Kepler62. Kirja kolme: Matka

Ihastuin monen muun kirjabloggarin tavoin* Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäsen yhdessä luomaan, tulevaisuuteen sijoittuvaan tieteisfantasiaseikkailusarjaan Kepler62:een. Luin viime vuoden marraskuussa kirjan kaksi ensimmäistä osaa Kutsun ja Lähtölaskennan (WSOY 2015). Kun sarjan kolmas osa Kepler62. Kirja kolme: Matka (WSOY 2016) tänään saapui postissa, kiilasi tämä uusin osa lukulistani kärkeen ohi kaikkien muiden kesken olevien kirjojen.

Sarjan kaksi aikaisempaa osaa tutustuttavat lukijat tulevaisuuden Maa-planeettaan, jossa elinolot ovat muuttuneet varsin kurjiksi. Joukko erimaalaisia lapsia saa hallitukselta salaperäisen kutsun, jonka seuraamana lapset viedään Area 51:lle. Siellä heidät koulutetaan pitkää matkaa varten, sillä lasten on tarkoitus löytää todella kaukainen Kepler62-planeetta ja perustaa sinne uusi sivilisaatio. Päähenkilöitä ovat suomalaiset veljekset Ari ja Joni sekä norjalainen Marie.

Kolmas kirja kertoo tutkimusretkikunnan matkasta halki aikojen ja äärettömän avaruuden. Matkaajat lennätetään ensin lähiavaruudessa sijaitsevalle kansainväliselle tukiasemalle, josta nuoret siirretään kolmeen tähtipurjehtijaan. Tähtipurjehtijat puolestaan kuljettavat kooman kaltaiseen uneen nukutetut tutkimusmatkaajat Kepler62:lle. Tuntuu varsin hurjalta, että tähtipurjehtijoissa nuoret nukkuvat arkunkaltaisissa kapseleissa, joissa heidän untaan valvoo vain tietokone. Ennen siirtymistä tähtipurjehtijoihin Ari ehtii ihmetellä, mihin salaperäisesti kadonnut Marie on joutunut ja mitä pitää sisällään se 13. kapseli, joka kuljetetaan avaruuteen heidän omien kapseleidensa lisäksi.

Pasi Pitkäsen mahtavaa kuvitusta teoksessa Kepler62. Kirja kolme: Matka (WSOY 216)

Arin uteliaisuus meinaa kostautua, kun retkikunnan pomoksi asetettu luutnantti Olivia Colin saa pojan kiinni vakoilemisesta ja uhkaa katkaista tämän matkan alkuunsa. Arilla on kuitenkin liikuttavan vahva halu suojella pikkuveljeään Jonia, ja poika saakin Olivian vakuutettua siitä, että hänen täytyy päästä matkalle mukaan. Ari on näet käsittänyt, että jokainen heistä on mukana jostain tietystä syystä. Heillä kaikilla tuntuu olevan jokin erikoistaito, jonka takia juuri heidät on valittu mukaan... Matka pääsee toden teolla alkamaan, mutta näyttää siltä, että sen aikana kaikki ei sujukaan kuten pitää. Ari huomaa heräävänsä turhan aikaisin, ja joutuu pian taistelemaan erään toisen matkaajan kanssa siitä, jatkuuko heidän matkansa enää lainkaan vai hajoaako koko retkikunta avaruuden tomuksi!

Pasi Pitkäsen mahtavaa kuvitusta teoksessa Kepler62. Kirja kolme: Matka (WSOY 216)

Matka on kahden edeltäjänsä tavoin nopeatempoinen ja jännittävä kirja, joka tuntuu jopa hieman episodiromaanilta. Tämä kuusiosainen kirjasarja on rakennettu niin, että jokainen kirja vie juonta eteen päin ja paljastaa lukijalleen tarinasta uuden osan, mutta yhtään kurkistusta tulevaan ei anneta. Nytkään ei auta muu kuin jäädä odottamaan syksyllä ilmestyvää neljättä osaa, joka ainakin nimensä ja kansikuvansa perusteella valottaa tutkimusretkeilijöiden ensivaiheita uudella planeetalla. Kirjan huikean kuvituksen on taiteillut Pasi Pitkänen, enkä voi edelleenkään ylistää sitä kylliksi. Kuvat ja teksti muodostavat uskomattoman kokonaisuuden, jossa kuvilla on vähintään yhtä tärkeä rooli kuin itse tekstillä.

