuttaa maailmaa ja tehdä hyvää."

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset -kirjassa on tarinan lisäksi paljon tietoa, osa lyhyissä tietoruuduissa sekä hieno ja värikäs kuvitus. Ellin ja Hannan kanssa lapsilukija oppii paljon paitsi näistä kuudesta eri aloilla menestyneestä naisesta myös tasa-arvosta ja niistä lukemattomista mahdollisuuksista joita nykylapsilla on.

"Ajattele, Elli! Minna Canthin aikaan et olisi edes saanut opiskella matikkaa. Olisit tehnyt vain käsitöitä ja soittanut pianoa, Hanna kuiskaa Ellille.

Heistä tuli taiteilijoita - 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteiljoista (arvostelukappale lustantajalta) on kaunis kokokelma keskenään hyvin erityyppisiä fiktiivisiä kirjoituksia 12 suomalaisesta taiteilijasta. Nämä lyhyet kirjoitukset keskittyvät siihen hetkeen, kun nämä naiset olivat vielä nuoria tyttöjä ja tietynlainen kapina, luomisen hetki ja ymmärrys syttyi heissä. Vilja-Tuulia Huotarinen itse kertoi kirjan julkistamisjuhlassa, että tuo kirjassa kuvattu hetki on aika monen tarinoiden tytön kohdalla se hetki, kun tilanne kärjistyy joko heidän omassa mielessään tai oikeassa elämässä, eivätkä tytöt enää tyydy siihen, mitä heiltä odotetaan tai mitä nyt on. Vaikka kirjan tekstit ovat fiktiivisiä, on Huotarinen tehdyn niiden eteen paljon tutkimustyötä ja lukenut naisista kirjoitettuja sekä heidän kirjoittamiaan tekstejä ja tuonut siten naisten hengen omiin kirjoituksiinsa.

Tätä teosta oli ilo lukea, sillä Huotarinen todella kirjoittaa niin että jokaisen tytön ääni kuuluu kuin he itse olisivat tuon katkelman kirjoittaneet. Osa kirjan taiteilijoista tuli toki läheisemmiksi kuin toiset, mutta yhtä kaikki nämä intiimit muotokuvat oli pakko lukea kaikki kerralla, ja jäin harmittelemaan, ettei teoksessa esitelty kahtatoista naista lisää!

Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)

Jokainen kirjan tytöistä on tietysti aivan omanlaisensa persoona. Tyttöjen joukosta löytyyn muun muassa rajaton seikkailija (Ellen Thesleff), villi luonnonlapsi (Essi Renvall), hillitympi ja jopa tiukan uskonnollisia isosisko (Helvi Leiviskä) kuin itsevarma "diivakin" (Aino Actké). Sormusen kuvitus sopii täydellisesti tähän kirjaan, ja hän itse kertoi, että Huotarisen kirjoitusten kautta tytöt tuntuivat läheisiltä ja heidän kuvansa oli siinä mielessä helppo tehdä.

Omaksi suosikikseni nousi Fredrika Runebergista kertova tarina, jossa Fredrika on minäkertojana. Osuvasti hän ihmettele: "Mutta surukseni olen huomannut, että kaikkien kukkien kohdalla puututaan ulkonäköön. ... Vain kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Minä yritän olla ajattelematta, miltä näytän." Huotarinen kertoi tämän kohtauksen taustalla olleen sen tympäisevän tosiasian, että Fredrika Runebergista on monessa eri lähteessä kirjoitetu hänen ansioidensa sijaan hänen ulkonäöstään; oliko rouva Runeberg ruma vai sittenkin hieman vähemmän ruma? Puistattavaa!

Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset ja Heistä tuli taiteilijoita ovat siis keskenään hyvin erilaisia teoksia, mutta silti molemmat hienoja kirjoja, joihin kehotan kaikkia lämpimästi tutustumaan. Omien lasteni kanssa luin Ihmeellinen Minna -teoksen, ja ilahduin siitä, miten kirja herätti varsinkin vajaa 7-vuotiaassa monia kysymyksiä. Hän muun muassa ihmetteli sitä, miksi Tove Janssonin elinaikana kahden naisen välinen rakkaus oli paheksuttavaa sekä sitä miksi tyttöjen ei Minna Canthin aikaan sopinut juoksennella ja hypellä kaduilla miten sattui.

