Kirja ystävyydestä ja rohkeudesta: Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Lukisessaan Katja Lahden kirjoittamaa ja Annukka Palménin kuvittamaa saturomaania Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu (omakustanne, saatu kirjailijalta) lukija pääsee Pikkis-nimisen mörököllilapsen mukaan etsimään tämän parasta ystävää Kirppaa ja selviytymään huikeista vaaroista keväisessä metsässä. Matkan aikana Pikkis oppii olemaan rohkeasti oma itsensä, selviämään yksin yön metsässä ja ylittää itsensä monta kertaa. Kirjan kantava teema on kuitenkin ystävyys, sillä juuri ystävän katoaminen saa Pikkiksen lähtemään yksin metsään tätä etsimään ja ystävän vuoksi Pikkis ylittää itsensä monta kertaa!

Mörököllit ovat karvaisia otuksia, jotka elävät metsissä ja hoitavat niitä. Nuoret mörököllit ansaitsevat itselleen kasvaessaan jymykiviä, joita nämä saavat, kun ovat toimineet fiksusti ja rohkeasti. Tarinan alussa Pikkikseltä puuttuu vielä viimeinen jymykivi, jonka ansaitsemiseksi hänen täytyy olla rohkeasti oma itsensä.

Kirpan etsintäretki käynnistyy, kun Kirppa ei pitkän talven jälkeen ilmestykään ystävysten sopimalle tapaamispaikalle, eikä Kirpan äiti saavu Mörökölliaikuisten kokoukseen. Muut huolestuvat heistä, ja Pikkis saa luvan lähteä selvittämään, mitä ystävälle ja tämän perheelle on tapahtunut. Onko talven aikainen suuri lumivyöry kenties pyyhkäissyt mörökölliperheen mennessään? Pikkis varustetaan retkelle hyvin, ja hän saa sen aikana harjoitella monia tärkeitä luonnonssaselviämisen edellyttämiä taitoja kuten laavun tekemistä, suunnistamista ja melomista kuohuvassa koskessa - vaikka inhoaa kylmää vettä!

Pikkis onnistuukin lopulta selvittämään Kirpan ja tämän perheen kohtalon ja löytää heidät suuren rotkon pohjalta. Kaikki ovat onneksi kunnossa, mutta pelastaakseen ystävänsä, tämän perheen ja itsensäkin rotkosta Pikkiksen täytyy selvittää tie ulos jyrkästä rotkosta. Pelastusoperaation tuoksinassa Pikkikselle selviää itsestään uusi, jännittävä ja kirjaimellisesti aivan loistava uusi piirre, jonka avulla pimeäkin muuttuu valoisaksi. Kun kaikki ovat löpulta turvallisesti muiden mörököllien luona, on Pikkis totisesti ansainnut viimeisen jymykivensä!

Luimme tämän noin viikon aikana iltasaduksi seitsemänvuotiaan lapseni kanssa, ja lapsi tuntui kiinnostuvan kirjasta sen puolivälin tienoilla, jolloin tapahtumat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja jännittävämmiksi. Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu toimii mainiosti ääneenlukikirjana noin 5 - 9-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja on ohuehko (alle 80 sivua), mutta tekstiä on paljon, eikä aloitteleva lukija jaksa sitä vielä lukea itse. Kirjan kuvat ovat isoja ja laadukkaita, mutta niitä ei ole jokaisella aukeamalla, eli kirja on selvästi tekstipainotteinen. Lahti kirjoittaa taitavasti, ja pidän erityisesti siitä, miten tekstin sisän on ujutettu paljon tietoa luonnosta ja luonnossa liikkumisesta.

