Kun lapsi alkaa lukea

Olen viime vuoden aikana työssäni omaksunut ajatuksen, että on kolme tapaa lukea (Ajatus peräisin Gail Bousheyn ja Joan Moserin Daily 5 -metodista, josta Muijalan koulu on tarjonnut koulutusta) ; Voi lukea tekstejä, voi lukea kuvia ja voi lukea omin sanoin. Ekaluokkalaisteni kanssa lähdimme liikkeelle siitä, että kaikki osaavat lukea, vaikka eivät vielä osaisikaan lukea kirjaimia. Harjoittelimme sanojen lisäksi kuvin lukemista ja tarinoiden kertomsta omin sanoin. Näin jokainen pääsi jo ennen sanalukutaidon oppimista lukemaan ihan oikeita kirjoja. Luin oppilaille satukirjoja, opettelimme uusia luetun ymmärtämisen asioita niiden avulla ja oppilaat lukivat niitä itse jokaisella äidinkielen tunnilla. Ihan mahtavaa! Satukirjojen lukemista ei pitäisi lopettaa silloin, kun lapsi menee kouluun. Mielestäni on myös tärkeää, että vaikka lapsi osaisikin jo lukea itse, hänelle luetaan vielä ääneen.

Noh, tämä nyt oli tällaista, lähinnä kai omaan opettajuuteeni liittyvää ja aika itsestäänselvääkin alkulöpinää ja pohdintaa, josta on hyvä luoda aasinsilta varsinaiseen asiaani....

Ylpeänä nimittäin huomasin, että esikoinen on alkanut nyt itse lukea tarinoita kirjoista omin sanoin. Kävimme tänään kirjastossa ja lainsimme ison kassillisen kirjoja, jotka luimme kertaalleen yhdessä läpi. Pari kirjaa selvästi kiinnosti lasta muita enemmän, ja hän halusi, että luen ne vielä uudestaan. Ja illalla esikoinen halusi, että hänen isänsä lukee ääneen taas ne samat kirjat. Ja loppujen lopuksi poika sitten lukikin näitä kirjoja meille itse. Nämä kirjat olivat Peter Bentlyn (suom. Terhi Leskinen, Kustannus-Mäkelä) kirjoittama ja Martha Lightfootin hauskasti kuvittama Monsteriauto sankarina ja Kristiina Louhen (Tammi, 1985) omastakin mielestänikin ihana Aino ja Pakkasen Poika. Tuo ensin mainittu kirja upposi autohulluun pikkupoikaamme kirjan toisen päähenkilön (suuri monsteriauto) ansiosta, ja jälkimmäisessä hän varmaan samastui Ainon rooliin uutena isosisaruksena. Monsteriauto-kirjassa oli kaiken lisäksi poikaa kiehtovia Brummm-äännähdyksiä, jotka hän muisti itsekin toistella lukiessaan kirjaa meille.

Toki tiedän, että ei tässä nyt mitään kovin ihmeellista ole. On ihan normaalia, että ensin joku lukee kirjan lapselle, lapsi oppii sen ulkoa ja lukee sitä sitten itse omin sanoin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta meillä, kun poika halusi itse lukea kirjaa ääneen! Ja hei, mitä kaikkea hän kirjasta muistikaan. Hän osasi toistaa sellaisia lauseita, joita minäkään en olisi muistanut kirjasta lukeneeni. Ilahduin, koska huomasin, kuinka tarkkaan esikoinen oli kirjoja kuunnellut. Lisäksi huomasin, mitkä asiat häntä olivat kiehtoneet niin paljon, että ne olivat jääneet hänen mieleensä. Mahtavaa!

Kirjoja pottaharjoittelun tueksi

Kaikille on varmaan ihan selvää, että onesti lasten kirjat tarjoavat lapsille jonkin opetuksen tai samaistumiskohteen. Niiden avulla opitaan asioita ja käsitellään omassa elämässä ajankohtaisia asioita kirjan päähenkilöiden avulla. Meillä esimerkiksi lääkärireissun pelasti Veera-kirja, ja Tomppa ja Taatelin maito tarjosi esikoiselle vastauksen kysymykseen, mistä maito tulee.

