Kirja koulun aloittamisesta

Jade Haapasalo kirjoittama Valo menee kouluun (Readme.fi 2021, saatu kustantajalta) kuvaa erittäin tutunoloisesti ekaluokan aloitusta. Kirjan päähenkilö on Valo, joka asuu kaksin äitinsä kanssa ja joka on menossa ensimmäiselle luokalle. Tarina alkaa viimeisestä kesälomapäivästä, jolloin äiti ja Valo pohtivat, mikä on ollut kesälomassa kivointa ja syövät yhdessä hienon iltapalan viimeisen lomapäivän kunnaksi. Valo kertailee opettajan keväällä antamaa lehtistä, jossa kerrotaan, mitä taitoja kesän aikana olisi hyvä harjoitella. Kaikki muu Valolta sujuu, mutta perunan kuoriminen tuntuu vaikealta.

Aamulla Valoa jännittää niin paljon, että hän herää jo viideltä herättelemään äitiä. Äiti käskee Valon vielä pötkötellä äänikirjaa kuunnellen, ja Valo nukahtaa onneksi uudelleen. Niin tomera uusi koululainen kuitenkin on, että herätyskellon ensimmäinen pirinä heräättää pojan, ja tämä suoriutuu aamutoimista ennätysvauhtia. Koulumatkalle lähdetään hyvissä ajoin ja kotiovella otetaan vielä kuva Valosta koulureppu selässä.

Koulumatkalla äiti opastaa Valoa tarkkailemaan liikennettä, ja koulun pihalla poika kiristää vielä itse kengännauhansa. Silloin hän myös kertoo jännittävänsä, jos muut tuntevat jo toisensa ja jos ruuaksi on kuoriperunoita. Äiti löytää oikeat sanat, joilla rohkaisee Valoa, ja kellon soidessa äiti pyyhkii vaivihkaa silmäkulmiaan poikansa siirtyessä 1B-luokan jonoon.

Koulupäivä sujuu Valolta hyvin: vaatteet laitetaan omaan naulakkoon, pulpettiin ja naulakkoon askarrellaan nimilaatat, pihalla leikitään tutustumisleikkejä ja opettajan johdolla tutkitaan koulurakennusta. Ruokalassa sattuu hämmentävä tilanne, kun Valo menee istumaan uusien luokkatovereidensa kanssa, ja nämä rupeavat yllättäen nauramaan, kun Valo kysyy, osaavatko muut kuoria perunoita. Nauru tuntuu Valosta pahalta, mutta onneksi lapset selittävät, että heitä naurattaa, koska eräs heistä kysyi juuri äsken saman kysymyksen. Perunoiden kuoriminen ei kuulemma suju muiltakaan vielä aivan täydellisesti.

Kuvituksen on tehnyt Martin Bonke. Itse en ole tämän kuvituksen suuri fani, sillä minusta lasten silmät näyttävät välillä tuijottavan tyhjyyteen ja Valo näyttää toisissa kuvissa jo varsin isolta. Kuvat näyttävät siltä, että ne olisi tehty öljyväreillä, mutta toisaalta siltä, että ne onkin piirretty tietokoneella. Vaikka ne eivät vakuuttaneet minua, esikoiseni mielestä osa kuvista oli hienoja.

Koulupäivän lopuksi opettaja jakaa kaikille aapiset, ja he tutkivat vielä a-kirjainta ennen päivän päättymistä. Kun äiti hakee Valon koulun pihalta, juoksee onnellinen poika tätä vastaan. 

"Kaikki meni hyvin", Valo sanoo ja rutistaa äitiään. "Minä sain kavereita ja läksyjä!"

Luin Valo menee kouluun -kirjan keskimmäisen lapseni kanssa, ja kirja onkin hänelle varsin ajankohtainen, sillä lapseni on itsekin tuleva ekaluokkalainen. Myös hän oli saanut opettajaltaan kevään tutustumispäivässä samanlaisen kesätehtävämonisteen kuin Valo sai omalta opettajaltaan. Lapseni innostui ajatuksesta, että mekin söisimme kotona sitten hienon iltapalan viimeisenä lomapäivänä, ja alkoi myös pohtia, että koulumatkan kulkemista pitää vielä harjoitella. Monen uuden ekaluokkalaisen on varmasti helppo samastua Valon kokemaan jännitykseen, ja toisaalta tämän kirjan lukeminen voi omalta osaltaan jopa helpottaa sitä. Kirjan avulla on helppo käydä läpi niitä asioita, jotka varmasti askarruttavat pieniä koululaisia: Mitä koulussa pitää osata? Mitä koulussa tapahtuu? Löydänkö kavereita? Ja ennen kaikkea tuleva koululainen huomaa, että on aivan luonnollista, jos koulun aloittaminen jännittää. Niin sitä jännittää moni muukin!

Toinen mukava kirja koulun aloittamisesta on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Itse luen uusille ekaluokkalaisille oppilailleni ensimmäisenä koulupäivänä aina Gunilla Bergströmin kirjoittaman ja kuvittaman Mikko Mallikas  menee kouluun -kuvakirjan. Sekin kertoo loistavasti, kuinka koulun aloittamista jännittävät paitsi oppilaat myös opettaja! Tänä syksynä en tosin aloita uuden ekaluokan, enkä edes uuden luokan kanssa, vaan jatkan viime vuonna opettamani luokan kanssa neljännelle luokalle.

Täsmäkirja kaikille päiväkotiin menijöille: Tam-Tam menee päiväkotiin

Puolentoista viikon päästä se taas alkaa, perheemme päiväkotiarki. Löysimme kirjastosta kuopuksen kanssa kirjan, jota lukemalla palauttelemaan pitkän kesäloman jälkeen mieleen päiväkodin puuhia, kavereita ja aikuisia. Tämän Tam-Tam menee päiväkotiin -kirjan (Otava 2020) on kirjoittanut Josefine Sundström ja kuvittanut Mervi Lindman. 

Kirja on kirjoitettu pienen leikki-ikäisen eli Tam-Tamin näkökulmasta ja virkkeet ovat monin paikoin lyhyitä, joskus jopa yhden sanan mittaisia verbittömiä ajatuskokonaisuuksia:

”Saa omenaa, se maistuu hyvältä.

Se puree.

Ei siemeniä.”

Kuvissa Tam-Tam ja muut lapset ovat iloisen ja tyytyväisen näköisiä. Päiväkoti on kuvattu sekä tekstissä että kuvissa värikkääksi paikaksi, jossa lapsilla on paljon puuhaa. Miljöö on lokeroineen, lastenvessoineen ja nukkarihuoneineen todentuntuinen ja tuttu monista päiväkodeista.