*Kepler62. Kirja yksi: Kutsu sijoittui Blogistanian Kuopus 2015 -äänestyksessä sijalla kolme häviten ensimmäiseksi tulleelle Siiri Enorannan kirjalle Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015) vain kahdella pisteellä.

Kirja, joka tarjoaa puuhaa leikki-ikäiselle automatkojen ajaksi: 100 luukkua. Iloinen laskukirja

Kävin pari syksyä sitten työni ohessa matematiikan opetuksen kurssin (Varga-Nemenyi), ja kurssilla opettaja painotti jo alussa, miten tärkeää on, että lapsi kiinnostuu lukumääristä ja niiden laskemisesta ennen kouluikää. Herkkyyskausi tähän kiinnostumiseen tulee kuulemma jo varhain (hitsi, kun en musita tarkkaa ikää), ja lasta pitäisi kotona kannustaa laskemaan esineiden ja asioiden lukumääriä. Minulle jäi elävästi mieleeni, miten moni meistä kurssilla olevista äideistä henkäisi tämän kuultuaan kauhistuneesti: "Ei meillä kotona treenata määrien laskemista. Ei ne siellä pienten ryhmässä päiväkodissakaan mitään tuollaista tee. Vaikuttaako tämä nyt negatiivisisti lapsemme esimatemaattisten taitojen kehittymiseen?" Kurssin vetäjä tietysti rahoitteli meitä ja kertoi, että moni laskee asioita lapsen kanssa kotonaan ihan huomaamattaa - eikä koskaan ole myöhäistä aloittaa. Taaperoikäisen ei tietenkään ole tarpeen oppia varsinainen lukumäärän, lukusanan ja numeromerkin yhteyttä, mutta lukumäärien laskemista voi jo alkaa harjoitella. Mietin tätä asiaa ja tajusin, että ainakin monet pahvikantiset kuvakirjat suorastaan tyrkyttävät tätä lukumäärien laskemista pienille lukijoilleen. Eli ei muuta kuin lukumääräkirjoja lukemaan!

Saimme TacTic Publishing:lta testattavaksi kirjan 100 luukkua. Iloinen laskukirja (2016, alkuteos 100 Flaps to Learn, Numbers). Kirjaan on merkitty ikäsuositus 3+, eli arvelin aivan oikein sen kiinnostavan myös meidän nelivuotiastamme. Vaikka esikoinen haluaa jo laskea isoja lukuja ja osaa yhdistää lukumäärät ja lukusanat ainakin kuuteentoista asti, ei tämä numeroihin ja lukumääriin 1 - 5 keskittyvä kirja suinkaan ole ollut hänestä liian helppo tai pitkästyttävä. Kirjassa on nimittäin jokaisella aukeamalla laskemiseen liittyviä etsi ja löydä -tehtäviä, mikä tekee muuten helposta laskemisesta nelivuotiaallekin kiinnostavampaa. Kirjassa on viisi perusaukeamaa, joiden rakenne on sama: On tehtävä, jossa luukun päällä on jokin kuva (esim. lehmä) ja lukijaa pyydetään laskemaan, kuinka monta kyseistä asiaa löytyy isosta kuvasta (esim. maatilan pihapiiri). Luukkua nostamalla näkee sitten oikean vastauksen. Toisessa tehtävässä on luukun päällä jokin pieni yksityiskohta isosta kuvasta (esim. tikkaiden puomit) ja numero (esim. 2), ja lukijan pitää keksiä, mikä ison kuvan esine on kyseessä. 

