Ystävyydestä ja onnellisuudesta: Onnentyttö Dunne

Ystävykset Rose Lagercrantz (teksti) ja Eva Eriksson (kuvat) ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet yhdessä ihastuttavan ja ilahduttavat lastenkirjan Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, arvostelukappale), jossa kuvat ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin tekstikin. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyehköjä, ja kirjan tarina etenee reippaasti. Fontti on melko isoa, mutta mikään vasta-alkaneiden lukijoiden kirja tämä ei aivan ole. Kirjassa on kuitenkin runsaasti isoja kuvia ja melko vähän tektiä sivua kohden, joten hyvin lukeva ekaluokkalainen voi jo hyvin lukea tämän itsekin.

Tarinan minäkertoja on ekaluokkalainen Dunne, joka laskee iltaisin lampaiden sijaan kaikkia niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen. Hän on ollut onnellinen muun muassa silloin, kun sai pienenä Svante-serkultaan sammakon ja silloin, kun oppi pysymään uidessa pinnalla muutaman vedon ajan. Nyt Dunne on onnellinen siitä, että ekaluokka alkaa. Häntä tosin vähän jännittää, onko opettaja mukava ja saako hän kavereita. Aluksi tyttö joutuukin olemaan yksin, mutta sitten hän huomaa pihalla toisen yhtä yksinäisen tytön. Pian Ella Fridaksi esittäytynyt tyttö ja Dunne ovatkin jo parhaat ystävät, jotka tekevät ja kokevat kaikenlaista yhdessä - myös riitelevät ja sitten taas sopivat.

Rosa Lagercrantz & Eva Eriksson: Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Onnellisen Dunnen elämä kuitenkin järkkyy pahasti, kun Ella Frida joutuu muuttamaan muualle, ja Dunne jää yksin. Ella Frida jättää Dunnen kuten Dunne äitikin jätti nukkuessaan pois Dunnen ollessa pienempi. Ystävän kaipuu on kova, eikä Dunne meinaa millään piristyä. Isä yrittää parhaansa, mutta vasta aika auttaa Dunne alakuloisen mielen piristämiseen. Lukija ilahtuu, kun Dunne ei jää koulussakaan yksin, vaikka toista parasta ystävää ei enää tulekaan.

Rosa Lagercrantz & Eva Eriksson: Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Kirja on hyvä esimerkki siitä, miten saman tarinan voisi kertoa monella tapaa. Me voimme itse koettaa vaikuttaa siihen, näemmekö asiat positiivisten vai negatiivisten suodattimien läpi. Dunne-tyttö katselee maailmaa ehdottomasti positiivisesta vinkkelistä, vaikka toisinkin sen voisi kertoa. Lapset muuten usein taitavat tämän positiivisen ajattelun luonnostaan aikuisia paremmin. Heille esimerkiksi jokainen vesilätäkkö maassa on iloisen roikutteluloiskutteluleikin mahdollisuus. Meille aikuisille lätäkkö tietää pikemmin kuraisia vaatteita ja kastuneita kenkiä. Kumpikohan ajattelutapa tekeekään päivästä paremman?

Oikein mukavaa ja onnellista sunnuntaita kaikille!