Päivärytmikin on pääosin sellainen kuin tiedän monissa päiväkodeissa olevan: aloitetaan aamupiirillä, jatketaan leikillä, syödään, mennään nukkumaan ja ulkoillaan. Ainoastaan aamupäiväulkoilulle Tam-Tam ei kavereineen mene. Sen sijaan he muun muassa maalaavat ja musisoivat. Tam-Tam ja muut lapset selvästi luottavat päiväkodin henkilökuntaan, eikä kukaan lapsista esimerkiksi itke ikäväänsä. Iltapäiväulkoilussa Tam-Tam pahoittaa mielensä, kun Koko nappaa Tam-Tamilta lapion liian lujaa, mutta siihenkin pipiin auttaa opettajan lohdutus, puhallus ja halaus. Kun isä tulee iltapäivällä hakemaan, vilkuttelee Tam-Tam kaikille iloisesti ja jo selvästi odottaa seuraavaa päikkypäivää.

Tam-Tam menee päiväkotiin on kirjoitettu hyvänmielenkirjaksi ja jotenkin kannustavaksi kuvaukseksi päiväkodin arjesta. Tämän kirjan tarkoitus ei ole käsitellä lapsen jännitystä päiväkotitaivalta aloitettaessa, vaan tarjota mukavia lukuhetkiä, jonka aikana voidaan miettiä, millaista siellä päiväkodissa onkaan.

Tätä linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan muita päiväkoti ja koulu-aiheisia kirjoja käsitteleviä postauksia.

Veera Virtanen ja kiusaaja: Kuvakirja koulukiusaamisesta

Tuijata on julkaissut blogissaan perinteisen Naistenviikon haasteensa. Olen aikaisempinakin vuosina osallistunut haasteeseen esittelemällä naiskirjailijoiden tekemiä kirjoja. Tällä viikolla ensimmäinen Naistenviikon postaukseni käsittelee kuvakirjaa, jonka on kirjoittanut Anneli Kanto ja kuvittanut Noora Katto. Tämä Veera Virtanen ja kiusaaja (Karisto 2020, saatu kustantajalta) on Viisi villiä Virtasta -sarjan yhdestoista osa ja käsittelee nimensä mukaan koulukiusaamista.

Kirjan päähenkilö on Virtasen perheen esikoinen Veera, joka on nyt ekaluokkalainen. Reipas Veera viihtyy koulussa, jossa he opettelevat laskemaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Tytön hyviä ystäviä ovat jo esikoulusta tutut Kirsti ja Alex. Heidän kanssaan hän hyppii pihalla narua, kun kaksi luokan pojista, Jusa ja Niko, tulevat katsomaan ja naureskelemaan:

- Hahhaa, Alex leikkii tyttöjen kanssa!

Alex kiusaantuu, lähtee tyttöjen leikistä pois, eikä enää vastaa Kirstille ja Veeralle. Pian tämän jälkeen Veeran pulpetille ilmestyy paperi, johon hänestä on piirretty julma pilakuva. Veera ei tiedä, kuka tai miksi kuvan on lähettänyt, mutta hänelle tulee siitä paha mieli. Toinen lappu ilmestyy myöhemmin, ja Jusa ja Niko osoittelevat ja nauravat Veeralle.

Katon kuvitus on paikoin hyvin dramaattista ja jopa pelottavaa.
Kuvat kuvaavat näin hienosti hahmon tunteita ja mielenliikkeitä.

Kotona Veera tutkii surullisena lappuja, eikä tiedä, miten niiden kanssa pitäisi toimia. Aikuiselle kertominen tuntuu kantelemiselta. Niinpä hän päättää, ettei tee mitään ja toivoo, että kiusaaja lopettaa. Tilanne ei kuitenkaan lopu, sillä pian Veera saa myös tekstiviestin, jossa kiusaaja haukkuu häntä. Silloin Veera kuitenkin saa selville, kuka kiusaaja on. Viesti on tullut hänen ystävänsä Kirstin numerosta!

Veera ei voi käsittää tilannetta, etenkin, kun Kirsti käyttäytyy Veeran läsnäollessa ihan normaalisti. Onneksi Veera uskaltaa lopulta ottaa asian puheeksi Kirstin kanssa, jolloin käy ilmi, että kiusaamisen takana ei ole Kirsti vaan toinen yhtä yllättävä luokkatoveri. Tytöt menevät yhdessä kiusaajan puheille, ja tämä myöntää nolona tekonsa. Niiden takana on ollut pelko siitä, että häntä itseään alettaisiin kiusata. Tytät eivät jätä asiaa sikseen vaan selvittävät tilanteen yhdessä kaikkien asianosaisten kanssa, ja ikävä kiusaamisjupakka päättyy yhteisiin leikkeihin.

Veera Virtanen ja kiusaaja kertoo todentuntuisesti kiusaamistapauksesta, jollaisia ei saisi, mutta varmasti sattuu koulussa aina silloin tällöin. Tässä kirjassa tilanne ratkesi hyvin lasten omin avuin, mutta hieman minua jäi harmittamaan, ettei tilannetta ratkaisemaan oltu otettu aikuista mukaan. Antaako tarina nyt lukijalle sen kuvan, että aikuiselle kertoja on kantelija, kuten Veera epäilee? Harvemmin lapset osaavat näin isoa asiaa ratkoa keskenään niin, että kaikista osapuolista tulee ystäväviä. Eikä lasten sitä tarvitsekaan tehdä. 

Hienosti tarinasta kyllä välittyi se, ettei kiusaaja aina ihan ymmärrä, mitä saa kiusaamisella aikaan. Ja kiusaajakin saattaa itse olla epävarma tai nolona. Myös Veeran paha mieli ja hämmennys ikävän ja suuren asian edessä käyvät ilmi sekä tekstistä, että ilmeikkäästä kuvituksesta.

