Toinen versio on Peliko lastenkirjojen ilmeisesti 60-luvulla julkaisema pahvinen läpyskä 3 pientä nallea, jossa värit ovat iloisia ja kuvat jotenkin herttaisen siviä kaikessa vanhanaikaisuudessaan. Viimeinen tarinaversio Kultakutrista ja kolmesta karhusta (suom. Raija Viitanen) löytyy 1990 julkaistusta Peikkomuorin satuja -kirjasta. Kirjan kauniit, realistiset kuvat on piirtänyt Maj Fagerberg.
Jostain syystä esikoinen on viime aikoina halunnut lukea näitä kolmea kirjaa varsin monta kertaa. Kultakutrin ja karhujen tarina itsessään lienee kaikille tuttu; Pieni tyttö lähtee seikkailulle syvälle metsään ja päätyy tutkimaan kolmen karhun taloa. Siellä hän syö nallejen puurot, rikkoo tuolin ja päätyy uinumaan autuasta unta pikkunallen sänkyyn, josta kolme karhua hänet vihdoin löytää. Minäkin olen sadun kuullut monesti lapsena, mutta vasta nyt aikuisena hieman kummeksuttaa tarinan opetus. Kultakutri säikähtää karhuja niin kovin, että juoksee kotiin, eikä enää koskaan lähde yksin niin syvälle metsään. Tuntuu erikoiselta, että tarinan lopussa ohitetaan kokonaan se seikka, että Kultakutri oli tunkeutunut toisten kotiin, syönyt muiden ruuat ja rikkonut toisten omaisuutta. Lapsena minulle ainkin jäi sellainen olo, että kiukkuiset karhut olivat tarinan pahiksia. Ainoastaan Peikkomuorin satuja -kirjan tarinassa Kultakutri "ei ole ollut yhtä utelias näkemään, millaista toisen kotona on".
On aika mielenkiintoista lukea samasta, tutusta sadusta kolme hieman erilaista versiota - varsinkin, kun meillä ne jostain syystä aina halutaan lukea peräkkäin. Vielä lapsemme ei ole ihmetellyt, miksi sama tarina onkin hieman erilainen eri kirjoissa ja kuvat kovin erilaisia. Ehkä näidenkin keskustelujen aika vielä tulee (ja sisäinen opettaja minussa jo hyrisee innosta *heh*).
Mielestäni opetus on, että ei saa eikä kannata mennä toisten kotiin ilman lupaa, koska siitä seuraa harmia kaikille osapuolille.
VastaaPoistaToisekseen, Kultakutri valitsee aina isoimman vaihtoehdon, mutta lopulta pienin onkin paras. Ja vaikka pienin puuro ja pienin tuoli osoittautuvat jo parhaaksi, niin vielä senkin jälkeen hän sänkyä valitessaan kokeilee ensin isointa sänkyä. Minusta tämä kuvastaa ihmisen luontaista taipumusta tietynlaiseen ahneuteen, kyltymättömyyteen, jopa suuruudenhulluuteen. Sadulla yritetään ehkä sanoa, että monesti vähempikin riittää.
Kiitos kommentistasi! Tuo on hyvä tulkinta, ja ainakin meidän aikaamme hyvin sopiva. Monestihan näihin vanhohin satuihin liittyy myös jokin ihan lapsille tarkoituksella suunnattu opetus. Esim. tässä nähdäkseni halutaan vaikuttaa siihen, ettei lapsi lähtisi yksin seikkailemaan vaan pysyisi turvallisesti kotipiirisä.
Poista