Kirjan takakansi esittää vielä viimeisen, Minna Canthin juhlavuonna paljon esitetyn ja tänäkin päivänä erittäin tärkeän kysymyksen: Mitä Minna tekisi?

Vilja-Tuulia Huotarinen, Riikka Sormunen ja Suvi Ahola sekä kapinallinen nuori Minna

*Sankaritarinoita tytöille, Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa, iltasatuja kapinallisille tytöille 2 ja Iltasatuja kapinaillisille tytöille 1.

Museoseikkailu ja Lasten Museokortti-klubi: Innostavaa museopuuhaa lapsille!

Pääsimme tänään koko perheen voimin viettämään hauskaa päivää Helsingin Luonnontieteelliseen museoon. Siellä pidettiin ensimmäinen Lasten museokortti-klubi, ja päivän ajaksi oli järjestetty pientä puuhaa museossa vieraileville lapsikävijöille. Upeiden näyttelyiden lisäksi kävimme ihastelemassa Afrikan yötä oppaan kertomana ja taidetyöpajassa taiteilemassa Halmetojan ohjaamassa kuvituspajassa. Aloitimme kuitenkin päivän Kimnaasi-salista, jossa berliinimunkkeja mutustellen juhlittiin Elina Kuorelahden kirjoittamaa ja Nunnu Halmetojan kuvittamaa Museoseikkailu-kirjan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2019) julkistamista.

Museoseikkailu-kirja on toteutettu tekijätiimin (kustantajantaja, Museokortti ja Kuorelahti & Halmetoja) yhteistyönä, ja kirjan tarkoitus on selvästi esitellä muutama maamme upeista museoista lapsia kiehtovalla ja innostavalla tavalla. Teksti ja kuvat on laadittu niin, että ne ovat sekä informatiivisia että humoristisia. Halmetoja kertoikin minulle, että oli aika haastavaa kuvittaa kirja, jossa raamit olivat niin selkeät - kuvituksen pitää vastata todellisuutta, mutta olla silti hauskaa, luovaa ja mielenkiintoista. Kirjoissa esiintyvät museoesineet pitää löytyä museoista samoista paikoista kuin todellisuudessa, eivätkä hahmot voi kirjassa tehdä sellaisia asioita, joita todellisuudessakaan ei sovi museossa puuhata.

Museoseikkailu-kirjassa kolme kouluikäistä kaverusta, Koponen, Metso ja Salvio, viettävät vapaata kesälomaa ja heitä vahtimaan on pestattu stadin leveintä Saarijärven murretta puhuva Aane-mummu. Keräilyhullu mummu on ostanut itselleen museokortin, joka oikeuttaa sisäänpääsyn yli kolmeensataan museoon ilmaiseksi, ja selvää on, että mummun seuraava keräilykohde on kaikki Suomen museot.

Aane-mummu ja pojat aloittavat museoseikkailun Ateneumista, jossa jo eteisaulan lattia upeine fossiiileineen vangitsee poikien huomion ja kiinnostusken. Paikalle sattunut museo-opas heittää pojille täkyn, ja kehottaa näitä selvittämään, kukan kultakauden taiteilijoista oli sekä tiedemies että taiteilija. Tätä tehtävää suorittaessaan pojat tutustuvat kultakauden maalareihin Gallen-Kallelasta, Schjerfbeckiin ja Simbergistä von Wrightiin.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu (Nemo 2019)

Ateneumin jälkeen nelikko ehtii vielä Luonnontieteelliseen museoon, jonka näyttelyissä lapset ja mummu saavat tutustua maapallon eri eläimiin, kasveihin ja elämän syntyyn. Hilpeyttä heissä herättävät Suomen luonto -näyttelyn kakat, ihmetystä kaksipäinen vasikka ja kauhistuksen väristyksiä dinosaurusten luurangot. Luonnontieteellisen museon kokoelma on huippuhieno, ja siellä kuluu kepeästi tunti jos toinenkin maapallon eri kolkkien eläimiä ihastellen.