Näissä Virtasen perheen lapsista kertovissa kuvakirjoissa käsitellään monia muitakin suuria aiheita, kuten esimerkiksi pelkoa, varastamista, sukupuolittuneita käsityksiä lasten leluista ja tavaroista sekä esikoulun aloittamista. Tekstiä kirjoissa on aika paljon, mutta ainakin omat lapseni ovat silti jaksaneet kuunnella näitä oikein mielellään jo kolmevuotiaasta lähtien. Varmasti kuuntelemiskestävyyttä lisää se, että lapsi voi samalla katsoa kirjojen runsasta ja värikästä kuvitusta. Kiinnitin muuten huomioni yhteen seikkaan, jossa teksti ja kuvitus muodostavat yhdessä epäuskottavan kokonaisuuden. Veeran ja hänen luokkalaisensa opiskelevat koulussa i-kirjainta, mikä opetetaan oppilaille heti ekaluokan syksynä. Kirjan kuvitus on kuitenkin voikukkineen, syreeneineen ja tuomenkukkineen varsin keväistä. Lapseni eivät tietenkään kiinnittäneet tähän ristiriitaan huomiota, mutta itsenäni se kyllä häiritsi...

Muita Viisi villi Virtasta -sarjan kirjoja, joita blogissani olen esitellyt:

• Veera Virtanen ja esikoulu
• Virtaset huvipuistossa
• Vilma Virtanen virpomassa

Päiväkoti Heippakamu - Hung ja pantteripako

Oletko jo tutustunut Veera Salmen kirjoittamiin ja Elina Warstan kuvittamiin Päiväkoti Heippakamu -kirjoihin? Ne ovat hienoja kuvauksia päiväkodin arjesta, ja kirjoissa kuuluu onnistuneesti lasten ääni. Sarjan uusin, eli neljäs osa on nimeltään Päiväkoti Heippakamu - Hung ja pantteripako (Otava 2020). Sarjalle tyypilliseen tapaan tässäkin kirjassa päähenkilönä on yksi Heippakamun asiakkaista, eli lapsista. 

Tämän kirjan päähenkilö on neljävuotias Hung, joka on iloinen ja vauhdikas pieni poika. Toisinaan Hungin sisältä kuuluu kova PAMPAM, ja silloin Hung muuttuu pantteriksi. PAMPAM voi kuulua esimerkiksi silloin, kun joku yrittää toppuutella Hungin vauhdikkuutta tai silloin, kun Hungista tuntuu, että häntä ei ymmärretä. Hungin omissakin jaloissa on vauhtia, ja välillä niidenkin viilettäessä sattuu vahinkoja - hän esimerkiksi saattaa juostessaan tönäistä toista vahingossa. Silti pantterin tassuissa vauhtia on vielä enemmän, ja päiväkodin aikuiset ovat tottuneet rauhoittelemaan villinä viuhuvaa pantteri-Hungia, joka tykkääkin kovasti esimerkiksi sylittelystä, mutta ei paikallaan pysymisestä.

Hungista tuntuukin siltä, että aikuiset ja toiset lapset toruvat häntä koko ajan. Muiden lasten mielestä Hung tappelee, sillä lapset eivät tietenkään ymmärrä, ettei Hung yleensä tarkoita sotkea toisten leikkejä. Hänessä on vain paljon vauhtia ja välillä hän purkaa tarmonsa esimerkiksi heittelemällä palikoita, huutelemalla höpöjä sekä juoksentelemalla ympäriinsä. Silloin hän saattaa tahtomattaan satuttaa toista tai sotkea muiden leikit.

Hung pitää päiväkodin pienimmistä lapsista, sillä nämä eivät puhu tyhmiä juttuja, eli esimerkiksi kiellä Hungia riehumasta tai osallistumasta leikkiin. Valitettavasti aikuiset eivät aina osaa lukea tilanteita yhtään lapsia paremmin, ja tilanne kärjistyy Heippakamussa ikävästi, kun Ulla-aikuinen kieltää Hungia sotkemasta taaperoiden leikkejä, vaikka Hung on näiden kanssa ihan rauhallisesti jutustelemassa. Silloin Hungin sisältä kuuluu taas PAMPAM, ja Hung muuttuu pantteriksi. 

-RÄY! En minä sotke leikkiä, tyhmä Ulla! Olen kiltti! pantteri huutaa.

Pantteria ahdistaa ja surettaa, ja niinpä se säntää vapauteen, ulos päiväkodin portista ja vaarallisesti katuvilinän sekaan.

Kun pantteri hieman rauhoittuu, alkaa sitä pelottaa, sillä autot tuntuvat vihaisilta, eikä pieni pantteri pärjää niiden keskellä. Onneksi Ulla löytää pantterin ja vie sen taas turvaan päiväkotiin. Eikä pelästyneestä Hungista Ullan sylissä tunnu enää yhtään pantterilta. Hän saa rauhoittua turvallisen aikuisen lohduttamana. Päiväkodissa Ulla ja Hung vielä keskustelevat tapahtuneen läpi, ja myös Ulla pyytää anteeksi, että oli kieltänyt Hungia ja syyttänyt tätä turhaan pienempien leikkien sotkemisesta. 

Päiväkoti Heippakamu on vaikuttaa turvalliselta ja kodinomaiselta päiväkodilta, jossa lasten on hyvä kasvaa. Eivät senkään aikuiset kuitenkaan ole täydellisiä, ja joskus kaikille sattuu virheitä. Aikuiset kuitenkin pyrkivät ymmärtämään, kuuntelemaan ja keskustelemaan. Hung esimerkiksi on vauhdikas, mutta myös herkkä lapsi, joka vielä opettelee itsesäätelytaitoja. Ei varmasti ole helppoa, että monessa tilanteessa oma reagointitapa on niin voimakas, että muut lapset ajattelevat Hungin vain kiusaavan ja sotkevan. Kirjan lopetus on kuitenkin iloinen, sillä nukuttuaan rauhassa päiväunet, Hung jaksaa taas iltapäivällä leikkiä. Hän pääsee mukaan jalkapallopeliin, jossa muut oikein toivovat hänen vetävän täysillä.

Salmi on jälleen kerran onnistunut kuvaamaan uskottavasti sekä päiväkodin arkea että pienen ihmisen mielenliikkeitä ja tunteita. Warstan kuvitus on niin ikään  toimivaa. Kuvat tietysti tukevat tekstiä, mutta sen lisäksi myös kertovat omaa tarinaansa. Tarkkasilmäinen lukija voi niistä seurata, mitä muuta päiväkodissa tapahtuu ja kuinka esimerkiksi muuta lapset toimivat. Hungin pantterihetket kaikessa vauhdikkuudessa ja kaaottisuudessaan on kuvailtu hienosti sekä teksteissä että kuvissa.

Hurja Maija (Haluavatko kaikki tytöt leikkiä prinsessoja?)

