Uhmakirja - vastaus kaikkiin kasvatuspulmiin(?)

"Ei! Älä! Tyhmä äiti! Minä ite!" Nämä ovat tuttuja kommentteja uhmaikäisten lasten suusta. Omat lapsemme ovat nyt kaksi- ja nelivuotiaat, ja täytyy rehellisesti tunnustaa, että varsinkin heistä vanhemman kanssa olen toisinaan ymmälläni. Onhan se nyt hieman hämmentävää ja aika tavalla hermoja koettelevaa, kun kotipäiviin sisältyy lukemattomia hetkiä, jolloin joudun kieltämään, komentamaan, torumaan, jakelemaan seurauksia ja erottamaan toisistaan kinastelevia sisaruksia - ja silti sama tappelu, kiukuttelu ja riitely jatkuu taas hetken kuluttua. Viime viikon lopulla tuli jo epätoivoinen tunne, että päivämme täällä kotona ovat pelkkää eripuraa. Silloin teki mieli karjua - ja ehkä hieman karjuinkin - mitä voin tehdä ja onko tämä normaalia! Kaikkein eniten kuitenkin harmittavat ne tilanteet, joissa en itse osaa pysyä rauhallisena, vaan menetän malttini ja taannun itse hutamaan nelivuotiaan tavoin...

Muistin onneksi, että jo esikoisen vauvavuoden aikana ostin kaukoviisaana paikallisen kirjakaupan kesäalesta laillistetun psykologin Malin Alfvénin ja toimittaja Kristina Hofstenin kirjoittaman Uhmakirjan (uudistettu laitos, Tammi 2012, alkuteos Trotsboken, Prisma 201). Päätin vähän selata kirjaa ja tarkistaa, josko sieltä löytyisi joku hyvä neuvo, jota naudattamalla saisimme päivämme hieman tasaisemmiksi ja kiukuttelevan ja kiusaavan lapsen rauhoittumaan. Opin kuitenkin varsin pian Uhmakirjaa lukiessani, että oikotietä onneen ei ole. Kirjoittajat tekevät heti alkuun selväksi, että kaikille sopivia niksejä ei ole, sillä se, mikä toimii toisen lapsen kanssa, ei välttämättä sovi toiselle lapselle ollenkaan. Tai se keino, jolla yksi lapsi rahoittui aamulla, onkin saman lapsen kanssa illalla aivan toimimaton.

"Meidän on selvittävä hankalista kausista ja lohduttauduttava sillä, että niitä tarvitaan ja ne ovat pohjimmiltaan osa positiivista kehitystä. Ja ne menevät ohitse." (Alfvén & Hofsten: Uhmakirja, Tammi 2012, s. 19)

Voidaankin siis kysyä, hyödyinkö lainkaan Uhmakirjan lukemisesta? Vastaus on ilman muuta, että hyödyin ja mielestäni aika paljon. Ennen kaikkea sain kirjaa lukiessani jonkinlaisen "synninpäästön". Vaikka minä karjun suutuspäissäni uhmaavalle lapselleni, en ole pilannut häntä tai aiheuttanut lapselle pysyviä traumoja. Vaikka lapsi kiljuu minulle, eikä usko mitään, mitä sanon, en ole kasvatuksellani onnistunut häntä pilaamaan. Näin ainakin Alfvén ja Hofsten kirjassaan vakuuttavat. Kirja on täynnä esimerkkiperheiden kommentteja, joista jokaisesta voi lukea samankaltaisia kokemuksia kuin itselle on omien lasten kanssa ollut. Minulle tuli äitinä helpottunut olo, kun huomasin, että muissakin perheissä eletään samanlaisten ongelmien arkisten haasteiden keskellä kuin omassani.

Uhmakirja on jaettu siten, että alussa käsitellään uhmaa yleisesti, ja sen jälkeen kirjoittajat esittelevät lapsen kehitykselle tyypillisiä uhmaikiä (tai pitäisi ehkä kirjoittaa: lapsen kehitykselle välttämättömiä itsenäistymisen ja kasvun kausia) ensimmäisestä elinvuodesta aina teini-ikään saakka. Omat lukunsa saavat myös erityisen vaativat lapset sekä raskausaika. Jokaisen luvun lopussa on tiivistettynä kunkin luvun pääkohdat ja tärkeät huomiot. Lisäksi kirjan lopusta löytyy hakemisto, josta lukija voi etsiä, mistä kohtaa kirjaa löytyy tietoa jostain tietystä aiheesta (esim. raivokohtaukset, kaaos, kasvatusmetodit, suuttuminen, syyllisyydentunto).

Minä keskityin tällä lukukerralla lukemaan 2- ja 4-vuotiaita käsittelevät kohdat erityisellä tarkkuudella, mutta opin Uhmakirjaa lukiessani myös sen, että itse nyt raskaana ollessani käyn läpi myös omaa uhmakauttani. Ihmekös siis, että olemme aika ajoin lasten kanssa törmäyskurssilla, onhan meitä täällä nyt kolme uhmaikäistä samassa perheessä! Olisikohan muuten oma asenteeni tämän lukuhetken jälkeen muuttunut jotenkin rennonpaan suuntaan, sillä sen jälkeen kotielämämmekin on tuntunut taas leppoisammalta?