Hauska kirja ahmimisikäisille: Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta

"Tuo ei taida kyllä olla mun tyylinen kirja", totesi esikoinen, kun ehdotin hänelle, että lukisimme iltasatukirjaksi seuraavaksi Elise Gravelin kirjoittaman ja kuvittaman lastenromaanin Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (WSOY 2019, suom. Aila Herronen, arvostelukappale kustantajalta). Onneksi sain lapsen ylipuhuttua kuuntelemaan, kun luen tätä kirjaa, sillä lopulta tämä tykkäsi siitä niin paljon, että olisi halunnut lukea sen heti perään uudestaan ja kyseli, milloin toinen osa ilmestyy. Kaiken huipuksi esikoiseni, joka on hiljattain oppinut lukemaan itse lyhyitä kirjoja, innostui itse lukemaan Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa olevia lukuisia puhekuplia, huudahduksia ja lyhyitä tekstikatkelmia (omatoiminen lukeminen ei ole vieläkään hänen mielipuuhaansa noin muuten...)

Tarinan päähenkilö on Olga-tyttö, joka tykkää valtavasti eläimistä - siis aivan kaikista eläimistä. Olga tutkii niitä, lukee niistä ja kirjaa havaintojaan ylös vihkoonsa. Eläimet siis ovat hänen mielestään paljon ihanampia kuin ihmiset, ja Olgan hyvä ystävä onkin hänen lavuaarinsa alla asuva Rita-hämähäkki, joka osaa Olgan mielikuvituksessa puhua ranskaa. Ihmisten kanssa Olga ei tule hirveän hyvin toimeen, eikä esimerkiksi ymmärrä ollenkaan lähistöllä asuvia Lalalaa-tyttöjä, jotka lukevat Pis sis -lehteä, jumaloivat korealaista Bip Bipop -laulajaa ja ovat kiinostuneita ainoastaan vaatteista ja kampauksista.

Eräänä päivänä Olga löytää pihaltaa sateenkaaren väristä kakkaa, joka vaikuttaa vahvasti jonkin tuntemattoman eläinlajin jätöksiltä. Olga ryhtyy tutkimaan asiaa ja löytää pian myös kummallisen otuksen, joka on selvästi aivan uusi laji ja jonka Olga ottaa kotiinsa asumaan. Olga nimeää otuksen sen ääntelyn perään Njääksi, ja ryhtyy tekemään Njäästä havaintoja ja yrittää selvittää, mikä laji se on ja mistä se on kotoisin. Vaikka Njää on hassun näköinen (Olgan mielestä ihana) ja haisee kamalalle, se valloittaa Olgan sydämen. Njään kautta Olga tutustuu myös uusin ihmisiin, ja joutuu puolustamaan uutta otusystäväänsä Lalalaa tyttöjen pilkalta. Olgan suru onkin suuri, kun Njää yllättäen katoaa, eikä etsinnöistä huolimatta löydy mistään.... Lopulta selviää, että katoamisen takana on varsin yllättävä taho, ja onneksi lopuksi voidaan jopa todeta, että Njään katoamisesta (ja löytymisestä) seuraa aika paljon hyvääkin!

No mikä Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa sitten on niin hauskaa, että lapseni käski minun sanoa kirjantekijöille, että kakkososan pitää ilmestyä pian? Vastaus lienee huumori, tarinan pähkähullut yksityiskohdat ja runsas sarjakuvamainen kuvitus. Kirja on oikeastaan ihan hupsu, siinä puhutaan aika paljon koiran pissasta, eläinten jätöksistä ja oudoista ruuista sekä pahoista hajuista. Lisäksi Njää päästelee tuon tuosta outoja ääniä ja huudahduksia kuten: "Njää!" "Dau dau dau!" ja "Rumpu!", jotka sopivan hassulla äänellä luettuna saivat lapseni aina kikattamaan. Kaikki nämä seikat siis tekevät Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjasta sellaisen, että uskon sen vetoavan paitsi omaani myös moniin muihin ahmimisikäisiin lukijoihin. Kirja on loppujen lopuksi aika nopealukuinen, sillä siinä on paljon sarjakuvatyylisesti kuvitettuja sivuja, isoa fonttia ja suuria kuvia. Itse aion suositella tätä heti muutamalle ekaluokkalaiselle oppilaalleni, jotka ovat innostuneet nyt lukemaan Neropatin päiväkirjoja. Veikkaampa, että he ihastuvat myös Olgaan!