Seuraavana päivänä Aane ja pojat valitsevat keräilykohteeksi Kaapelilla sijaitsevan Teatterimuseon. Minä en ole koskaan käynyt siellä, mutta kirjasta käy kirjan perusteella museoon on onnistuttu luomaan upea mielikuvitusmaailma, jossa valot, lavasteet, puvut ja esineistö ruokkivat kävijöiden mielikuvistusta. Lapset ja mummu pääsevätkin itse eläytymään teatterin maailmaan, ja myös paikalla olevat päiväkoti-ikäiset kävijät ovat uppoutunueet museoelämykseen leikin keinoin. (Tänne taidamme suunnata omien lasteni kanssa hiihtolomalla!)

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu (Nemo 2019)

Museoseikkailu-kirjan kaksi viimeistä museota ovat Turussa sijaitsevat Turun linna ja Aboa Vetus & Ars Nova, joka on suomen ainoa arkeologinen museo. Molemmissa kävijät saavat matkata ajassa taaksepäin ja ihmetellä ihmisten elämää kaukana keskiajalla. Turun linnassa museokierrosta vetaa asiantunteva opas Maaria, joka kertoo Aanelle ja pojille mielenkiintoisia ja jopa vähän karmaiseviakin tietoja ihmisten elämästä satoja vuosia sitten. Tällä museokierroksella mukana ovat lisäksi vielä museon omat kummitukset!

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu (Nemo 2019)

Turun-reissun jälkeen Koponen, Metso ja Salvio alkavat jo innoissaan suunnitella seuraavaa museoseikkailua. Noppa ratkaisee uudeksi kohteeksi sisä-Suomen museot, ja Aane-mummu lupaa ilomielin lähteä poikien kuskiksi mikäli näiden vanhemmilta lupa heltiää. Mummu nimittäin itsekin ajattelee, miten mukava olikaan reissata lomalaisten kanssa ja käydä muissa maailmoissa. Ja niinhän se todella on, monissa museoissa kun pääsee kurkistamaan historian ja luonnon lisäksi uusiin kulttuureihin, taiteeseen ja erilaisten keksintöjen huimiin maailmoihin.

Vaikka Museoseikkailu-kirja esittelee vain viisi museota, on sekin itsessään jo aikamoisen tuhti tietopaketti, joka on kääritty lapsia kiinnostavaan asuun. Me luimme lasten kanssa kirjan pätkissä ja ennen tämänpäiväistä museovierailua keskityimme Luonnontieteellisestä museosta kertovaan osuuteen. Museossa oli sitten hauska bongata kirjasta tuttuja asioita livenä.

Kirjan värikkäät ja hilpeät kuvat sekä hauskasti kirjoitettu teksti innostavat lapsia paitsi uppoutumaan tarinaan myös suunnittelemaan omia museoseikkailuja, mikä tietysti on tämän kirjan tarkoituskin. Kirjan lopusta löytyykin museokortin ja lasten museopassin lyhyt esittely sekä vinkkipankki lapsille sopivista museopuuhista, joiden avulla museokäynneistä tulee lapsille hauska peli tai seikkailu. Lasten passissa ja Museokortin lastensivustoilla esiintyvä Aarre-kissa, joka sekin on Halmetojan taiteilema, esiintyy myös Museoseikkailu-kirjan sivuilla, joista sen voi bongata mitä erilaisemmista touhuista.

