Onna on poliisi ja Urho on huoltomies hurmasivat lapsilukijamme

On hauska päästä tapaamaan kirjailijoita ja muita henkilöitä, jotka ovat olleet tekemässä niitä kirjoja, joita luen tai luemme kotona lasten kanssa. On nimittäin aina mielenkiintoista kuulla, millainen tekoprosessi kirjan valmistumista on edeltänyt ja millainen henkilö kirjaa on kuvittanut ja/tai kirjoittanut. Olimme eilen torstaina WSOY:n tiloissa uuden, 1 - 3-vuotialle lapsille suunnatun kirjasarjan julkistamisjuhlassa, ja paikalla oli tietysti myös kirjan kirjoittaja ja kuvittaja Antti Nikunen.

Aluksi kustannuspäällikkö Leena Järvenpää esitteli meille kirjailijan sekä tietysti myös värikkäät päätähdet eli lastenkirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies (WSOY 2017, saatu kustantajalta). Järvenpää kertoi, että hän tiesi heti käsikirjoitukset nähtyään, että näissä kirjoissa on paljon potentiaalia. Jotain tästä varmuudesta kertoo esimerkiksi se, että puhelimessa Järvenpää lupasi Nikuselle, että tämä saisi noin kuuden kuukauden päästä kuulla, tehtäisiinkö Onnasta ja Urhosta kustannussopimukset vai ei. Kun Nikunen tuon puhelun päätyttyä lähetti käsikirjoitukset Järvenpäälle, kului pari tuntia, ja Järvenpää jo soitti takaisin Nikuselle ja pyysi tätä allekirjoittamaan kustannussopimuksen!

Antti Nikunen ja Leenä Järvenpää

Idean näiden kirjojen kirjoittamiseen Nikunen sai leikkiessään oman poikansa kanssa loputtomia mielikuvitusleikkejä, joissa poika keksi esimerkiksi puun lehdille lukuisia uusia tehtäviä. Yhtäkkiä lehti saattaa esimerkiksi olla vaikka bussilippu tai kirjekuori. Nikunen sai päähänsä, että tästä leikistä voisi olla ainesta lastenkirjaksi. Niin syntyivät kirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies, joissa sekä Onna että Urho näkevät ympärillään olevat asiat jonain aivan uusina esineinä. Tavallisista esineistä ja asioista tulee kirjoissa osa lasten mielikuvitusleikkiä, johon aikuinen ei aluksi meinaa päästä kiinni. Kun aikuinen sitten lopulta hoksaa leikin juonen, pääsee lapsi kuitenkin yllättämään hänet! Tälle lopun yllätyskäänteelle tilaisuudessa mukana olleet lapseni naureskelivat kovasti (vaan enpä tässä paljasta, millaisesta loppuratkaisusta on kyse..). Mielikuvitusleikki on paras leikki!

Antti Nikunen: Onna on poliisi (WSOY 2017)

Antti Nikunen: Urho on huoltomies (WSOY 2017)

Nikunen on ammatiltaan graafikko, joten hän on itse myös kuvittanut Onna ja Urho -kirjat. Kirjan kuvat ovatkin hyvin graafisia, selkeitä ja niissä on paljon perusmuotoja ympyröistä suorakulmioihin ja kolmioihin. Värikkäät ja yksinkertaiset kuvat vetoavat varmasti kirjojen kohdeyleisöön. Nikunen itse vitsaili siitä, että sivuilla on aina peräti yksi lause, mutta tosiasia on, että sen enempää ei kyllä kaipaakaan. Yhdessä kuvien kanssa tekstiä on juuri sopivasti ja tarina rullaa mukavasti ja pienen lukijan ymmärrettävästi eteenpäin.