Esikoinen itse päätti, että tämä kirja on hyvää viihdettä automatkojen ajaksi. 10 - 15 minuutin mittaisella ajomatkalla hän ehti hyvin ratkaista ainakin yhden aukeaman tehtävät. Riitti, kun minä pelkääjän paikalta selitin tehtävän, niin lapsi osasi itse laskea asiat sekä tarkistaa tehtävät itse. Hänelle tuntui olevan kovin tärkeää juuri se, että sai tehdä "ihan itte ilman apua". Osa kuvavihjeistä on aika helppoja, osa vaikeampia, mikä on mielestäni hyvä asia. On tärkeää, että lapsi sai tehtäviä tehdessään onnistumisen kokemuksia, mutta muutamaan otteeseen kävimme myös tärkeää keskustelua siitä, että virheistäkin voi oppia. ;) Koska tehtävät jokaisella aukeamalla noudattavat samaa peruskaavaa, ei meidän lapsemme ainakaan jaksanut tehdä kerralla kovin montaa aukeamaa. Kirjasta riittikin siksi puuhaa kolmelle eri automatkalle. Jos mukana olisi vaikka helppoja, kuvien avulla suoritettavia yhteenlaskutehtäviä, olisi kirja hieman monipuolisempi ja jaksaisi kiinnostaa hieman kauemmin.

Sadepäivän puuhaa lasten kanssa: Kulkuneuvomuseoita

Sataa, sataa, sataa... Koska on sateinen kesälomapäivä, on hyvää aikaa käydä kurkkaamassa lähiseudun museoiden tarjontaa. Vaikka Luetaanko tämä? onkin kirjablogi, en malta olla vinkkaamsata muutamasta museosta, joissa ainakin meidän menopeleistä pitävät lapsemme ovat pitäneet tai joihin olemme vielä tämän kesän aikana menossa.

Tänään teimme reissun Espoossa sijaitsevaan Espoon automuseoon. Museo on perustettu yli 30 vuotta sitten vanhaan navettaan, ja siellä riittää katseltavaa ja ihmeteltävää hyväksi toviksi. Meidän lapsemme ovat siis 2- ja 4-vuotiaat, eli ihan kaikkia esillä olevia autoja ja näyttelyesineitä emme ehtineet syynäämään sillä hartaudella, mitä olemme museoesineitä tottuneet tutkimaan... Lapsilla oli nimittäin pieni kiire siirtyä auton luota toisen luo. He olivatkin todella innoissaan museossa. He halusivat kuulla, mikä mikin auto on ja nähdä, mitä seuraavan nurkan takana on. Automuseossa ei saa koskea näyttelyssä oleviin autoihin tai muihinkaan esineisiin (esim. jokusia kodinkoneita, leluja), ja siihen lapsemme olivat vähän pettyneitä. He odottivat koko ajan, että pääsevät istumaan vanhojen autojen kyytiin ja päristelemään menemään! Meillä oli kuopukselle rattaat mukana, mutta totesimme, ttä paremmin pääsemme liikkumaan ilman niitä. Näyttelu on kaksikerroksinen, ja vaikka "saleissa" mahtuu kulkemaan rattaiden kanssa, eivät jyrkät portaat ole ratasystävälliset. Oletan, että jokin "takareitti" toiseen kerrokseen kyllä tarvittaessa järjestyy, sillä näyttelyä näytti olevan katsomassa myös pyörätuoliryhmä.

Navetan sivuseinälle oli ikkunasyvennyksiin rakennettu arjen ilmiöitä kuvaava näyttely. 

Muutamia automuseon helmiä.

Kulkuneuvoista kiinnostuneiden kannattaa käydä kurkkaamassa myös Helsingissä sijaitseva Ratikkamuseo. Minä itse en ole käynyt siellä, mutta esikoisen isoäiti vei lapsen sinne jo puolitoista vuotta sitten. Molemmat olivat pitäneet kyseisestä museosta kovasti. Bloggarikollegani Kirjaäiti kävi lastensa kanssa Ratikkamuseossa vuosi sitten, ja hekin ihastuivat kyseiseen kohteeseen. Kannattaa lukea hänen kirjoittamansa juttu täältä.