Kirjailija Johanna Hulkko ja kuvittaja Marjo Nygård ovat tarttuneet uusimmassa yhteisessä kuvakirjassaan siihen melko sitkeään ennakkoluuloon, että kaikki tytöt haluavat pukeutua naamiaisissa ihaniksi prinsessoiksi ja pojat rohkeiksi ritareiksi, rosvoiksi tai prinsseiksi. Tämä aihe on etenkin näin Halloweenin aikaan ajankohtainen, ja olen itsekin törmännyt siihen lasteni entisessä päiväkodissa, jossa järjestettiin naamiaisten sijaan Prinsessat ja ritarit -päivä sillä ajatuksella, että tytöt pukeutuvat prinsessoiksi ja pojat ritareiksi. "Yäk", sanoin sanoin silloin ja sanon edelleen.

"Yäk!" taitaisi sanoa myös villissä Muurukaiset-ryhmässä päiväkotia käyvä Maija kirjassa Hurja Maija (Karisto 2019), kun päiväkodissa pidetään naamiaiset, ja ryhmän aikuinen Lissu pohtii tytöille ääneen: "Kukahan teistä on kaunein prinsessa". Maijasta Lissu hymyilee kuin hauki sen sanoessaan.

Maija kyllä antaa äidin pukea kotona hänet sekä parhaan ystävänsä Samuliinan prinsessoiksi, laittaa huulipunaa ja pitsihepeneitä. Prinsessa-asussa on kuitenkin vaikea hyppiä ja liikkua ja punatut huulet tuntuvat tahmeilta ja saavat Maijan näyttämään ihan pusukalalta. Maija ei tunnista tällingistä itseään ja ehdottaa Samuliinalla, että ystävykset menisivät kylpyyn pesemään itsensä puhtaiksi pakkelista. Vaahdon seassa Maija ja Samuliina pistävät pystyyn mahtavat merirosvoleikit, jossa tytöt näyttävät taivaanmerkit muun muassa möhkäkalalle ja hirmuahvenelle.

Maijaa eivät siis kiinnosta prinsessaleikit lainkaan. Hänellä on hyvä mielikuvitus, ja leikeissä uiskentelevat erilaiset keksityt kalat, ja niinpä molemmat tytöt päättävt pukeutua päiväkodin naamiaisiin merirosvoiksi. Päiväkodissa Lissu yrittää vielä kehua, kuinka hienoja merirosvoprinsessoja  Maija ja Samuliina ovat, mutta Maija korjaa topakasti: "Olen merten kauhu, hurja Maija, enkä sääli yhtäkään tulitokkoa."

Maija on ihana ja rohkea pikkutyttö, joka ei arastele sanoa, mitä ajattelee ja näyttää kiusaajilleenkin pitkää nenää. Hänen puuhistaan olemme lasteni kanssa saaneet lukea jo aiemmin kirjasta Ihana Maija. Suosittelen Hurja Maija -kirjaa paitsi kaikille lapsille - prinsseille, prinsessoille, merirosvoille, avaruussankareille, eläintekesyttäjille ja muille hahmoille - myös meille aikuisille, joista jotkut tarvitsevat hieman lempeää ajatusten tuuletusta. Annetaanhan kaikkien lasten ollaisia sellaisia kuin he haluavat sukupuoleen katsomatta? Mikäs siinä, jos tyttö haluaa olla prinsessa tai poika astronautti, mutta pidetään mielessä, että yhtä lailla tyttö voi pukeutua villiksi merirosvoksi tai ritariksi ja poika saattaa haluta olla vaikka kaunis ballerina!

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirja (Tammi 2019, arvostelukappale) jatkaa Elino Hirvosen kirjoittamaa Rämäpää-nimisestä tytöstä kertovaa kirjasarjaa hykerryttävällä tavalla - ovathan kirjan aiheena nimenkin mukaisesti vessasanat ja -jutut. Toisaalta, lapsia naurattavien vessasanojen lisäksi kirjassa käsitellään oikeasti aiheita, jotka mietityttävät varmasti monia pieniä esikoulu- ja koululaisia, mutta joista lastenkirjallisuudessa ei juuri ole puhuttu.

Prinsessa Rämäpään talvitaika kirjasta tutuksi tullut Rämäpää aloittaa esikoulun, mutta hänen mieltää painavat monet kysymykset: Entä, jos opettaja kysyy jotain mihin Rämäpää ei osaa vastata? Entä jos kaverit ovat kesän aikana muuttuneet, eivätkä leikit heidän kanssaan enää suju? Tai jos ryhmään mahdollisesti tulleet uudet lapset eivät pidä Rämäpäästä? Ja entäpä, jos häntä alkaakin itkettää koko ryhmän edessä, se vasta olisi kamalaa!?

Rämäpää on onneksi kekseliäs, ja hänellä on huippuhyvä mielikuvitus. Tyttö on kehittänyt itselleen loistavan selviytymispakin tilanteeseen kuin tilanteeseen: on esimerkiksi Itkun Estin-helmet, Tärkeiden Ajatusten kruunu ja näkymättömyysjauhe, joita voi käyttää, jos tiukka paikka yllättää. Kaikista näistä eskariin mukaansa ottamista taikakaluista huolimatta Rämäpään eskarin aloitus uhkaa kuitenkin mennä alusta asti pieleen. Hänen koiransa nimittäin pissaa päiväkodin lattialle, ja Prinsessa Rämäpäällekin iskee yllättäen vessahätä. Ei ole helppoa kertoa uuden ryhmän edessä, että pissalla pitäisi ehtiä käydä ja tiedustella, missä vessa mahtaa olla. Nimenhuudossa Rämpää ei sitten osaakaan enää kuin vessasanoja, ja hän esittelee itsensä vahingossa Pissa Rämäpääksi ja Prinsessa Pierupääksi, mitä kaikki tietysti nauravat kovasti! Kaiken huipuksi eskarin vessa haisee, eikä sinne uskalla mennä.

Eskarin ope joutuu soittamaan Rämäpään isälle, joka hakee tytön kesken päivän pois. Kotona Rämäpää on varma, ettei kukaan enää pidä hänestä ja päättää taikakalujensa avulla muuttaa Afrikkaan hoitamaan emostaan eksyneitä norsunpoikasia. Isä onnistuu kuitenkin löytämään ne lohduttavat sanat, jotka saavat Rämäpään ymmärtämään, että aika moni muukin jännittää vessajuttuja, eivätkä toiset luultavasti kuitenkaan pidä häntä pissana tai kakkana, vaikka nauroivatkin Pissa Rämäpäälle. Isän kanssa vessajutut kääntyvät lopulta hupsuiksi vitseiksi, ja seuraavana päivänä Rämäpää päättää taikakeinoin muuttaa tilanteen edukseen. Kun Rämpää on saanut vessataikansa valmiiksi ei hänen uusi eskarikaverinsa Kukka voi uskoa silmiään, saatikka tunnista vessaa samaksi vanhaksi haisukopiksi kuin ennen. "Sinä olet taikatyyppi!" Kukka intoilee.