Järvenpää mainitsi puheessaan neljä asiaa, joista hyvän lastenkirjan tunnistaa. Kirja on lämminhenkinen, sen lukeminen tuottaa aikuisellekin iloa, kirjasta näkee, että kirjailija on mennyt sitä tehdessään lapsen tasolle ja sillä on oma ainutlaatuinen ilmeensä. Kaikissa näissä hän kiitteli Onna- ja Urho-kirjojen onnistuneen. Minä puolestani voin todeta, että ainakin omat lapseni pitivät Onna- ja Urho kirjoista, ja oli hauska huomata, miten he omaksuivat kirjan tarinan todella nopeasti. Lasten isä luki kirjat heille julkkareissa pari kertaa, minkä jälkeen kumpikin etsi itselleen rauhallisen nojatuolin, uppoutui niihin ja ryhtyi lukemaan omaa kirjaansa ääneen - lähes sanasta sanaan oikein. Vielä tänä aamuna aamupalapöydässä kolmevuotias lapsemme luki minulle kirjat ääneen samalla, kun minä syötin vauvaamme. Mahtavaa!

Pssst... Nikunen vinkkasi, että Helsingissä tulee kirjastoihin erilaisia Onna- ja Urho-kirjoihin liittyviä työpajoja, joissa pääsee esimerkiksi askartelemaan rintanappeja tekemään painokuvia!

Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta

Laura Ertimon ja Satu Kontisen kaunis tietokirja Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti 2016) on nyt saanut jatkoa niin ikään upean näköisestä kirjasta Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta). Me pääsimme perheeni kanssa toissapäivänä Annantalolle kuulemaan kirjasta tekijöiden itsensä kertomana. Samassa tilaisuudessa saimme myös puuhailla vesi-aiheisille työpisteillä, joista lasten ehdoton suosikki oli se, jossa sai sokkona maistella, millä mausteella puhdas, hajuton ja mauton hanavesi oli maustettu. Meitä aikuisia puhutti erityisetsi työpiste, jossa pääsi laskemaan oman kauppakassinsa sisällön jättämän vesijalanjäljen. Minun polttoaineeni kahvi oli valitettavasti yksi niistä aineista, joiden tekemiseen vettä tarvitaan hurjat määrät.

Laura Ertimo (kirjoittaja) ja Satu Kontinen (kuvittaja)

Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta kertoo nimensä mukaan vedestä. Kirja on todella kattava tietopaketti, jossa tieto-osuuksia keventävät luvut, joissa tutustutaan esimerkiksi muinaisten kansojen ja eri kulttuurien veteen liittyviin uskomuksiin.  Osa informaatiosta on taiteiltu sarjakuviin ja tiukkaa faktaa avaaviin kaavioihin ja grafiikoihin. Kaikki nämä eri osiot muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden, ja läpi kirjan juonta vie eteenpäin supersankari Aallotar, joka käy ikuista kamppailua Olomuotoprinsessan kanssa.

Ertimo paljasti julkistamistilaisuudessa, että hän on itse ollut lapsuudestaan saakka todella kiinnostunut vedestä, ja nyt aikuisena maantieteilijänä ja tietokirjailijana halusi ehdottomasti tehdä tietokirjan aiheesta. Tekijät kertoivat, että jossain vaiheessa kirjan tekoprosessia heille oli tullut paniikki, kun he olivat huomanneet, että viime vuoden loppupuolella ilmestyi toinenkin lasten tietokirja samasta aiheesta. Heidän piti tehdä omaan kirjaansa nopealla päätöksella hieman muutoksia, ja näin syntyi Aallotor, tuo kirjassa monessa paikassa vaikuttava supernainen.

Vesi vaikuttaa minusta selvästi sisarkirjaansa Yötä tietopainoitteisemmalta. Yhdeltä istumalta en saanut Vettä luettua, ja kirja sopiikin hyvin myös hitaaseen makusteluun. Molempia voi myös lukea valikoiden ja hypellen. Tietosisällöt onkin kätevästi jaettu neljään päälukuun: Planeetta, Luonto, Ihminen ja Sukellus, ja niistä lukija voi valita, mitä milloinkin lukee. Kirjasta selviään muun muassa, mitkä ovat veden olomuodot, mistä pilvet ja sateet syntyvät, mistä kaikkialta vettä voi löytää, miten ihminen vaikuttaa vesistöihin, millaisia olivat muinaisjärvet ja alkumeri, mihin vettä tarvitaan ja millaisia eläimiä vesistöjen syvyyksistä löytyy.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)

Vaikka Vesi ja Yö ovat suunnattu pääosin lapsilukijoille, saa aikuinen näistä molemmista kirjoista valtavan määrän tietoa. Mikään pienten lasten tietokirja Vesi ei olekaan, sillä kirjassa asioita selitetään ihan atomi- ja molekyylitasolla asti. Tekijät kyllä onnistuvat havainnollistamaan molekyylitasonkin tietoa kuvailemaa atomit toisiinsa yhdistyviksi legopalikoiksi, ja esimerkiksi kasvien yhteyttämisestä kertovassa luvussa verrataan viherhiukkasia superhienoihin keittiöihin. Tällaisia ymmärtämistä helpottavia kielikuvia ja vertauksia Ertimo on käyttänyt paljon.