Viime kesänä vietimme elokuun alussa onnistuneen kesäpäivän Hyvinkäällä Rautatiemuseossa Rautatiemuseopäivänä. Silloin saimme ihailla muun muassa päivän ajaksi liikenteeseen laitettuja höyryvetureita Ukko Pekkaa ja Prinsessaa. Rautatiemusopäivä järjestetään tänäkin vuonna, mutta toki Rautatiemuseossa voi piipahtaa muulloinkin. Sateen sattuessa voi keskittyä sisätilojen näyttelyjunien ihailemiseen. Kesäaikaan museon pihapiirissä on myös kahvila.

Prinsessa

Ukko Pekka

Neljäs museo, joka on tutustumisen arvoinen, on Parolassa sijaitseva Parolan panssarimuseo. Se esittelee, kerää ja taltioi suomalaisten panssarintorjuntajoukkojen ja panssariajoneuvojen historiaa. Museossa on näyttelytilat sekä sisällä että ulkona. Meidän lapsiimme vetoaa erityisesti ulos sijoitettu panssarijuna. Museon yhteydessä toimii myös pieni museokauppa ja kahvila.

Arvatkaapa, mitä kirjoja meillä on tutkittu tämänpäiväisen automuseovierailumme jälkeen? Autokirjoja tietenkin!

Vinkatkaa ihmeessä teidän suosikkimuseonne tai muut kesälomakohteenne. Mielellämme otamme vinkkejä vastaan. :)

Hurraa mielikuvitusleikit! (Siri ja vedenpaisumus)

Moni vanhempi ja kasvattaja on varmasti huomannut, että lapsilla on usein aivan mahtava kyky kuvitella kaikenlaista. Heidän mielikuvituksensa tuntuu olevan vailla rajoja ja leikeissä tapahtuu asioita, jotka tosielämässä eivät olisi mahdollisia. Osittain tämä tietysti johtuu siitä, että lapsi ei vielä tiedä kaikkia tosielämän rajoituksia tai ymmärrä elämään liittyviä ilmiöitä, joten lapselle voi ihan hyvin olla mahdollista, että kuolleet heräävät henkiin ja siellä oman sängyn alla asuu pelottava mörkö. Vähitellen lapsi alkaa tiedostaa, mikä on totta ja mikä tarua, mutta toivottavasti leikkii silti mielellään erilaisia rooli- ja mielikuvitusleikkejä. Niihin lapsi voi hyvin ammentaa ideoita ympäröivästä maailmastaan, tv-sarjoista, peleistä ja kirjoista. Meidän nelivuotiaamme, kuten olen jo useaan kertaan tämän kevään ja kesän aikana kirjoittanut, on nyt alkanut leikkiä roolileikkejä, ja valitsemiinsa rooleihin hän solahtaa usein jotain kirjaa luettuamme.

Leea Simola on kuvittanut ja kirjoittanut aivan valloittavan kuvakirjan Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016, arvostelukappale kustantajalta), jonka hauskuus perustuu juuri tähän lasten rajattomaan mielikuvitukseen ja kykyyn keksiä leikkejä, joissa ympärillä oleva maailma muuttuu joksikin aivan muuksi. Kirjassa mielikuvitusleikin pistävät pystyyn sisarukset Siri ja Siina sekä heidän pikkusisaruksensa Mokorolli. Ulkona sataa kaatamalla, eivätkä lapset saa lähteä ulos hyppimään lätököissä. Onneksi Siina keksii, että he voivat rakentaa keskelle olohuonetta oman Kyöpelinvuoren, jonne he suojautuvat kamalalta vedenpaisumukselta. Leikin aikana lapset muun muassa pelastavat Rampo-possun vedenpaisumukselta, hilaavat itselleen köysiradan avulla ruokaa Kultakalliolta sekä taistelevat hurjaa merihirviötä vastaan. Lasten vauhdikas seikkailu valitettavasti keskeytyy, kun isä ilmestyy yläkerrasta ja käskee lapsia siivoamaan tavarat paikoilleen ja leikkimään jotain vähemmän meluisaa sekä vaarallista leikkiä. Hetken Siri ja Siina ovat pettyneitä, mutta hoksaavat sitten, kuinak paljon isän tömistely yläkerrassa kuulostaa maanjäristykseltä!