Rämäpää on lapsi, jonka ajatus välillä poikkoilee aiheesta toiseen ja mielikuvitus laukkaavaa villisti, ja tätä lennokkuutta kuvaavat loistavasti sekä Hirvosen teksti että Mervi Lindmanin piirtämät eläväiset kuvat. Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa ovat Hirvosen lisäksi kirjoittaneet lapset Anna ja Iivari Kiiskinen, joilta kirjan idea alunperin oikeastaan on Hirvosen mukaan lähtöisinkin. Hän kertoi kirjan julkistamisjuhlassa, että Anna ja Iivari olivat olleet sitä mieltä, että seuraavassa Rämäpää-kirjassa pitää ehdottomasti olla mukana vessasanoja, mistä ajatus vessasanakirjasta lähti itämään. Tammen lastenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi kehui, että lasten mukanaolo kirjoitusprosessissa on tuonut kirjaan lisää käänteitä.

Uskon, että aika moni kirjan pieni lukija pystyy samastumaan sen tapahtumiin, ja ainakin meidän lapsemme halusivat kuunnella Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa illasta toiseen!

"Ulkona on kamalaa. Kaikki tuijottavat minua ja kuiskivat. Nyt ne ajattelevat, että olen joku pissa. Tuntuu ihan pissalta. Tai kakalta. Apua. Minulla on kakkahätä. En mene sinne hajuvessaan enää ikinä. Mahaan sattuu. Sattuu ihan kamalasti." (s.24)

Tietokirja kuljettaa ympäri maailmaa: Päivä maapallolla - Koulussa

Anniina Mikaman kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama lasten tietokirja Päivä maapallolla - Koulussa (Karisto 2019, arvostelukappale) esittelee lukijalle, millaista elämä on eri puolilla maapalloa. Pääosassa on lasten elämämä, ja kirjaan onkin valikoitunut kymmenen (kuvitteellisen) lasta eri puolilta maapalloa: Suomesta, Perusta, Japanista, Pekingistä, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Uudesta-Seelannista, Intiasta, Senegalista ja Iranista. Näitä eri kulttuureista kotoisin olevia lapsia yhdistävät leikki ja koulu, ja niihin kirjassa keskitytään. Kaikki lapset ovat siis sellaisista perheistä, joilla on ollut mahdollisuus ylipäänsä lähettää lapsi kouluun, ja kirjan esipuheessakin kerrotaan, että kaikki heistä eivät välttämättä ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia.

Kirjan "tapahtumat sijoittuvat aamu kuudesta ilta kahteentoista, ja sen aikana kerrataan, mitä kukin lapsista tekee. Jokainen aukeama on jaettu siten, että vasemmalla sivulla kerrotaan tarkemmin yhdestä lapsesta, esitellään, mitä hän tekee juuri tietyllä kellonlyömällä, mitä hän yleensä syö päivän aikana, mitä hän harrastaa, mitä pakkaa koulureppuunsa ja millaisia esineitä hänen huoneessaan on. Viereisellä (oikealla) sivulla esitellään lyhyesti, mitä muut yhdeksän lasta tekevät samaan aikaan ja paljonko kello on heidän kotimaassaan.

Kirjan vahvuus on tietysti lapsilukijoita kiinnostavat tiedot, jotka on kerrottu helposti ymmärrettävästi. Da Cruzin kuvitustyyli on runsasta ja havainnollista. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää tietoa nimenomaan koulusta, koska kirjan nimikin viittää siihen, että koulu olisi keskiössä. Nyt näin ei mielestäni ole. Olisiko yksi lisäkohta voinut olla vaikka kunkin oppilaan opiskelemat kouluaineet, jonka yhteydessä olisi kuva hänen luokkahuoneestaan? Minua ja lastani häiritsi hieman se, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla kyllä esiteltiin, mitä muut lapset tekevät, mutta heidän kotimaitaan ei mainita tässä yhteydessä lainkaan. Minun oli ainakin vaikea muistaa pelkän lapsen nimen perusteella, kuka kukin lapsista on ja mistä hän on kotoisin. Minun piti aina tarkistaa kyseinen tieto kirjan alkusivuilta, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. Lapsilukijaa voisi hyödyttää myös vasemman sivun lapsen kotimaan paikantava karttakuva, sillä ainakaan oma seitsenvuotiaani ei vielä muista, missä esim. Senegal sijaitsee, ja lukiessa olisi ollut kiva tarkistella, miten päähenkilölapsen maa sijoittuu suhteessa suomalaisen lapsen kotimaahan.

Lapseni kuitenkin tykkäsi tästä kirjasta, ja hänen on siitä myös helppo itse lukea pieniä tietopätkiä, sillä pitkiä tekstisepustuksia kirjassa ei ole. Lapseni löysikin sivuilta monta kiinnostavaa yksityiskohtaa ja ihmeteltävää asiaa eri maiden lasten elämästä. Kävimmekin kirjan äärellä keskusteluja muun muassa siitä, miksi jotkut lapset joutuvat pakkaamaan koululaukkuun eväsrahaa tai koulupuvun ja miksi jotkut lapset tekevät koulun jälkeen töitä (perulainen Luis erottelee eri perunalajikkeita). On tietysti tärkeää, avartavaa ja toivottavasti myös suvaitsevaisuutta lisäävää tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Lasten kannalta kiinnostavaa ovat yhtälailla erot kuin yhtäläisyydetkin. Tämä kirja voisi sopia myös koulussa luettavaksi ja toimia innoituksena vaikka oppilaiden omien maantiedon tai ympäristöopin esitelmien, näytelmien, tarinoiden tai vaikka julisteiden teossa. Kirjan lopussa on osio, johon lapsi voi kirjata ja piirtää oman arkipäivänsä (kirjassa puhutaan koulupäivästä, mutta se viittaa mielestäni siihen aikaväliin, jonka lapsi on koulussa, eikä koko valveillaoloaikaan).