Kontisen kuvitus on tässäkin kirjassa aivan fantastista, ja tarkkasilmäinen lukija huomaa jokaisella sivulla kulkevan "punaisen" langan, joka sitoo kuvat toisiinsa. Kontinen kertoi julkistamistilaisuudessa, että kaikki kuvat ovat oikeastaan osa yhtä suurta kuvaa. Yö-kirjassa kaikki kuvat olivat mustavalkoisia, Veden väri on tietysti sininen, ja kaikki kirjan kuvat on väritetty sinisen eri sävyillä. Osa kuvista on kyllä sellaisia, että niistä saisi ehkä paremmin selvää, mikäli väripaletti olisi ollut hieman laajempi. Näihin lukeutuvat kaaviot, valokuvat ja kartat.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)

Taiteellisimmissa kuvituskuvissa sinivalkoisuus toimii sen sijaan upeasti.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)

Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta on kaunis tietokirja, joka yhdistelee uudella tavalla faktaa, fiktiota ja sarjakuvaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, voisi se yhtä hyvin olla luokiteltu taidekirjaksikin - niin vahva ja omaleimainen visuaalinen ilme kirjalla on.

Empo-kirjat kertovat ystävyydestä ja erilaisuudesta

Meillä on ollut ilo lukea viime aikoina lukuisia lastenkirjoja, joista sekä perheemme lähes kolme- että viisivuotias lapsi ovat pitäneet valtavasti. Näiden suosikkikirjojen joukkoon ovat päässeet myös nämä  Pirkko Haraisen kirjoittamat ja Ulla Virkamäen kuvittamat kirjat hiljaisesta, ystävällisestä ja omalla tavallaan kuitenkin niin rohkeasta Empo Leijonasta.

Sarjan ensimmäinen kirja Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy2014, saatu kustantajalta) esittelee Empo Leijonaa , joka on kiltti ja avulias, mutta ehkä hieman liiankin hiljainen pikkukoululainen. Empo on nimittäin tottunut tekemään, mitä muut häneltä pyytävät ja olettavat hänen tekevän, ja sen tähden hän joutuu usein työntämään omat haluamisensa ja mieltymyksensä taka-alalle. Empo esimerkiksi esittelee vanhempiensa pyynnöstä vieraille voimiaan, vaikka mieluiten hän soittelisi huuliharppuaan. Hän kuuluu koulun jalkapallojoukkueeseen kuten kaikki muutkin pojat, vaikka oikeasti hän haaveilee siitä, että oppisi tanssimaan yhtä hienosti kuin salainen ihastuksensa kohde Linda. Koska Empo mielellään myötäilee muita ja on hieman ujo, hän saa tyytyä niihin syntymäpäivälahjoihin, joita muut pitävät hänelle sopivina - ei niihin, mitä olisi itse toivonut. Karkkipussistakin Empo tyytyy syömään aina ne karkit, joista kukaan muu ei tykkää.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy 2014)

Empo kuitenkin saa äänensä kuuluviin aivan oikeassa paikassa, eli silloin, kun pitää puolustaa muita. Ollessaan kavereiden kanssa pelaamassa palloa Empo huomaa paikalle pyöräilevän uuden lapsen. Empon mielestä tulokas vaikutti terhakoine korvineen, kippurahäntineen ja ystävällisine kasvoineen oikein mukavalta. Muut lapset kuitenkin tekevät aika ikävästi (juuri niin, kuin lapsille monesti oikeassakin elämässä on tapana uusiin tulokkaisiin aluksi suhtautua...): He nauravat Paavo Pystykorvalle ja pilkkaavat tämän korvia ja häntää. Silloin Empo huomaa tokaisevansa: "Ja teillä on jotenkin paremmat, vai?" Empon rohkea tokaisu saa muut ymmärtämään, että jokainen niistä on erinäköinen, mutta aivan yhtä hyvä! Paavo otetaan mukaan peliin, ja Empo saa Pystykorvasta itselleen mitä parhaimman ystävän, jolle uskaltaa kertoa jopa salaisista haaveistaan.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy 2014)