Nyt toivoin kirjoista apua taaperoikäisten lasten vanhemmille varmaankin hyvin tuttuun potta-asiaan... esikoinen oppi kesän aikana päiväkuivaksi, mutta isompi hätä ei tule pottaan, ei sitten millään. Marssimme siis pojan kanssa kirjastoon ja löysimme sieltä kaksi kirjaa, joiden teema on pottailu. Toinen kirja on Leslie Patricellin kovakantinen pahvikirja Potalla ja toinen on kuvittaja Katri Kirkkopellon ja äidinkielen oppikirjojen kirjoittajanakin tunnetun Mervi Wäreen teos Oona ja Eetu, Ei hätää! (Lasten Keskus).

Tuo pahvikirja ei esikoistamme kauaa jaksanut kiinnostaa. Hän haluaa nykyään kuunnella jo pidempiä tarinoita. Tämän olisimme voineet ottaa luettavaksi jo paljon aikaisemmin. Oona ja Eetu -kirjoja me olemme lukeneet aikaisemminkin. Kun poika aloitti päivähoidossa, luimme yhdessä sarjan osaa Oona ja Eetu, Päivä hoidossa (Lasten Keskus).

Ei hätää! tuli kyllä luettua monta kertaa. Kirjassa isoveli-Eetu opettaa pikkusiskoaan Oonaa käymään potalla. Hän toimii hyvän opettajan tavoin ja muistaa ohjata kannustaa siskoaan, vaikka välillä  pienen opettajan kärsivällisyys onkin koetuksella. Oona istuu innoissaan potalla, mutta ei aina onnistu tekemään sinne mitään. Vaikka tokihan odottaminen palkitaan ja pottakin saa täytettä. :) 

Kirjan tarina on ihan toimiva, mutta hieman jäin pohtimaan, mikä on Eetun pelkäämä pöntössä asuva otus, ja sitä jäi selvästi miettimään myös esikoisemme. Vaikka Kirkkopelto on yksi lempikuvittajistani, on tässä kirjassa kuvitus, jotenkin kovin perinteistä (lastenkirjamaista), ja mielestäni vähän kömpelöäkin välillä. Hahmot ovat erinäköisiä eri sivuilla, ja kuvitus oli onnistuneempi samojen tekijöiden Päivä hoidossa -kirjassa.

Mistä maito tulee? - Tomppa ja Taatelin maito

Kesän aikana esikoistamme on pohdituttanut, mistä maito oikein tulee. Tähän kummasteluun on luultavasti ollut syynä sylissäni usein pötköttävä vauva-kuopus, joka vetelee tissimaitoannostaan autuaan onnellisena esikoisen kölliessä kainalossa satuja kuunnellen. (Okei, tämä on tietysti se idyllisin tapaus. Usein kuopus yrittää nauttia päiväateriaansa esikoisen roikkuessa niskassani tai höntsätessä päällämme...)

Kirjastoreissulla kassiimme joutui puolivahingossa Kristiina Louhen Tomppa-kirja, joka käsittelee maidon "tietä". Itse tykkään paljon kauniisti kuvitetuista, realistisista Tomppa-kirjoista. Niitä on mukava lukea, ja kaksi ja puolivuotias esikoisemme tykkää niitä kuunnella. Tämä viimeisin löytömme on siis nimeltään Tomppa ja Taatelin maito. Kirjassa Tomppa ja äiti matkustavat serkkujen luo maalle, jossa Tomppa pääsee ihmettelemään lehmien lypsämistä, katsomaan, miten kissa imettää poikasiaan ja näkemään, miten serkkuperheen nuorin, tissiliiniksi kutsuttu vauva syö äidin rintamaitoa.

Tämän Tomppa-kirjan lukemisen jälkeen esikoinen on moneen kertaan ruokapöydässä kertonut, miten maito on lehmänmaitoa ja myös ihmetellyt, miksi toisessa maitopurkissa ei olekaan lehmän kuvaa. Eikö se sitten olekaan lehmästä tullutta maitoa? Ja niin, vauvamme on saanut uuden lempinimen: tissiliini. Kiva, kiva...

Tomppa-kirjan lisäksi lehmistä ja lypsämisestä olemme lukeneet myös kirjasta Veera ja maatalon eläimet. Sekin on ihan hauska kirja, mutta käsittelee laajemmin kaikkia maatilan eläimiä ja niiden ominaisuuksia, ei niinkään pelkästään lehmiä, maitoa ja maidon lypsämistä. Tomppa-kirja oli kiva löytö juuri tähän elämäntilanteeseemme, kun meilläkin on kotona yksi tissiliini. Ehkäpä esikoinenkin koki pienen ahaa-elämyksen, kun huomasi, että toisetkin vauvat syövät äidin tissiä, eikä sitä tarvitse ihmetellä tai ei siitä kannata olla mustasukkainen... (Juuh toiveajattelua!)