Koulun aloitus jännittää: Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy

Kesälomastani on viikko jäljellä, ja ensi viikon tiistaina on aika aloittaa uusi lukuvuosi tokaluokkalaisten kanssa. Oma esikoiseni aloittaa koulutaipaleensa, joten tähän syksyyn liittyy paljon suuria tunteita: iloa, jännitystä ja odotusta. Tuleva koulun aloitus on ollut lapsemme mielessä jo hyvän tovin, ja olemme yhdessä käyneet läpi monia siihen liittyviä asioita. Olemme harjoitelleet koulumatkaa, ostaneet uuden koulurepun ja miettineet, mitä luokassa ehkä tehdään ensimmäisinä päivinä. Paljon on tietysti sellaista, mitä emme voi harjoitella tai ennustaa, ja uskon, että kaikki tulevat ekaluokkalaiset pohtivat, millainen oma ope mahtaa olla ja saako koulusta kavereita. Tällaisia asioita pohtii myös Aino, uusi ekaluokkalainen hänkin, kirjassa Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Kirja on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen toinen Ainosta ja Matiaksesta kertova kirja (Pieni Karhu 2019, arvostelukappale), ja se on sarjan ensimmäisen osan tavoin Selkokeskuksen selkotyöryhmän hyväksymä lastenromaani.

Olemme lukeneet kirjaa sekä esikoiseni että perheen viisi ja vajaa kolmevuotiaiden kanssa, mutta eniten kirjasta sai tietysti irti esikoinen, jonka on ollut helpoin samastua kirjan päähenkilön Ainon asemaan. Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä yönä Ainoa ei nukuta ollenkaan, ja hän jännittää jopa sitä, muistaako opettaja lopettaa kesälomaansa ollenkaan. Myös se aiheuttaa Ainolle päänvaivaa, ettei hän osaa vielä kaikkia kirjaimia eikä sanoa ärrää. 

Kun koulu sitten alkaa, huomaa Aino, että hänen uusi opettajansa on todella kiva ja koulun oppimisympäristöt väleineistöineen huippuluokkaa. Oppitunteja pidetäänkin hyvällä säällä läheisesä pikkumetsässä, ja jokainen oppilas saa heti alkuun itselleen pienen leikkihiiren, joka asustaa heidän pulpetissaan. Luokkahuoneessa on liikuntavälineitä puolapuista renkaisiin ja jumppapalloihin sekä nojatuoleja ja räsymattoja (ainakin meidän koulussa tekstiilit ja omat kalusteet ovat kiellettyjä) ja hylly täynnä kirjoja ja pelejä. Aino saa ilokseen myös huomata, että muutama hänen vanhoista eskarikavereistaan tulee hänen luokalleen, eikä tyttö onneksi joudu olemaan yksin.

Kirja sisältää oikeastaan neljä tarinaa, joiden kuluessa lukija voi seurata Ainon ensimmäisen koulusyksyn etenemistä. Sen aikana Aino oppii koulun tavoille ja tutustuu uusiinkin kavereihin. Hänen on helppo turvata kilttiin opettajaansa, joka jopa ompelee Ainon pihaleikeissä rikkoutuneet housut taas ehjäksi. Paras tarina on mielestäni Kirjaston kummitus, jossa koko luokka pääsee vierailulle lähikirjastoon, jonne on järjestetty mahtava halloween-rata kummituksineen, kummitusjuttuineen ja hurjine hahmoineen. 

Ikäviä tunteita tai tilanteita (liikuntatunnin kaatumista lukuunottamatta) ei kirjassa juurikaan tuoda esiin, ja koulu näyttäytyy hauskana ja innostavana paikkana. Lehtinen on kirjoittanut tarinan sellaiseksi, että lukijoille tulee siitä hyvä mieli, ja he saavat toivottavasti helpotusta omaan koulunalusjännitykseensä. 

Tämän linkin kautta pääset selaamaan blogissani esiteltyjä kirjoja, joissa käsitellään koulun, esikoulun tai päiväkodin aloittamista ja/tai elämää niissä.

Ihana Maija ja Veera Virtanen ja esikoulu (kirjoja päiväkodin ja eskarin aloitukseen)

Kun heinäkuu vaihtui elokuuksi, aloiettiin meidän perheessämme jälleen kerran uusi, jännittävä elämänvaihe nimittäin päiväkotiin tutustuminen. Kolmesta lapsestamme kaksi on ollut aikaisemminkin päivähoidossa, mutta nuorimmainen menee päivähoitoon nyt ihkaensimmäistä kertaa. Kaksi isompaa lasta vaihtavat päiväkotia, ja vanhin aloittaa kaiken lisäksi esikoulun. Minä palaan töihin, joten on tässä taas muutoksia kerrakseen!

Emme toki ole ainoa perhe, jossa lapset aloittavat loman jälkeen - tai ihan ensimmäistä kertaa -  päiväkodissa, eskarissa tai koulussa. Uudet asiat jännittävät ja askarrattuvat yleensä aina sekä vanhempia että lapsia, ja jokainen lapsi tietysti reagoi näihin muutoksiin omalla tavallaan. Minä itse olen huomannut, että muutokset ja uudet jutut on helpompi käsitellä ja hyväksyä, kun niistä puhuu lapsen kanssa etukäteen. Varsinkin vanhin lapsemme haluaa mielellään tietää etukäteen, millaista siellä uudessa päiväkodissa ja eskarissa on. Pienempien lasten kanssa voi ihan hyvin puhua yleisellä tasolla, mitä päiväkodissa tehdään ja millaisia päiväkotipäivät luultavasti tulevat olemaan. Ja tietysti kannattaa muistaa puhua siitäkin, että on ihan luonnollista jännittää ja vähän pelätäkin, mutta kannattaa myös miettiä, niitä uuden koulun/päiväkodin/eskarin kivoja puolia. 

Meillä aika monia uusia juttuja lähestytään paitsi keskustellen (ja tietysti kävimme uudessa päiväkodissa tutustumassa ihan paikan päällä) myös kirjoja lukemalla. Omasta hyllystämme löytyvät esimerkiksi kirjat Onni-poika menee eskariin, Onni-poika menee päiväkotiin, Mikko Mallikas menee kouluun ja Oona ja Eetu päivä hoidossa. Hiljattain ostin myös kirjastosta jo moneen kertaan lainatun Anneli Kannon kirjoittaman ja Noora Katon kuvittaman Veera Virtanen ja esikoulu -kirjan (Karisto 2014). Kirjassa Virtasen perheen vanhin lapsi, taitava ja tomera Veera aloittaa esikoulun.

