Ajattomia satuja ja tarinoita: Meidän Marikki

Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny emännöi tänään päättyvää Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaastetta. Jenny haluaa haasteellaan nostaa esille lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita ja toivoo, että osallistujat valitsisivat luettavakseen ainakin yhden sellaisen kirjan, jota eivät ole lukeneet.

Minä olen pitkin kevättä listannut teoksia, joita voisin lukea haasteeseen, vaikak tiesin, että kaikkia en millään ehdi. Esimerkiksi tämän MarikaOksan bloggauksen luettuani päätin, että taidan lukea jo pitkään omassa hyllyssäni olleen Narnia-kirjan. Toisaalta haasteen alusta asti ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki lukea joku Astrid Lindgrenin kirjoittamista ikivihreistä lastenkirjoista, jota en syystä tai toisesta omassa lapsuudessani ollut lukenut. Myös Antoine de Sain-Exuperyn klassikkokirja Pikku prinssi oli listallani, sillä voin tunnustaa, että aloitin sen lukemisen joskus yläkouluikäisenä, mutta en koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Nyt Mai Laakso kirjoitti kirjasta mielenkiintoisen postauksen, jonka voi käydä lukemassa täältä.

Kävimme hiljattain perheen kanssa Tukholmassa Junibackenissa, ja sen suloisen satujuna-ajelun aikana tajusin, että minulla tosiaan on lastenkirjasivistyksessäni Veljeni Leijonamielen ja Marikki-kirjojen mentävä aukko. Veljeni Leijonamielen surullisesta, mutta myös toiveikkaasta tarinasta on kirjoittanut muun muassa Niina T. En kuitenkaan halunnut lukea mitään kovin surullista, joten aájattelin, että Marikki voisi olla sopivan kepeä kesäkirja tähän haasteeseen.

Meinasin jo pyörtää päätökseni, kun luin Jassun mielenkiintoa herättävän postauksen Mio, poikani Mio -kirjasta. Sitten tulin siihen tulokseen, että kirja saattaisi kuietnkin olla liian haikea makuuni, joten päädyin lopulta valitsemaan Astrid Lindgrenin kirjoittamat kirjat Marikki ja Marikki (1960) ja kesäkummun Tuikku (1976). Minä löysin kirjastosta yhteisniteen Meidän Marikki (WSOY1986), jossa on Ilon Wiklandin ihana kuvitus. Kirjat on suomentanut Laila Järvinen (v. 1962) ja Kristiina Rikman (v. 1977).

Marikki-kirjojen päähenkilö on seitsemänvuotias Margareeta, jota kaikki kutsuvat Marikiksi. Hän asuu Kesäkumpu-nimisessa talossa äidin, isän ja pikkusisko-Liisan kanssa. Liisa on viisivuotias, kovin kiinnostunut kaikista uusista sanoista ja aika itsepäinen. Hän ihailee Marikkia, mutta osaa myös panna siskolleen vastaan. Marikki puolestaan on kekseliäs, iloinen, oikeudenmukainen ja aikalaisten mittapuun mukaan myös hieman liian raisu tyttölapsi, joka keksii milloin mitäkin hupsutuksia. Marikki muun muassa järjestää itselleen ja Liisalle huviretken halkovajan katolle. Sieltä hän päättää hypätä alas sateenvarjolla, koska hänen suuresti ihailemansa naapurin 15-vuotias Abbe Nilsson on kertonut, että sodan aikana rohkeat lentäjät ovat hypänneet lentokoneista sateenvarjolla. Arvasihan sen, että ei sellainen hyppy voi hyvin päättyä!