Sarjan toisessa kirjassa Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä 2016, saatu kustantajalta) Paavo Pystykorva ja Empo ovat parhaimmat ystävät. Paavo on heistä kahdesta se, joka viihtyy suuressa väkijoukossa, on aina suunapäänä ja tykkää esiintymisestä.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Empo on mieluiten kahdestaan Paavon tai Lindan kanssa, nauttii hiljaisuudesta eikä halua valokeilaan. Joskus Empo on hieman liiankin ujo, sillä esimerkiksi kirpputorilla hänestä tuntuu liian kiusalliselta kysellä haluamansa kirjan hintaa. Kirja jää sillä kertaa ostamatta.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Kaveruksen joutuvat kuitenkin ihan uuden tilanteen eteen, kun Paavo menettää yllättäen äänensä. Heidän kaveruutensakin tuntuu hieman erilaiselta, kun Paavi ei ole enää pitämässä keskustelua yllä. Pojat keksivät lähteä kirpputorille, jossa Empo joutuu väkisinkin tilanteisiin, missä hänen pitää astua esiin ja saada oma äänensä kuuluville, koska Paavo ei voikaan enää puhua hänen puolestaan. Empo joutuu esimerkiksi tekemään kahvilassa heidän molempien tilaukset. Vaikea paikka tulee, kun tirskuva tyttöjoukko saapuu paikalle, eikä Paavo ilmeisestä halustaan huolimatta voi jutella heidän kanssaan. Empon on juteltava, jotta kaksikko ei vaikuttaisi ihan hassuilta. Yllättäen Empo huomaakin, että jutteleminen onkin ihan kivaa. Ja niinpä Empo jopa rohkaistuu hakemaan sen kirjan, joka ensimmäisellä kerralla jäi ostamatta.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Tarinalla on mielestäni oikein ihana loppu: Vaikka Empo oppii, että tarvittaessa hän kyllä uskaltaa ja pystyy puhumaan vieraille, on myös selvää, että hänen ei kuitenkaan tarvitse olla yhtä puhelias kuin Paavo, jolle on luontaista olla aina äänessä. "Minä en jaksaisi puhua enempää", Empo huokaa, kun Paavo patistaa häntä kertomaan itselleen läksyistä ja koulupäivän tapahtumista. Paavo ei näet ole saanut mennä kouluun, koska ei äitinsä mukaan jaksaisi kuitenkaan olla puhumatta. Paavo tylsistyy kotona, mutta oppii ehkä siinä sivussa, että joskus voi antaa muillekin suunvuoron...

Empo-kirjat ovat nopealukuisia ja värikkäitä kirjoja, joiden tarinat viihdyttävät ja miellyttävät lukijoita leikki-ikäisistä ekaluokkalaisiin. Olen pari vuotta sitten lukenut Empo ja oikea ystävä -kirjan ekaluokassani, ja se toimi mainiona keskustelun avaajana, kun aiheina olivat kaveruus, kiltteys ja rohkeus sanoa oma mielipiteensä.

Ritari joka ei halunnut taistella

Käsi pystyyn, kuinka monelle on käynyt niin, että olisi pitänyt tehdä jotain muuta, mutta oikeasti on halunnut vain lukea? Riku-hiiri on pieni ritaripoika, jolle niin käy joka päivä Helen Dochertyn ja Thomas Dochertyn tekemässä kauniissa ja iloisessa kuvakirjassa Ritari joka ei hallunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, kustantajalta, alkuteos Alison Green Books 2016). Riku on kiltti ja rauhallinen hiirulainen, joka tahtoisi kokea seikkailuja - mutta vain kirjojen välityksellä. Hänen vanhempansa sen sijaan patistavat poikaa todellisiin taistoihin ja moittivat tätä liiasta lempeydestä. 