Pikkasen pettynyt Pupu Tupunaan

Tiedätte varmaan kassojen yhteydessä olevat pienet kirjaset, joita myydään muutaman euron hintaan? Katson usein, millaisia läpysköjä kulloinkin myydään, ja toissapäivänä ilahduin, kun huomasin K-kaupan myyvän perinteistä Pupu Tupunaa. Kyseessä oli Pirkko Koskisen Pupu Tupuna Loruaapinen, ja koska esikoiseni tykkää kuunnella loruja, ostin Tupunan hetken mielijohteesta.

Alun innostus kyllä laantui valitettavan nopeasti. Jokaisesta aakkosesta on kirjassa oma lorusivunsa, ja täytyy sanoa, että yllätyin lorujen kömpelyydestä. Useinpien kirjainten kohdalla lorut ovat kovin tönkköjä ja keksimällä keksityn oloisia. Vai mitä mieltä olette alla olevista loruista? 

Harmillista, sillä kassalla suoritetun pikaisen selailun perusteella odotin enemmän. Tämä pehmytkantinen kassakirja on julkaistu aikaisemmin myös kovakantisena teoksena, joten senkin puolesta ajattelin, että kirja olisi hieman parempi. Noh, yhtäkaikki olemme tutkailleet tuttujen ihmisten nimikirjaimia, ja esikoinen osaa (ainakin toisinaan) näyttää kirjasta oman nimensä ensimmäisen kirjaimen. Kovin kauaa hän ei kyllä tätä kirjaa ole jaksanut kuunnella.

Maata kaivamaan - mainio teos historian opettajille

Uusi lukuvuosi pyörähti kouluissa käyntiin, ja viidesluokkalaiset alkavt opiskella itselleen vielä uutta oppiainetta eli historiaa. Koska historia ja historiaa käsittelevät kirjat ovat lähellä sydäntäni, lueskelin erään teoksen, joka sopii mainiosti käytettäväksi opetuksessakin vaikka ensimmäisillä historian tunneilla. Laura Trenterin kirjoittama ja Erika Kovasen kuvittama Maata kaivamaan (Schildts, 2001. suom. Henna Kettunen) on nimittäin mahtava tietopaketti arkeologin työstä ja esihistoriasta.

Kirja esittelee pohjoismaiden historiaan arkeologisten löytöjen avulla. Siinä kerrotaan mitä luultavasti on tapahtunut, millaista ennen on ollut ja mikä tärkeintä, kysytään: "Mistä voimme nämä asiat päätellä?" Kirjan viesti on mielestäni hyvin selkeä: historian tutkiminen ja arkeologien työ on varsinaista salapoliisityötä.

Avainkäsitteet on selitetty tietolaatikoissa tekstin yhteydessä, ja eri aikakaudet on esitelty kirjan lopussa.  

Kirjasta löytyy paljon tiukkaa faktatietoa, mutta aivan mahtavan lisän siihen tuovat toiminnallisemmat osiot, joissa esitellään viikinkiaikainen peli, neuvotaan syötäväksi kelpaavien kasvien keräämisessä ja tarjotaan reseptejä niille, jotka haluavat kokeilla ruuan valmistamista esi-isiemme tavoin. Voin kuvitella, että esimerkiksi leirikoulussa olisi aika mukava valmistaa hiilloksessa täytettyjä omenoita ja sammaleessa keitettyjä munia. Mikseipä voisi vaikka kokeilla kalan tai lihan valmistamista keittokuopassa.

Tätä kirjaa opettaja voikin käyttää oman opetuksensa lisänä, elävöittäjänä tai vaikka vetää koko esihistoriajakson sen avulla. Miksei tätä voisi antaa myös jollekin innokkaalle oppilaallekin luettavaksi tai lukea vaikka luokassa ääneenkin. Tosin kirjan kuvat ovat niin tärkeitä ja informatiivisia, että ilman niiden näkemistä, kirjasta ei mielestäni saa täyttä hyötyä irti.

Tämä teos tarjoaa paljon luettavaa, katseltavaa ja tekemistäkin sekä niille, joille historia on jo tutta että niille, jotka vasta aloittavat taipalettaan tuon äärimmäisen mielenkiintoisen oppiaineen parissa!