Mikko on kertonut äidilleen lähtevänsä ystävänsä Paven kanssa nuokkarille, mutta paljastuu, että poika on valehdellut menemisistään. Kukaan ei ole nähnyt häntä nuokkarilla eikä Paven luona. Perhe lähtee yhdessä poliisiasemalle tekemään Mikosta katoamistilmoitusta, jossa rauhoitellaan, että usein kadonneet nuoret löytyvät. Mikkoa ei kuitenkaan kuulu takaisin eikä häneen saada yhteyttä. Poliisi alkaa tutkia hänen katoamistaan tosissaan, ja Mikon liikkeet katoamisiltana alkavat hitaasti selvitä. Tämä on käynyt bussilla Joensuussa tapaamassa Tuuli-nimistä tyttöä, mutta lähtenyt kotiinsa Kuuran kylään kymmenen aikaan illalla. Ilta on ollut lumisateinen, eikä kukaan muista nähneensä Mikkoa tai tämän mopoa, joka myös on kateissa. Mikon pelätään hukkuneen kotimatkallaan heikkoihin jäihin. Sitten Mikon mopo löydetään 40 kilometrin päässä kuurasta ja perhe saa kummallisen puhelun, jossa miesääni vakuuttaa pojan olevan kuollut.
Aika kuluu, ja Mikon perhe on hädissään, suruissaan ja epätietoisuuden vallassa. Jokainen perheenjäsen käsittelee suruaan eri tavoin. Äiti syö unilääkkeitä ja elättelee toivoa, että Mikko löytyisi vielä elossa, isä rehkii puhumattomana lumitöissä, hiihtoladulla ja halonhakkuussa. Hanna käsittelee tapahtunutta Facebookin Kadonneet-ryhmän kautta löytämänsä Sonjan kanssa. Sonjan sisko on kadonnut vuosia aikaisemmin, ja tyttö ymmärtää Hannaa painavan ahdistuksen ja ikävän paremmin kuin kukaan muu.
Mitä kauemmin Mikon katoamisesta kuluu aikaa, sen enemmän hänen perheenjäsenensä toivovat, että poika löytyisi - vaikka sitten kuolleena, jotta he saisivat vihdoin surra tätä rauhassa. Kaikkia kalvaa epätietoisuus Mikon kohtalosta, ja pahimmalta tuntuu ajatus, että tämä olisi joutunut rikoksen uhriksi. Hanna käy jopa puhuttamassa Tuulia toivoen saavansa tietää jotain uutta Mikon katoamisesta.
Kaiken keskellä perhe koittaa kuitenkin elää myös normaalia elämää, vaikka suru ja ikävä iskevät salakavalasti juuri niissä tilanteissa, joissa ajatukset on saatu käännettyä pois katoamisesta. Kun Mikon katoamisesta oln kulunut vajaa vuosi, tämä löydetään kuolleensa. Raskas uutinen tuo kuitenkin perheenjäsenille myös rauhan ja mahdollisuuden surra kuollutta, ei enää kadoksissa olevaa rakastaan.
Poika joka katosi onnistui liikuttamaan minua, vaikka siinä ei liikutakaan niin syvällä perheenjäsenten surussa ja tunteissa kuin esimerkiksi Kirsti Kurosen nuortenromaanissa Paha puuska (Karisto, 2015), jossa perheen tytär koittaa etsiä syitä pikkuveljensä itsemurhaan. Poika joka katosi, oli lukukokemuksena jotenkin kevyempi, ja voi olla, että se johtuu romaanin ja tektin rakenteesta. Kirja on näet niin sanottu helppolukuinen nuortenkirja, jossa kappaleet ja lauseet ovat lyhyitä, selkeitä ja yksinkertaisia. Lauseet sisältävät vain vähän sivulauseita, ja aluksi teksti tuntui paikoin jopa hieman töksähtävältä.
Poika joka katosi perustuu Tiaisen vuonna 2005 kirjoittamaan kirjaan Poistui kotoaan (Tammi), ja sen julkaisemiseen on saatu valtion selkokirjatukea. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että näitä nuorille kirjoitettuja selkokirjoja pitäisi julkaista enemmänkin. Suomessa julkaistaan paljon helppolukuisia kirjoja, jotka on tarkoitettu alakoulun alaluokkalaisille, mutta vain vähän kirjoja nuorille, joille ns. tavalliset nuortenkirjat ovat liian haasteellisia luettavia, mutta alakouluikäisten helppolukuiset kirjat sisällöltään aivan liian lapsellisia. Siksi ilahduin, kun huomasin Avaimen julkaisseen tämän helppolukuisen nuortenromaanin ja pyysin kirjasta arvostelukappaleen.
Näille kirjoille on tarvetta esimerkiksi kouluissa, joissa on paljon suomi toisena kielenä oppilaita tai erityislapsia, joilla on lukivaikeuksia. Ja esimerkiksi Pojat, lukemaan! -haaste keräsi kommentteja, joiden mukaan tämän päivän nuorten on vaikea lukea pitkiä romaaneja, jotka ovat heidän lukutaidoilleen liian monimutkaisia. Tällaiset selkokirjat saattaisivat innostaa nuoria aloittamaan lukuharrastuksen tai edes lukemaan jokusen romaanin vuodessa ilman, että lukeminen tuntuisi hankalalta tai tylsältä. Poika joka katosi on kirja, jota voin helposti suositella yläkoulu- ja lukioikäisille nuorille, jotka tarvitsevat luettavakseen helppolukuisen, mutta silti myös sisällöltään kiinnostavan nuortenkirjan. Marja-Leena Tiainen on muuten kirjoittanut muitakin selkokirjoja, joista esimerkiksi Kyttäyskeikka (Avain, 2014) vaikuttaa kiinnostavalta ja erityisesti poikalukijoille sopivalta kirjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.