Oikeasti hyytävä kauhukirja: Anastasia

En todellakaan osannut arvata, miten pelottava Ilkka Auerin kirjoittama nuorten kauhuromaani Anastasia  (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on. Kauhu ylipäänsä ei ole lempigenreni, mutta kirjan kuvaus vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ajattelin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Ja onhan se toki, jos siis ei omaa liian vilkasta mielikuvitusta ja jää turhaan pyörittelemään kirjan tapahtumia mielessään - kuten minä yleensä teen.

Kannen kuva: Broci

Tarinan päähenkilö on Kristian, joka lähtee viettämään kesälomaa mummolaansa Friggesbyn kylään Kirkkonummelle, joka sodan jälkeen oli joutunut Neuvostoliitolle. Kun neuvostoliittolaiset luovuttivat alueen takaisin suomalaisille, saivat nämä huomata, että moni alueen taloista oli purettu tai häväisty. Tilalle oli rakennettu muun muassa bunkkereita ja muita kolhja rakennuksia, joiden lähettyvillä kukaan nykyisistä asukkaista ei halua oleilla.

Kristianilla on Friggesbyssä kaksi hyvää ystävää, Matias ja Elsa, joiden kanssa heillä on tapana hurvitella kesäisin ja juosta pakoon paikallisia kylähulluja Paskatrioa, Kuunaamaa ja Raatoämmää. Tänä kesänä leikki muuttuukin karmivalla tavalla, kun kaksi Paskatrion on pelottavalla tavalla heittänyt henkensä, kolmas muuttunut entistä kauheammaksi ja liki satavuotiaat vanhukset Kuunaama ja Raatoämmä tuntuvat omaavan yliluonnollisia voimia ja vahtaavat nuoria - etenkin Elsaa ja Kristiania. Lisäksi seudulla kulkee kumma hiippari ja Elsa on varma, että on kohdannut aaveen.

Vaikka eivät haluaisi, huomaavat nuoret, että heidän on pakko alkaa selvittää kylällä jo vuosikausien ajan tapahtuneita kauheuksia. Ne tuntuvat liittyvät vanhoihin, neuvostoaikaisin rakennuksiin sekä itseensä tsaariperheeseen ja sen kohtaloon. Joku tai jokin tuntuu ottaneen kylän ja osan sen asukkaista haltuunsta, ja vaikuttaa pahasti siltä, että tuo jokin on nyt Elsan perässä.

Luin Anastasiaa sydän hakaten, ja välillä kauheimpien kohtien yli hypäten. Sitten palailin taas taaksepäin ja koitin olla liikaa pelkäämättä. Kirjassa on hyytävä, sekopäinen ja väkivaltainen tunnelma, eikä kauhuelokuvista tutuissa elementeissä ole säästelty. Paholaisen riivaamat hullut liikkuvat nykivin liikkein, vääntävät raajojaan luonnottomaan asentoon, muljauttavat silmiään ympäri, raakkauvat kamalalla äänellä, tuijottavat tyhjällä katseella, kiipeävät ylös seiniä ja ilmestyvät mahdottomiin paikkoihin. Myös kirjan kieli on ronskia, ja esimerkiksi paskaperse taitaa olla yksi lievimmistä kutsumanimistä, joilla vuoret toisiaan ja kylähulluja kutsuvat. Toisaalta juuri ronski kieli tekee kirjasta aidonoloisen. Voin kuvitella nuorten käyttävän keskenään tuollasta kieltä - etenkin, kun yhdellä nuorella on paha tapa uhota vähän turhankin paljon.

Tunnustan siis auliisti, että en pystynyt uppoutumaan kirjaan täysillä, vaan tyydyin melko pintapuoliseen lukemiseen. Muuten en olisi uskaltanut lukea kirjaa ollenkaan. Suosittelenkin Anastasiaa kaikille, jotka kaipaavat kunnon kauhukertomusta eivätkä kavahda vähästä. Kirjan kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset, mutta kyllä tämä näköjään aikuislukijassakin onnistuu herättämään kauhuntunteita.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi P. ja Mari Saavalainen.

ps. Haamu-Kustannuksen verkkokaupasta voi maksutta ladata kirjaan liittyvät Ilkka Auerin kirjoittaman novellin.

7 kommenttia:

  1. Minä en ole myöskään innokas kauhun lukija, mutta huomasin genren piristävän muuta lukemista taannoisen kauhuhaasteen aikana. Tätä pitää siis kokeilla, kuulostaa hyvältä kirjalta syksyn iltoihin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet rohkea, jos uskallat tarttua tähän syysiltoina. Toivottavasti tykkäät!

      Poista
  2. Minäkin kiinnitin huomiota ronskiin kieleen, jota kuitenkin käytetään sopivassa yhteydessä. Minä olen sen verran kauhulla mässääjä, että luen kaikki yksityiskohtaisesti 😀 Tämä on kyllä hyytävä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä kanssasi, että ronski kieli sopii tähän kirjaan ja niihin kohtiin, joissa sitä on käytetty. Minä en muuten pysty katsomaan kauhuelokuviakaan. Taidan olla liian pelkuri!

      Poista
  3. Kansikin on (sopivan) karmaiseva. Alkaa jo housut tutista 😀

    Olen tullut vähän pelkuriksi kauhukertomusten suhteen ja yritän välttää, koska tarinat saattavat alkaa kummitella yöllä mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansikuva on minusta karmaiseva ja kaunis samaan aikaan. Me olemme näköjään samanlaisia siinä, että tarinat jäävät mieleemme kummittelemaan. Yritän kyllä kovasti sulkea kauhistuttavimmat jutut mielestäni!

      Poista

Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.