Huolellinen rakentelu ja suunnittelu on oleellinen osa vedenpaisumusleikkiä.
(Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus, Myllylahti 2016)

Hui, mitä vaaroja sisarukset joutuvatkaan kohtaamaan!
(Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus, Myllylahti 2016)

Simolan kirjassa eläväinen, sini-keltasävytteinen kuvitus sopii mainiosti yhteen tarinan kanssa, ja lukija pääsee hienosti sisälle sisarusten mielikuvitusleikkiin. Nelivuotias lukija tuntuikin jo hoksaavan, mistä vedenpaisumusleikissä on kyse, miten kyöpelinvuori rakentui, ja kuka esimerkiksi on hurja merihirviö. Hieman minua kyllä huvitti nelivuotiaani kommentti kirjan alkusivuja lukiessamme: "Hirveä siivoaminen tuossa kyllä on." :D Kirja on onnistunut, ja olisikin hauska lukea lisää Sirin ja hänen sisarustensa seikkailuista.

Muita kirjoja, joissa lapsen mielikuvitus pääsee ihanasti esille, ovat esimerkiksi Eppu Nuotion ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -sarjan kuvakirjat. (Lue kirjoista tästä ja tästä.)

Iloinen etsivätarina: Ponku, Peetu ja helppo nakki

Aira Savisaaren ja Mimmu Tihisen yhdessä kirjoittama pienempien alakouluikäisten romaani Ponku, Peetu ja helppo nakki (Karisto 2016) viihdytti minua suuresti heti ensilmmäisistä lukemistani sivuista lähtien. Tarinan kertojina toimivat vuorotellen löytökoira Ponku ja kymmenvuotias Peetu-poika, joka adoptoi Ponkun kotiinsa salaa muulta perheeltä. Ponku on ihmeellinen koira, joka rakastaa ruokaa, osaa puhua lasten kanssa, kirjoittaa muistiinpanoja ja tehdä tarkkoja havintoja ympäristöstään. Ponkun erikoistaidot tulevatkin todella tarpeeseen, sillä Ponku ja Peetu päättävät perustaa etsivätoimiston, joka tutkii erityisesti kadonneiden esineiden tapauksia... Lisäksi Ponku onnistuu ujuttamaan itsensä huipputärkeään pestiin, eli Peetun koulun lukukoiraksi! Sen ensimmäinen asiakas lukukoirana on tokaluokkalainen Tinja-tyttö, jonka kanssa Ponku ja Peetu ystävystyvät etsivänhommiensa lomassa. Tinja ei erityisemmin pidä lukemisesta, mutta oppii, että ei tarvitse olla täydellinen lukija voidakseen nauttia siitä.

Ponku, Peetu ja helppo nakki saakin lisäpisteitä kaltaiseltani lukuintoilijalta ja lukemisharrastuksen puolestapuhujalta juuri siitä syystä, että se salakavalasti rivien välistä innostaa kirjan lukijoita lukemaan lisää. Kirjat ja lukeminen ovat keskeisessä osassa tarinaa, sillä sen lisäksi, että Ponku toimii lukukoirana, on etsivätoimiston ensimmäinen keissi kadonneen kirjan tapaus! Peetu isosedän Artun ihmeellinen keittokirja on näet kadonnut, eikä sitä ole löytynyt lukuisista etsintäyrityksestä huolimatta. Artun kirjakokoelma on mittava, ja Peetu käy tuon tuosta hakemassa Artun hyllystä mielenkiintoista luettavaa. Vain yksi kirja on osoittautunut niin pelottavaksi, että se on pitänyt peräti lukita lippaseen ja haudata piiloon...

Kirjan huumori uppoaa uskoaksi kohdeyleisöönsä, ja lisäksi kirja on kirjoitettu tarpeeksi isolla fontilla, jotta pienikin alakouluikäinen voi lueskella tätä jo ihan itsekseen. Lotta Kaupin piirtämä mustavalkokuvitus sopii Savisaaren ja Tihisen tarinaan kuin, noh, luu koirankuppiin. Toivottavasti Ponkun ja Peetun seikkailut saavat pian jatkoa!