Riikka Jäntin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Pikku hiiri, tuuliviiri (Tammi, 2015) on kaikessa yksinkertaisuudessaa ja tuttuudessaan oikein näpsäkkä lastenkirja, joka herätti ainakin meillä paljon nyökyttelyä ja ymmärtävää muminaa - ainakin siis meissä aikuislukijoissa. Kirjassa näet kuvataan Hiiru-hiiren päivä, joka sisältää varsin paljon leikki-ikäisten lasten perheille tuttuja tilanteita, joissa lapsi ei halua tehdä jotain tai haluaa tehdä asiat itse. Pukeminen ei esimerkiksi sovi Hiirulle ollenkaan, eikä hän ainakaan halua, että äiti siinä auttaa. Tarhamatkalla Hiiru ei tahdo kiiruhtaa, vaan pomppia lätäköissä. Kotiinkaan Hiiru ei halua tarhasta lähteä eikä syödä ruualla kasviksia. Peliaikaakaan ei saisi rajoittaa ja hampaiden pesu se vasta onkin Hiirusta kurjaa. Kuulostaako tutulta?
Hiiru onkin kovin tyypillinen leikki-ikäinen, joka on yhdessä hetkessä iloinen ja tyytyväinen, mutta toisessa tilanteessa harjoittelee oman tahtonsa ilmaisemista vähän liiankin voimakkaasti. Silti kiukkutilanteet menevät nopeasti ohi, eikä äitihiiri anna uhmikselle periksi. Hän pitää silmiään pyöritellen näissä ei-ei -tilanteissa oman päänsä ja tarvittaessa kuljettaa Hiirun vaikka hännästä pukemaan tai hammaspesulle (Tämä olikin seikka, josta eiskoinen suuttui: "Miksi tuo roikottaa Hiirua hännästä?!"). Niin hiiri touhuaakin hetken kuluttua jo hyväntuulisena jotain muuta, ja on unohtanut kiukuttelun aiheensa.
Vaikka Pikku hiiri, tuuliviiri tarjoaakin isoille ja pienille lukijoille tilanteita, joihin on helppo samastua, mutta se ei sisällä mitään varsinaista opetusta. Siitä puuttuukin monelle lastenkirjalle tyypillinen kasvattava ja opettavainen ote. Kirjassa ei myöskään ole mitään selkeää juonta huippukohtineen, vaan se on pikemminkin kuvaus yhdestä tavallisesta päivästä leikki-ikäisen hiirilapsen perheessä. Olikin oikeastaan ihan virkistävää lukea vaihteeksi lastenkirja, jonka tarkoitus ei ollutkaan tuoda ratkaisuja konfliktitilanteisiin tai kasvattaa pientä lukijaa. Kirja tyytyy vain kuvailemaan näitä arkisia tilanteita sellaisina, kuin ne varmasti monessa perheessä koetaan.
Jäntin kuvitus tuo mieleen vanhat lasten kuvakirjat, etenkin Tammen kultaiset kirjat. Kirjassa kuvitus on tärkeässä roolissa, ja tekstin osuus on vähäinen. Teksti koostuu pitkälti Hiirun ja äidin välisestä vuoropuheluista ja muodostuu lyhyistä repliikeistä. Kuvat kuljettavat tarinaa eteen päin, ja tarina on olisi helposti luettavissa niistä jopa ilman tekstiäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.