"Unohda nyt jo ne tylsät kirjat, onhan tuollainen elämä ankeaa. Aseilla näillä kun taltutat pedon, koko maailma eteesi lankeaa", vanhemmat intoilevat ja lähettävät poikansa taistelemaan erästä kylää piinaavaa lohikäärmettä vastaan.

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Rikulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun vastentahtoisesti satuloida poninsa ja lähteä etsimään hirmuista lohikäärmettä. Luonteelleen uskollisena se kuitenkin pakkaa onneksi mukaan myös suuren joukon kirjoja, sillä matkan varrella käykin selväksi, että sadut sulattavat kummalisten ja hurjienkin otusten sydämet. Siinä, missä toinen ritari heiluttelisi miekkaansa ja kävisi suin päin taistoon, tarjoaa Riku uhittelevalle aarnikotkalle ja sillan alla lymyilevälle nälkäiselle peikolle seuraansa ja hyvää tarinaa. Kumpikin pedoista lumoutuu Rikun kertomista tarinoista, ja ystävällinen hiiri antaa näille opukset aivan omaksi. Niin pääsee Riku-ritari jatkamaan turvallisesti matkaansa miekkaansa tarttumatta!

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016) 

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Lopulta Riku saapuu kaupunkiin, jossa lohikäärme on tehnyt silmin nähtävää hävitystä. Riku huomaa olevansa kasvotusten valtavan pedon kanssa, ja jopa Rikun rinnassa läikähtää pelko. "Taas yksi rasittava ritarin tollo", tuhahtaa hurja lohikäärme ja meinaa jo hotkaista Rikun yhtenä suupalana. Riku kuitenkin vetää esiin salaisen aseensa, eli mahtavan lohikäärmekirjan, jonka se lupaa huvittavan jopa kiukkuista lohikäärmettä. "Mutta jos sinä jatkat tätä sotkemista, sen surutta roskiin lykkään!" Riku uhkaa ja saa kuin saakin tästä uhkauksesta säikähtäneen liskon ryhtymään siivoushommiin. 

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Yhdessä pikkuinen ritari ja suuri peto siivoavat kylän, ja sen jälkeen Riku pitää lupauksensa ja lukee lauhtuneelle lohikäärmelle huiman tarinan. Lohikäärmekin saa opuksen itselleen ja lupaa, että tarinasta riittää iloa sen itsensä lisäksi myös muillekin. Urhea hiiriritari-Riku pääsee palaamaan kotiinsa, jossa sitä jo odotetaan juhlittuna sankarina. Lopulta sen vanhmmatkin ymmärtävät sanan mahdin ja antavat vastedes täyden tukensa lukevalle pikkuritarilleen!

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Tämä Dochertyjen luoma tarina on yhtä kirjallisuuden ja kiltteyden ylistystä, ja siksi tämä kirja on minusta mitä vehättävin. Suomeksi kirjan on taitavasti riimitellyt Terhi Leskinen, joka onnistuu tuomaan riimeihin rutkasti huumoria ja hyvää mieltä. Ja täytyy sanoa, että Thomas Dochertyn piirtämä kuvitus on vertaansa vaille. Ihastuin hänen kynänsä jälkeen jo Abrakaseepra-kirjaa lukiessani, enkä pettynyt nytkään. Tämä kirja sopii hienosti tämän päivän teemaan eli Kirjan ja ruusun päivään - onhan Kirjan ja ruusun päivässä ennen kaikkea kyse kirjojen juhlasta!

Koukuttava nuortentrilleri: Ansassa

"Miten ihmeessä jaksan odottaa sarjan seuraavan osan ilmestymistä?" Tämä taisi olla ensimmäinen ajatukseni, kun olin lukenut loppuun K.K. Alongin nuorille aikuisille suunnatun kirjasarjan ensimmäisen osan Kevätuhrit (Otava 2016) loppuun. Aivan samoihin mietteisiin jäin nyt, kun vihdoin olin sannut käsiini sarjan uusimman osan Ansassa (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta) ja ahmaissut senkin lähes yhdeltä istumalta.