Museoseikkailun kruunaavat herkkuhetket museoiden kahviloissa!
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu (Nemo 2019)

Me tykkäämme kierrellä lastemme kanssa museoissa, ja minusta on mahtavaa, miten museokierroksia ja museoelämyksiä suunnitellaan nyt myös lapsikävijöitä ajatellen. Monissa museoissa on lapsia varten toiminnallista puuhaa ja museot.fi-sivustolta voi käydä etukäteen katsomassa, missä museoissa on lastenhoitotila, leikkitila, tila perheille tai tila omien eväiden syönnille. Samalta sivustolta löytyy myös vinkkejä museotehtäviin, lapsille suunnattuja näytteyitä ja museoiden omia lastenpuuhia. Upeaa!

Pssst. Muutamia kulkuneuvomuseoita olen esitellyt tässä bloggauksessa ja huvi- sekä teemapuisto-aiheisia kirjoja olen listannut tässä postauksessa.

Mukaansatempaava nuortenromaani: Auringon pimeä puoli

Luin Marisha Rasi-Koskisen kirjoittaman nuortenromaanin Auringon pimeä puoli (WSOY 2019) reilu viikko sitten ja olen siitä asti pyöritellyt kirjan tapahtumia päässäni ja miettinyt, mitä niistä tänne blogiin kirjoittaisin. Toisaalta kirjassa tuntui tapahtuvan hengästyttävän paljon, toisaalta tapahtumat etenivät välillä hyvin verkkaan ja jopa unenomaisesti. Välillä minusta taas tuntui, että tipahdin niin sanotusti kärryiltä ja jouduin pähkimään toden teolla, että ymmärsin tapahtumien kulun oikein (tästä ehkä saa syyttää sitä, että luin kirjaa kuumeessa..). Ja vaikka viikon verran kelasinkin kirjan tapahtumia mielessäni, en luultavasti silti osaa kuvata niitä ja tätä kirjaa kunnollisella tavalla!

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen sekä lähimenneisyyteen, ne hyppelehtivät ajassa ja kiertävät kirjaimellisesti kehää. Kirjan päähenkilö on Emilia, joka asuu Voiton Kaivoksen kaupungissa, eräänlaisessa suljetussa, autonomisessa pienoisyhteiskunnassa, jota hallitsee palvottu yksinvaltias eli Johtaja. Johtajan käskyjä ja päähänpistoja noudateteaan tiukasti, kaupungin asukkaat kutsuvat itseään hänen valituikseen ja tervehtivät tätä pelottavan tutulla tervehdyksellä: nostamalla oikean kätensä ilmaan.

Emilia ja hänen isänsä elävät vanhassa mökissään keskellä Valon Kaivoksen rakennuttamia talokomplekseja ja yrittävät pitäytyä niin erossa valituista kuin mahdollista. Isoisä on kertonut kertoa Emilialle ajasta, jolloin Valon Kaivosta ei vielä ollut, lähistöllä kasvoi vielä sankka metsä, joki kuohusi vapaana uomassaan ja vanha kaivos oli toiminnassa. Kun Voiton Kaivos rakennettiin, metsä tuhottiin ja joki ohjattiin uusille reiteille, eikä mikään ollut enää kuin ennen.

Vanhempiaan Emilia ei ole koskaan tavannut, sillä Emilian isä on kadonnut ja äiti ja kuoli tämän syntymän hetkellä kaivosonnettomuudessa - tai niin Emilian on annettu ymmärtää. Hän tajuaa kyllä, että isoisä tuntuu salaavan jotain, sillä isoisän versio äidin kuolemaan johtaneista tapahtumista on erilainen kuin Emilian kummitädin Miiman kertoma versio. Miima itsekin on vähintään yhtä salaperäinen tapaus, kuin Emilian äitiä kohdannut onnettomuus. Miima tulee ja menee miten mielii, eikä suljetun kaupungin lait kosketa häntä. Miima opettaa Emiliaa ja tämän parasta ystävää Mitekiä sukeltamaan ja pidättämään hengitystään veden alla minuuttitolkulla, ja vaikuttaa siltä kuin Miimalla olisi jokin salattu syy tehdä niin.

