Koskettava proosarunokirja "Yksi"

Millaista on olla minä?

Olla yksi, kun

on 

                       kuitenkin 

 kaksi?

Kuka voisi ymmärtää,

miltä tuntuu, kun

haluaa

                  tulla

                                          nähdyksi

omana itsenään, vaikka

kaikki

näkevät

vain

yhden kaksosparin?

Kaikki näkevät vain 

kummajaisen.

Tällaisia asioita käsittelee Sarah Crossan herkässä, kiinnostavassa, erilaisessa ja kauniissa nuorille kirjoittamassaan proosarunokirjassa Yksi (S&S 2018, saatu kustantajalta, suom. Kaisa Kattelus), joka on fiktiivinen tarina siamilaisista kaksosista Tippistä ja Gracesta. Tytöt ovat eläneet koko elämänsä kirjaimellisesti yhdessä, he jakavat alaruumiin ja useita elimiä. Kummallakin on on oma yläkroppa, pää, kaksi kättä ja jalka. He - kuten ketkä tahansa kaksoset - ovat luonteeltaan erilaisia, vaikka tietysti heidän identiteettinsä on rakentunut sellaiseksi, että toinen on osa toista. He eivät halua tulla erotetuiksi, he eivät koe elämäänsä tragediana, vaikka he myös toivovat, että ihmiset näkisivät heidät erillisinä yksilöinä.

Kirjan kannen on tehnyt Aino Ahtiainen.

Tytöt ovat käyneet koko elämänsä kotikoulua, mutta perheen rahat ovat loppu, eikä alkoholisoitunut isä ei löydä enää töitä, joten Tippin ja Gracen pitää aloittaa yksityisessä koulussa. Tytöt eivät pääse uudessa koulussakaan pakoon muiden tuijotusta, ilkeitä kommentteja tai ihmisten kauhistelua, mutta koulunkäynti sujuu silti paremmin, kuin kumpikaan olisi voinut odottaa. Tippi ja Grace saavat jopa kaksi ystävää. Hetken he elävät samanlaista elämää kuin ketkätahansa teinit. Kaipaavat ensisuudelmaa, juovat itsensä humalaan, polttavat salaa tupakkaa ja pinnaavat läksytunneilta.

Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa Tippin ja Gracen elämän lopullisesti. Tyttöjen elimistöt ovat kovilla, kuten siamilaisilla kaksosilla niin usein on, ja lääkärit toteavat, että edessä on pahin mahdollinen tilanne, eli erotusleikkaus. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sille, että kumpikin selviää leikkauksesta, on häviävän pieni. Ja kaksoset itse tietävät, että parhaassakin tapauksessa erottaminen muuttaa heidän elämänsä, heidän identiteettinsä ja heidät itsensä lopullisesti.

Kuten kirjoitin aikaisemmin, Yksi on kirjoitettu runomuotoon, joten sen rytmiin ja soljuvaan kieleen on mielenkiintoista upota. Kertoja on Grace, jonka ääni kuuluu runojen säkeissä. Tarina tuntuu hänen puheeltaan ja hänen soljuvilta ajatuksiltaan. En tiedä johtuuko kirjan runomuodosta, mutta paikoin tarina olisi voinut mennä vielä hieman syvemmälle, tuoda tunteita vielä enemmän esille. Koska kertoja on Grace jää Tippi henkilönä etäisemmäksi, samoin myös perheen muut jäsenet. Toisaalta Grace toteaakin, että tämä on minun tarinani, minä olen yksi. 

Runomuotoon kirjoitetut romaanit eivät ole kovin yleisiä, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoisia kirjoja. Mietin ensin, että tämä ei ehkä ole kirja, joka runomuotonsa takia kiinnostaa isoa joukkoa nuoria, mutta toisaalta kirjan lyhyet lauseet ja erilainen rakenne voikin tehdä tarinasta nopeammin luettavan kunhan sille ensin antaa mahdollisuuden. Kohtalaisen vähällä tekstillä on kerrottu paljon, ja vaikka vain häviävän pieni osa voi ymmärtää, millaista on olla siamilainen kaksonen, voivat useimmat nuoret kuitenkin samastua moniin Gracen ja Tippin tunteisiin, pelkoihin ja unelmiin. 

Osa kirjan luvuista on lyhyitä, ja itsessään pieniä runoja. Tarina on oikeastaan kuin laulu, ja ilman muuta tätä kirjaa kannattaa tarjota isommille yläkoululaisille ja lukiolaisille nuorille. Kirja on surullinen ja herättää varmasti paljon tunteita sekä ajatuksia. Toki se sopii myös aikuislukijoille.