Veera on itsevarma ja tottunut komentamaan pikkusisaruksiaan. Ensimmäisen eskaripäivän aamu kuitenkin alkaa hieman huonosti, sillä häneltä lähtee toinenkin etuhammas, eikä Veera pysty enää sanomaan s:ää ja r:ää. Koska Veera ei ole ollut päiväkodissa, hän ei tunne päiväkodin tiloissa toimivan eskarin tapoja, muita lapsia tai opettajaa. Meteli häiritsee Veeraa, mutta kukaan ei kuunteke, kun tämä yrittää komennella muita eskarilaisia.

Anneli Kanto ja Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu
Karisto 2014

Eskarissa on myös eräs Alex, joka on omien sanojensa mukaan ollut päivähoidossa jo vauvasta asti. Alex siis tietää kaiken ja kertoo sen myös kovaan ääneen. Poika ei taida tarkoitta pahaa, mutta käyttäytyy vähän tökerösti ja muun muassa nauraa Veeralle, kun tämä kaataa ruokalassa tarjottimen, eikä osaa sanoa omaa nimeään kunnolla. Veera siis inhoaa eskaria heti alkuunsa, eikä tilannetta helpota, että päivälepoaikaan ei uni tule silmään ja polttopallossakin hän palaa ensimmäisenä. 

Anneli Kanto ja Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu
Karisto 2014

Päivän loppupuolella Veera kuitenkin huomaa, että myös kaikkitietävä Alex on vielä pieni poika, joka tarvitsee Veeran apua. Ja laululeikkituokion aikana Veera pääsee loistamaan ja saa itseluottamustaan takaisin. Ensimmäinen eskaripäivä ei sitten onneksi kuitenkaan ole täysi katastrofi, ja kun r- ja s-kirjaimetkin kotona taas "löytyvät", päättää Veera mennä eskariin seuraavanakin päivänä.

Anneli Kanto ja Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu
(Karisto 2014)

Toinen, ihanan rohkaiseva kirja, jossa päähenkilö menee uuteen päiväkotiin on Kariston Rohkeus-kirjoituskilpailussa kunniamaininnan saanut kuvakirja Ihana Maija. Kirjan on kirjoittanut Johanna Hulkko ja herkällä otteella kuvittanut Marjo Nygård. Maija on herttainen tyttö, joka rakastaa hyönteisiä ja haaveilemista. Hän on rohkea ja reipas ja tykkää leikkiä parhaan ystävänsä kanssa metsää pöydän alla. 

Johanna Hulkko ja Marjo Nygård: Ihana Maija
(Karisto 2018)

Maija lähtee äitinsä kanssa neuvolaan, ja matka sinne kulkee päiväkodin ohi. Päiväkodin pihalta eräs lapsi huutaa Maijalle ja äidille: "Läski!", ja Maija huomaa, miten äiti tulee siitä surulliseksi. Maija tulkitsee tilanteen niin, että poika on haukkunut äitiä ja käy näyttämässä pojalle rumimman irvistyksen. Maija ei siis vähästä säikähdä! 

Johanna Hulkko ja Marjo Nygård: Ihana Maija
(Karisto 2018)

Neuvolassakin äiti on selvästi jännittynyt, mutta Maija ei ilmeisesti yhtään. Hän tuntee neuvolan tdin ja pitää tästä kovasti. Täti punnitsee Maijan ja kyselee tytön ruokailu- ja liikuntatottumuksista. Iloinen ja sanavalmis tyttö kertoo pitkän listan terveellisistä ruuista, joita syö paivittäin ja selostaa liikunnallisia leikkejä ja puuhia, joita tykkää harrastaa. Tätiä naurattaa, ja äiti on helpottunut.

Johanna Hulkko ja Marjo Nygård: Ihana Maija
(Karisto 2018)

Kotimatkalla Maija ja äiti kävelevät sen saman päiväkodin ohi kuin menomatkalla. Tällä kertaa kaksikolle huudellut poika tuleekin pyytämään Maijaa leikkimään, ja Maija lupaa tulla seuraavana päivänä, kun hän aloittaa päiväkodissa. Seuraavana aamuna Maija on jo kuuden aikaa eteissä vaatteet päällä valmiina odottamassa päiväkotipäivän alkamista. Häntä ei taida jännittää päiväkodin aloittaminen lainkaan!

Johanna Hulkko ja Marjo Nygård: Ihana Maija
(Karisto 2018)

Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa - Kuvakirja kertoo, ettei vieraan kielen oppiminen ole aina helppoa

Kirjailija Johanna Venho voitti noin vuosi sitten tekstillään Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa Kariston Rohkeus-aiheisen kirjoituskilpailun. Tekstin kuvittajaksi valikoitui Hanneriina Moisseinen, joka onkin osannut todella hienosti tulkita Venhon tekstiä ja kuvittaa sen, mikä tekstissä on oleellista. Kirja kertoo pienestä Amirista ja eräästä oppitunnista, joka ahdistaa Amiria kovasti. Poika on maahanmuuttaja, eikä osaa vielä kunnolla suomea. Nyt Amirin pitäisi kirjoittaa runo, jossa on riimit.

"En osaa suomea, en osaa runoa", Amira ajattelee. Siinä, missä Amirin oma kieli on täynnä pehmeitä kurkkuäänteitä, juuttuvat suomenkieliset sanat kurkkuun kulmikkaina ja jäävät kuivina kielelle. Opettaja lukee oppilaille tunnin aluksi Onnimanni-runon, mutta runon sanat ovat Amirille käsittämättömiä: matikka, pytikkä, maitopyörä...

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Amirin ahdistus kasvaa, mutta hän tarttuu opettajan kehotuksesta kynään ja ryhtyy piirtämään runoa varten vaadittavaa otusta. Syntyy Hauf, jolla on korvat, luutamainen häntä, mustat siivet, kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. Hauf on ollut Amirin sängyn alla illalla, se asuu myös Amirin pulpetissa ja syö kyniä. Sen hengitys on kuuma ja rahisee. Hyvää tarkoittava, mutta oikeasti aika ymmärtämätön opettaja yrittää kannustaa Amiria, kehuu piirustusta ja Hauta. Opettaja ei kuule viimeistä f-kirjainta, eikä ymmärrä, että Amirin paperille syntyy hauf, eli pelko hänen omalla kielellään, sillä, jolla Amir osaisi kirjoittaa runon.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Paperin yläreunaan Amir saa kirjoitettua: Luletko etä Hau on kilti. Se on. Kello käy, eikä Amir pysty eikä osaa kirjoittaa muuta. Kun tulee aika lukea runot luokalle, opettaja katsoo pojan paperia ja vihdoin onneksi ymmärtää:

-Kuule, luulen, että sinulla on runo valmiina mielessä. Onko? 
Amir nyökkää. -Lyhyt runo.
-Tulisitko lukemaan sen kaikille ääneen?