Ansassa jatkuu siitä, mihin Kevätuhreissa jäätiin. Joukko nuoria on selvinnyt mystisestä Kuolemanaallosta ja asettunut asumaan Toivolan maatilalle, keskellä korpea. Nuoret ovat keskenään erilaisia, eivätkä ole tunteneet toisiaan ennestään. Heitä yhdistää vain se, että he ovat säilyneet hengissä ja kutakuinkin entisellään siitä katastrofista, joka iski rikki kaiken tutun ja turvallisen, tappoi lähes kaikki muut ihmiset  ja eläimet tai muutti heidät sekopäisiksi tappokoneiksi.

Toivola tuntuukin nuorista aluksi taivaalliselta turvapaikalta, mutta varsin pian heille alkaa selvitä, että vaarat ja vaikeudet eivät jätä heitä rauhaan edes keskellä maalaisidylliä. Sekaisin menneiden ihmisten lisäksi nuorten pitää puolustautua myös hulluksi tulleita eläimiä vastaan ja yrittää samalla tehdä suunnitelmia siitä, miten he tulevat selviämään tulevaisuudessa ilman sähköä ja ruokaa. Lähiseudun kaupan hyllyt ovat vielä täynnä, mutta on selvää, että kaupankaan varastot eivät ole ehtymättömät eikä kauppaan meneminen ole suinkaan vaaratonta puuhaa - sen he saavat huomata tässäkin kirjassa. Sara ja Jade lähtevät täydentämään heidän muonavarastojaan, mutta kohtaavat kaupassa joukon poikia, jotka vaikuttavat olevan hyvinkin järjissään, mutta haluavat silti selvästi pahaa kanssaihmisilleen ja vangitsevat osan Toivolan nuorista.

Samaan aikaan Toivolaan saapuu yllättäen henkilö, jonka kaikki luulivat kuuluneen niihin, jotka Kuolemanaalto muutti ihmishirviöksi. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä on muuttunut jälleen taas omaksi itsekseen. Vai onkohan sittenkään? Miksi esimerkiksi hänen seurassaan ollut Janessa-niminen tyttö vaikuttaa pelosta puolikuolleelta ja miksi Janessa ei saa jäädä hetkeksikään kahden kenenkään toivolalaisen kanssa? Minun teki mieli purra rystysiäni tätä lukiessani, sillä lukija vaistoaa koko ajan, että tämän henkilön näennäisen normaalin käytöksen alla piileskelee vaarallinen psykopaatti, mutta Toivolan nuoret haluavat kovasti uskoa hänen muuttuneet...

Siinä, missä sarjan ensimmäisessä osassa ryskyi ja rytisi lähes koko ajan, on tässä toisessa kohdassa enemmän suvantovaiheita, mutta jännitys ei siltikään katoa mihinkään. On myös mielenkiintoista lukea tapahtumia eri kertojien näkökulmasta, sillä kirjan kertojina ovat vuorotellen kaikki Toivolan nuoret. Vaikka Kevätuhrit ja Ansassa ovat nopeatempoisia, hurjia ja aika raakoja kirjoja, on Alongi onnistunut tuomaan niihin myös syvyyttä kuvaamalla nuorten sisäistäkin maailmaa. Toivolaan asettuneet nuoret ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, sillä porukkaan mahtuu oikeastaan täydellinen otos yläkoulunuorista (tai heidän stereotyypeistään). Joukossa on nimittäin se koulun suosituin ja kaunein tyttö, rehti urheilijapoika, kiusattu heppatyttö, tummaihoinen maahanmuuttajapoika, maailmaa vihaava punkkarityttö ja reipas pikkuveli sekä vielä uutena tulokkaana antisosiaalinen nettinörtti. Jokainen nuorista reagoi tapahtumiin omalla tavallaan, mutta lukijalle välittyy kyllä vahva kuva siitä, että kaikki heistä kärsivät uudesta tilanteesta, kaipaavat edesmenneitä rakkaitaan ja etsimään omaa paikkaansa heidän muodostamassaan keinotekoisessa perheessään.

Kuten jo tämän postauksen alussa kirjoitin, Ansassa on erittäin koukuttava kirja, jossa tarina jää aivan täysin auki. Kirja loppuu erittäin jännittävään kohtaan, eikä ainakaan minulla ole pienintäkään aavistusta, mihin suuntaan Alongi lähtee seuraavassa osassa tarinaansa kuljettamaan.