Ensimmäisen kirjan alussa Marikki aloittaa koulun, ja omien sanojensa mukaan on siellä luokan paras. Sitten alkaa tapahtua kummia: Marikin toinen kalossi esimerkiksi katoaa, joku syö Liisalle luvautun nekun ja Marikin kirjoitustaulukin halkeaa keskeltä. Marikki selittää kotona, että kaiken takana on Riku, mahdottoman tuhma poika hänen luokaltaan. Onneksi Riku muuttaa pois, ja Marikkikin saa alkaa käydä koulussa ilman jatkuvia onnettomuuksia. Sitten äiti sattuu puheisiin Marikin opettajn kanssa, joka paljastaa, ettei luokalla koskaan ketään Rikua ole ollut, mutta kehuu, että Marikkikin on alkanut vaikean alun jälkeen sopeutua kouluelämään!

Vaikka Lindgren on kirjoittaunut hauskan lastenkertomuksen, jonka päähenkilön ja tämän pikkusiskon hupsutukset ja veijarimaiset toimet varmasti naurattavat ja ilahduttavat lukijoita, on Marikki-kirjoissa myös selvästi syvällisempi, yhteiskunnallisempi taso, jonka ainakin aikuislukija varmasti aistii. Pienempi lukija puolestaan luultavasti kokee Marikin tavoin ihmetystä ja vähän surumielisyyttäkin näiden epäkohtien äärellä. Marikin oma perhe on hyvätuloinen ja vakaavarainen, mutta esimerkiksi samalla luokalla asuvan kiusanhenki-Miian perheestä ei voi sanoa samaa. Miialla ja tämän siskolla ei ole isää, pelkästään poissaoleva äiti ja paljon pöpöjä eli täitä päässään. Miia haukkuu Marikkia nirppanokaksi ja varastaa johtajaopettajan lompakon. Hän tarjoilee luokkatovereilleen johtajan rahoilla ostettuja suklaita ja koettaa siten päästä muiden suosioon. Vaikka Marikki vihaa kiistakumppaniaan, ymmärtää hän, ettei johtajan Miialle antama raipparangaistus kuitenkaan ole oikein. Kun Miian täit sitten hyppäävät Marikinkin päähän, on tytöillä vihdoin jotain yhteistä ja molemmat pääsevät Marikin perheen kotiapulaisen täikäsittelyyn. Tytöistä tulee oikein hyvät ystävät.

Lindgren tarjoilee lukijoille rivien välistä myös raittiuskasvatusta, sillä naapurin setä, eli Abben isä on aikamoinen juopporetku, joka juo perheensä rahat. Nilsson on yleensä hyväntuulinen, mutta joskus juovuspäissään saattaa suuttua. Koska hän juo perheen vuokrarahat, pitää Abben äidin myydä ruumiinsa lääketieteellisiin tarkoituksiin, eikä Abbe saa koskaan joululahjoja. Yltäkylläiseen elämään tottunut Marikki on tästä kaikesta kovin ihmeissään ja suruissaan. Pahinta kuitenkin on, kun Abbe eräänä kylmänä yönä pelastaa isänsä hukkumasta, mutta meinaa sen seurauksena itse kuolla ja saa keuhkokuumeen. Marikki rukoilee Jumalaa ettei tämä veisi Abbea, jota Marikki rakastaa kovasti.

Marikki-kirjoissa uskonto onkin  vahvasti läsnä, sillä vaikka tämän isä on ilmeisesti jonkinlainen sosialistiateisti, on Marikin perheen apulainen eli pyykkäri-Iida vahvasti uskovainen. Hän kertoo Marikille ja ILiisalle lukusia tarinoita Raamatusta, joista Marikki sitten puolestaan ammentaa ideoita huimiin leikkeihinsä.

Mielestäni Marikki-kirjat ovat ihania kirjoja, joista lukija saa tänä päivänä kuvan myös siitä, millaista elämä oli 1900-luvun alun Ruotsissa. Marikki ja Liisa leikkivät, telmivät, tekevät kepposia, tappelevat, juhlivat ja saavat jopa pikkusisaruksen. Kesäkumpu tuntuu onnelliselta paikalta!