Tapahtumat alkavat toden teolla muuttua kummallisiksi, kun Emilia löytää äitinsä jäämistöstä piirustuksen, joka esittää selvästi häntä itseään. Kuka on voinut nähdä tulevaisuuteen ja piirtää kuvan silloin, kun Emilia oli vielä sikiö äitinsä kohdussa? Mitekillä on teoria, jonka mukaan aika olisi vain neljäs ulottuvuus leveyden, pituuden ja korkeuden rinnalla, ja toisilla ihmisillä on kyky nähdä aika.

Samoihin aikoihin piirustuksen löytymisen kanssa Miima alkaa käyttäytyä entistä kummallisemmin, vaikuttaa olevan pulassa ja pakoilevan jotain. Emilia lähtee Mitekin kanssa pelastamaan Miimaa ja joutuu sitä tehdessään vanhan kaivoksen uumeniin. Siellä Emilia tempautuu ihmeellisellä tavalla ajan läpi, matkustaa omaan menneisyyteensä ja alkaa ymmärtää omaa nykyisyyttää aivan toisella tavalla. Hän päättää ottaa tehtäväkseen oman äitinsä hengen pelastamisen ja siinä sivussa Johtajan valtaannousun estämisen, mutta tajuaa, että sekä äidin, Miiman, Mitekin, Johtajan ja jopa hänen oma elämänsä kytkeytyvät monimutkaisella tavalla toisiinsa. Emilia joutuu miettimään, mistä hänen muistonsa ovat syntyneet, mitkä tapahtumat vaikuttavat tulevaisuuteen ja kuinka kaikki kiertää loputonta kehää. Voiko mitään oikeastaan muuttaa ja kuka lakkaa olemasta jos menneisyyteen kajotaan?

Tämä romaani on kiehtova kertomus maailmasta, jossa fysiikan lait eivät olekaan aivan sellaisia kuin millaisina me olemme ne tottuneet tuntemaan. Tarinan keskiössä on nuoren tytön kaipuu tietää omista juuristaan ja selvittää elämäntarinaansa varjostaneet salaisuudet. Tässä kirjassa oikeastaan mikään ei ole, miltä näyttää, enkä totta osannut ennustaa tarinan loppuratkaisua!

Oodi lastenkirjallisuudelle ja kirjastoille: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka

"Äiti, luetaanko taas se kirjastokirja?" pyytää kotona kuumepäivää kanssani viettävä 2-vuotias kuopukseni. Ja tokihan me luemme! Kyseinen kirja on Kristiina Louhen kirjoittama ja kuvittama Tomppa-kirjasarjan 18. kirja eli Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka (Tammi 2018).

Tompasta on sarjan edetessä kasvanut reipas leikki-ikäinen, jonka Piimänakki-vauvasiskosta on puolestaan tullut ryömivä pieni kirjatoukka, joka karkailee tuon tuosta omille teilleen. Aiemmissa kirjoissa, Tompan ollessa pieni, oli Tompan äiti kotona ja matkasi yhdessä taapero-Tompan kanssa leikkipuistoon, torille ja eläintarhaan. Nyt kotona lasten kanssa on nykyaikaisesti isä, ja tässä uusimmassa kirjassa isä vie Tompan ja Kertun junalla ison kaupungin isoon kirjastoon.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Tuo kirjasto on ilmiselvästi Oodi, jossa Tomppa pääsee ihailemaan rakennuksen avaruutta, valoa ja sisällä kasvavia puita. Tomppa on kirjastokonkari, ja hän pitää kovasti oman kirjastonsa satutunneista, ja sellaisen he pistävät isän ja Kertun kanssa pystyyn myös Oodissa. Kerttu-kirjatoukkakin rakastaa kirjoja, vaikka nauttiikin niistä vielä lähinnä nakertamalla niitä. Yhtä kaikki, koko Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka -kirja on mielestäni yksi suloinen lastenkirjallisuuden ja kirjastojen ylistys - siis hyvällä tavalla. Sarjan aikaisemmistakin osista on voinut huomata, että Tompan perheen elämään kirjat ja kirjasto kuuluvat aivan luonnollisena osana; satuja luetaan esimerkiksi, kun korvia särkee, kun mennään unille ja kaivataan mukavaa tekemistä. Tutut lastenkirjat vilahtevat Tomppa-kirjojen kuvituksissa, ja hankitaanpa Tompalle jopa oma kirjastokorttikin.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Ehkäpä joku Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka -kirjan lukijoistakin innostuu tämän kirjan luettuaan kuuntelemaan satutunteja, hankkimaan oman kirjastokortin tai ihan vaan tekemään kirjastovierailusta seikkailun kuten Tomppakin!