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Vaikka Amiria pelottaa edelleen, hän saa luettua runonsa omasta päästään, ja kaikki taputtavat sille. Lopulta Amir onnistuu myös kuiskaamaan opettajalle, että otus on Hauf - pelko. Sen jälkeen poika työntää paparin pulpettiinsa, jossa Hauf on ja pysyy. Mutta hän voi työntää käden pulpettiin ja rapsuttaa sen niskaa. Hän voi napata kynän sen suusta ja kirjoittaa kirjaimia, joista vähitellen tulee myös oikeita suomenkielisiä sanoja.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Vieraan kielen oppiminen keskellä vieraskielistä ympäristöä ei varmasti ole helppoa. Amirinkin hyvää tarkoittavalla opettajalla meinasi kokonaan mennä ohi, että hän vaati pojalta aivan liikaa. Se meidän itse kunkin olisi hyvä muistaa, ja tämä Venhon kirjoittama hieno kuvakirja auttaa sekä kantasuomalaisia että maahanmuuttajia, aikusia ja lapsia ymmärtämään, millaista on, kun ei vielä osaa tai ei ihan ymmärrä. Toisaalta kirjan sanoma myös kannustaa: aina voi oppia ja pelon voi voittaa!

Tänään 21. heinäkuuta vietetään Johannan nimipäivää, joten paljon onnea Johanna Venholle sekä muille nimpparisankareille!

Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö

Kirjailija Veera Salmen ja kuvittaja Elina Warstan tekemät Päiväkoti Heippakamu -kuvakirjat ovat kaikkien meidän perheenjäsentemme mielestä aivan mahtavia. Ne onnistuvat kuvailemaan päiväkodin arkea vallattomasti ja lämminhenkisesti, ymmärtäen ja kunnioittaen päiväkodin lasten sekä aikuisten erilaisuutta ja ainutlaatuisuutta. Warstan värikkäät kuvitukset muodostavat onnistuneen kokonaisuuden yhdessä Salmen leikittelevän ja lapsikertojan näkökulmasta kirjoitetun tarinan kanssa.

Jokaisessa Heippakamu-kirjassa on eri päähenkilö, joka kuvailee päiväänsä Heippakamun päiväkodissa. Salmen luomat lapsihahmot ovat keskenään erilaisia, ja heillä jokaisella on omat luonteenpiirteensä sekä tapansa reagoida päiväkodissa tapahtuviin asioihin. Lapsikertoja kuvailee tilanteita omasta näkökulmastaan ja kertoilee, miltä hänestä milloinkin tuntuu. Päiväkodin arki näyttäytyy näiden kirjojen kautta iloisena, mutta aika hektisenä. Aikuset ovat ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta välillä hekin erehtyvät eivätkä heti huomaa kaikkea. Lasten tunteetkin vaihtelevat nopeasti, kun tilanteet päivän aikana muuttuvat moneen otteeseen.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö
(Otava 2018)

Uusimman Heippakamu-kuvakirjan päähenkilö on Isabella, joka aikoo isona ryhtyä isänsä tavoin taksikuski-Linkreeniksi ja jonka mukana kulkee aina hänen paras ystävänsä eli etusormikaveri prinssi Puuro Suklaatukka. Päiväkodin Ulla-tädin mukaan Isabella on sellainen villi ja vapaa. Aina Isabellakaan ei jaksa olla villi ja vapaa, iloinen ja pelleilevä, ja esimerkiksi laskeminen tuottaa hänelle hankaluuksia. Hän mieluummin tyytyy näkkäriin, kun kertoo, kuinka monta herkkuviinirypälettä hän lautaselleen haluaisi.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö
(Otava 2018)

Kun päiväkotiin tulee uusi Stella-niminen tyttö, on Isabellan hieman hankala hyväksyä sitä huomiota, jonka tämä saa osakseen. Uusi tyttö tuikkii kuin tähti, heittää esittelyssä tuosta vain kuperkeikan ja saa aikuiset touhuamaan ympärillään. Niissä tilanteissa Isabella sitten muistaakin olevansa villi ja vapaa ja yltyy hupsuttelemaan.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö
(Otava 2018)

Iltapäivällä Isabella saa neronleimauksen kesken askartelutunnin: Hän keksii, kuinka voi itsekin tulla yhtä kimaltavaksi ja tuikkivaksi kuin uusi tyttö. Isabella sulkeutuu vessaan hilepurkin kanssa ja huiskuttelee sitä päälleen. Lopputulos ei ole ihan toivottu, koska hileitä menee silmiin, mikä saa Isabellan ja Puuro Suklaatukan itkemään.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö
(Otava 2018)

Onneksi päiväkodin toinen hoitja Tson-Osman on tilanteen tasalla, ja korjaa kaiken taas hyväksi. Loppujen lopuksi Isabella älyää olevansa ihan yhtä tuikkiva kuin Stella, jonka kanssa leikkiminen onkin sitten Isabellasta aivan mahtavaa!

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö
(Otava 2018)

Päiväkoti Heippakamu - Isabella ja tuikkiva tyttö (Otava 2018, arvostelukappale) on sarjan kolmas osa. Mielestäni kaksi edellistäkin osaa ovat olleet hyviä, mutta tästä uusimmasta kirjasta taidan pitää kaikkein eniten. Tämä kolmas osa ei ole aivan niin pitkä, eikä tekstiä ole ihan yhtä paljon kuin aiemmissa kirjoissa. Sarjan kirjat eivät päästä lapsilukijaa ihan helpolla, eikä kaikkea ole valmiiksi selitetty eli kirjoitettu auki. Heippakamu-kirjat herättävät lapsissamme kysymyksiä ja keskustelua. Lasten isä oli lukenut tämän kirjan iltasaduksi ja kehui, kuinka hienoja kysymyksiä lapset esittivät kirjan tapahtumista ja Isabellan puuhista. He miettivät yhdessä, miksi Isabella toimi kuten toimi, mitä ovat mustasukkaisuus ja kateus, epävarmuus ja yksinäisyys. Ja seuraavana päivänä esikoisemme halusi, että piirrän hänelle etusormeen oman Puuro Suklaatukan!

Klikkaa alla olevaa videota ja pääset kurkkaamaan, miltä Isabella ja tuikkiva tyttö näyttää ja kuulostaa luettuna.