Erilaisuus on pelottavaa - vai onko sittenkään?: Kuvakirja Mörkökarhu

Roald Dahlin manttelinperijäksikin tituleerattu kirjailija David Walliams onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan lastenkirjoja, joissa hän huumorin keinoin käsittelee tärkeitä, koskettavia ja syvällisiäkin aiheita. Hän kirjoittaa lastenromaaneissaan ja kuvakirjoissaan muun muassa erilaisuudesta, vanhenemisesta, mekkoja rakastavasta pojasta ja tunteista. Tarinat ovat usein hauskoja, erikoisia ja joskus jopa hieman ärsyttäviä, eikä kirjojen tyyli ole lainkaan opettavainen. Walliamsin kirjoittamia kuvakirjoja kuvittamaan on valittu kuvittajanero Tony Ross, jonka söpöstelemätön kuvitustyyli sopii mainiosti yksiin tekstien kanssa.

Kaksikko tarttuu uusimmassa suomennetussa kuvakirjassaan Mörkökarhu (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale) tärkeään aiheeseen siihen, millaisia tunteita uuden ja ehkä erilaisenkin tyypin kohtaaminen saattaa aiheuttaa. Mörkökarhussa uuden eteen joutuvat ruskeat karhut, kun niiden kotirantaan ajautuu merihätään joutunut jääkarhu. Rusekat karhut eivät ymmärrä, että valkoinen otus on karhu, vaan ovat varmoja tämän olevan mörkö. Jääkarhu puolestaan pelkää ruskeita karhuja, jotka pienen, mutta kiukkuisen johtajansa yllyttämänä päättävät ottaa mörön kiinni.

Hurjan takaa-ajon päättääke valkoinen jääkarhu kapuaa pakoon puuhun ja yrittää sieltä vakuutella, ettei suinkaan pelottele ketään. Ruskeiden karhujen joukko tottelee kuitenkin sitä pienintä ja aggressiivista karhua, joka ei anna jääkarhun olla edes puussa rauhassa, vaan heittää tätä kepillä ja yllyttää muita nappaamaan sen. Vasta, kun valkoinen jääkarhu tipahtaa alas puusta ja kuorruttaa ruskealla mudalla, ymmärtävät muut, että ei se mikään mörkö ole. Se on karhu! Rauhanomaisen keskustelun ja molemminpuolisen tutustumisen jälkeen karhut tajuavat, että on tosiaan olemassa erivärisiä karhuja, mutta kaikki ovat karhuja yhtä kaikki. Ja vaikka se pienin karhu edelleen tuhisee itsekseen: "Yök, Yök", jää se vähemmistöön, sillä valkoinen karhu löytää paikkansa ruskeiden karhujen yhteisöstä, lyöttäytyy yksiin yhden ruskean karhun kanssa ja saa liudan monenkirjavia pentuja, jotka ovat vanhemmilleen kaikki yhtä rakkaita.

Mörkökarhun tarina on siis ajankohtainen, mutta loppujen lopuksi aika perinteinenkin kuvakirjoissa käsitelty aihe. Rossin piirtämä vauhdikas kuvitus, Walliamsin persoonallinen kerrontatyyli, keltaisiin laatikoihin rajatut sivuhuomautukset ja lukuisat huudahdukset sekä tehosteäänet tekevät kirjasta kuitenkin mielenkiintoisen. Aivan yhtä hauska tämä ei lasteni mielestä ollut, kuin miesten tekemä edellinen kuvakirja Koulussa on käärme, mutta kelpo kuvakirja kuitenkin. Minä jo suunnittelen ottavani tämän kirjan mukaan luokkaani ja lukevani tämän kakkosluokkalaisteni kanssa, sillä Mörkökarhun äärellä on helppo lasten kanssa puhua siitä, ettei kaikki uusi ja erilainen suinkaan ole jotain pahaa, joka täytyy karkottaa tai väkivalloin napata kiinni. Vieraita kohdatessaan kannattaa pysähtyä, kuunnella, tutustua ja antaa toiselle mahdollisuus - "turkin väriin" tai ulkonäköön katsomatta.