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

ps. Mekin virailimme joululomalla Oodissa ja ihmettelimme sen avaruutta. Lastenkirjat olivat vielä aika hajallaan ja osa hyllyistä oli lähes tyhjinä - ehkä, koska pienet vieraat kantoivat lastenkirjoja jatkuvasti paikasta toiseen. Omat lapseni innostuivat usean muunkin lapsen tavoin laskemaan alas Oodin lastenpäädyn vinoa seinärakennelmaa, mutta näytti punainen lukuhuonekin olevan kovalla käytöllä. Oodi oli kieltämättä upea, mutta lastenosastolta olisin toivonut hieman enemmän satumaisuutta, joka kutsuisi lapsikävijöitä satuseikkailuun...

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Mindfulness-satuja ja -harjoituksia lapsille

Tunnetaitojen harjoitteleminen, positiivinen kasvatus, mindfulness... Tässä muutamia sanoja, jotka ovat vilahdelleet Facebook-seinälläni parin viime vuoden ajan (seuraan siis muutamia kasvatusalan sivustoja), ja täytyy sanoa, että välillä on tullut ihan kauhistus siitä, mitä kaikkea voisin harjoitella lasteni ja oppilaideni kanssa, jotta heistä tulisi empatiakykyisiä, tasapainoisia, rohkeita, ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä. Kauhistunut olo on johtunut lähinnä siitä, että olen miettinyt, kuinka osaa, pystyn ja ehdin omaksumaan kaikki nämä harjoitukset ja asiat ensin itse ja sitten vielä fiksulla tavalla jakaa oppimaani lapsille.

Ihan kaikkea ei onneksi itse tarvitse keksiä, ja meidän kasvattajien tukeaksi on laadittu valmista materiaalia esimerkiksi juuri mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoituksiin. Sain arvostelukappaleena kaksi tällaista kirjaa, joissa molemmissa on oikeastaan sama idea: Kirjoissa on tarinoita, jotka ensin luetaan lapsille ja joiden pohjalta sitten aikuinen ohjaa tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Molemmissa kirjoissa on myös avattu mindfulness-käsitettä, joka itselleni oli ainakin aika vieras. Mikäli ymmärsin oikein näistä kahdesta kirjasta - Sari Markkasen* kirjoittamasta Tipsun temppukirjasta (Avain 2018) ja Kirsi Sjöblomin** kirjoittamasta Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat (PS-kustannus) -kirjasta - on maindfulness paljon muutakin kuin vain sellaista tavallista mietiskelyä, rentoutumista ja hetkessä hiljentymistä, joksi olen sen aiemmin mieltänyt. Käsittääkseni mindfulness -harjoitusten avulla on tarkoitus oppia erottamaan välittömän, kehollisen aistimuksen jonkin tunteen ja siitä seuraavan (negatiivisenkin) ajatuksen taustalla. Mindfulnessissa opitaan hyväksymään myös negaiivisia tunnetiloja, suhtautumaan niihin lempeydellä ja olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä. Kummassakin kirjassa korostetaan kasvattajan myötätuntoista ja lämmintä suhtautumista lapseen. Markkasen mukaan lasten mindfulnessin tutkimusta on tehty vähän, mutta on saatu alustavia viitteitä siitä, että harjoitukset voivat parhaimmillaan tukea lapsen sosio-emotionaalista kasvua itseään arvostavaksi ja mukavaksi ystäväksi ja auttaa lasta kehittämään kykyä rauhoittua, ohjata toimintaansa ja tarkkaavaisuuttaan.

Tipsun temppukirjassa Tipsu-peikosta kertovat tarinat ovat noin aukeaman mittaisia, ja Markkanen on selittänyt melko yksityiskohtaisesti, mikä kunkin tarinan ja siihen liittyvän harjoituksen tarkoitus on. Hän antaa mallia tuokioiden vetämisestä aina siitä lähtien, miten aikuinen voi sanoittaa tuokiot, millaisia kysymyksiä esittää ja missä järjestyksessä edetään. Kirjan alussa on myös tuhti teoriaosuus, jossa perehdytään mindfulnessiin ja sen pedagogiikkaan. Kirjan kuvitus on aika vähäistä ja mustavalkoista. Kuvituksen on tehnyt Meri Qvist. Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, kiireen selättäminen ja ilon löytäminen ja harmituksen sietäminen. Tämä kirja harjoituksineen, tarinoineen ja yksityiskohtaisine ohjeineen vaikuttaa helppokäyttöiseltä työkalulta, jonka voisi viedä koulun arkeen.

Sjöblomin kirja on hieman tiiviimpi teos, eikä sisällä aivan niin paljon teoriaosuutta. Tämä kirja on hyvin satukirjamainen ja sen sadut kertovat suloisesta pikkutotuksesta nimeltään Pikkumulperi, joka suu vanhassa kengässä. Milja Laine on luonut kirjaan aivan upean kuvituksen. Jokaiseen satuun liittyy harjoituksia, joista monissa kuunnellaan netistä ladattava äänite, mikä ainakin minun mielestäni hieman hankaloittaa kirjan käyttämistä. Äänite pitää aina muistaa etsiä valmiiksi. Omat lapseni selvästi myös hieman kyllästyivät näiden pitkien tarinoiden äärellä. Myös koulussa minulla on tapana pilkkoa pitkät sadut useisiin lukutuokioihin, jolloin oppilaat jaksavat keskittyä kuutelemiseen huomattavasti paremmin kuin jos satu luetaan yhteen soittoon. Tällaisessa mindfulness-harjoituksessa tarinan opetus käy kuitenkin parhaiten selväksi, jos sen voi lukea kerralla kokonaan. Toisaalta, ajoittaisesta lukutuokion aikana ilmenneestä kuuntelemishaluttomuudestaan huolimatta, ensimmäisen tarinan kuunneltuaan esikoiseni alkoi itse kirjan tarinan pohjalta sanoittaa, miten hänelläkin on välillä suuri myrskyävä (tunne)meri sisällään. Yritin ehdottaa lapsilleni, että olisimme tehneet yhdessä kirjan harjoituksia, mutta siihen esikoiseni ja keskimmäinen lapseni eivät halunneet ryhtyä, enkä viitsinyt heitä pakottaa.

Markkanen muistuttaakin kasvattajia ja opettajia siitä, että lapsia ei saa pakottaa suorittamaan mindfulness-harjoituksia, vaan yrittää lempeästi ohjata heitä ja tarjota vaikka vaihtoehtoista toimintaa harjoituksen ajaksi, mikäli sen tekeminen on lapselle kovin epämieluisiaa.

Oletko sinä käyttänyt mindfulness-harjoituksia koulussa tai varhaiskasvatuksesa tai tehnyt niitä vaikka kotona lastensi kanssa? Ovatko esimerkiksi nämä kaksi kirjaa sinulle tuttuja? Minua kiinnostaisi kovasti kuulla muiden vanhempien ja ammattikasvattajien mielipiteitä?

* Tipsun Temppukirja - Mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on opettaja ja mindfulnessohjaaja.
** Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat - Mindfulness satuja ja -harjoituksia -kirjan kirjoittaja Kirsi Sjöblom on psykologi, väitöskirjatutkija, aineenopettaja sekä jooga- ja meditaatioohjaaja. Hän on myös ohjannut lasten tunnetaitoryhmiä.