Runoja ekaluokkalaisille (eli yhden ekaluokan runoprojekti)

Kalevala-projektin jälkeen luokassamme siirryttiin runojen käsittelyyn. Liukuma olikin kovin helppo ja luonnollinen, sillä toki jo Kalevalaan tutustuessamme olimme puhuneet, että Kalevala on kirjoitettu runomuotoon ja niitä runoja on usein laulettu. Runoprojektimme siis alkoikin sillä, että luin Kalevalasta lyhyen runopätkän, jonka jälkeen opettelimme kalevalaisen runomitan hieman yksinkeratistettuna: kahdeksan tavua yhdessä säkeessä (säe-termi tuli ensimmäistä kertaa, puhuimme yksinkertaistettuna säkeestä eli runon rivistä). Tämä tavujen laskeminen on tuttua jo ihan ensimmäisistä koulupäivistä, sillä sanoja puretaan tavuiksi paljon ekalla luokalla. Päästin myös sisäisen runolaulajani valloilleen ja lauloin jokaisesta oppilaasta pienen säkeen, ja oppilaiden tehtävä oli laskea, onko kyseessä kalevalamitta vai ei.

"Oili onpi tyttö nuori. Jaakko pelaa jalkapalloo."

Lopuksi oppilaat saivat pötkötellä rentoutumisharjoituksessa selällää, silmät kiinni ja kuunnella, kun luin kalevalamittaisia loruja Elina Pullin kirjoittamasta lorukirjasta Sylisampo (Lasten Keskus 2018).

Toisella tunnilla siirryimme riimipareihin ja riimirunoihin. Tämän tunnin opiskelimme ateljee-opetusmenetelmällä (eli aloitimme opetuspiirissä, sen jälkeen puolet oppilaista siirtuivät itsenäiseen lukemiseen, puolet luovaan kirjoittamiseen, jonka jälkeen vaihto). Luin ensin oppilaille valikoituja Kirsi Kunnaksen kirjoittamia riimirunoja lorukirjasta Tiitiäisen runolelu (WSOY), ja kirjasimme ylös säkeiden viimeiset, rimmaavat sanat. Luimme ne, tutkimme sanoja ja tarkastelimme, mitä tarkoittaa riimiparit ja riimirunot.

Tämän jälkeen puolet oppilaista lähtivät lukemaan omia runokirjojaan, joita olin valikoinut ja hakenut heille kirjastosta. Puolet oppilaista lähti kirjoittamaan luovan kirjoittamisen tehtävää, jossa heidän piti kirjoittaa vihkoon taululle kirjoittamani sanalista (kukka, lokki, takki, nappi, kuu) ja keksiä näille sanoille riimiparit. Noin viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen teimme vaihdoin, eli lukijat menivät kirjoittamaan ja kirjoittajat lukemaan.

Seuraava tunti oli atk-tunti, jossa harjoittelimme sekä tekstinkäsittelyohjelman käyttöä, että riimipareja. Sanelin sanan, oppilaat kirjoittivat sen tavuittain (minä kävin tarkistamassa) ja keksivät sanalle riimiparin. Tämän olisi voinut toteuttaa myös niin, että oppilaat olisivat hakeneet koreista lappuja, joihin olisin kirjoittanut sanan, lukeneet sen, kirjoittaneet saman sanan, sitten tarkistaneet oikeikirjoituksen lukemalla sanan uudestaan ja lopuksi keksineet riimiparin. Minä vain en ehtinyt tehdä noita lappuja etukäteen, joten jouduimme tyytymään saneluun.

Neljännellä tunnilla luimme ns. "muunlaisia runoja", eli sellaisia, jotka eivät rimmaa ja joista osa voi olla ihan pähkähullujakin. Ihania runoesimerkkejä löytyy esimerkiksi Laura Ruohosen kirjoittamista Allakka Pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus -runokirjoista (Otava). Oppilaat tyrskivät naurusta monien runojen kohdalla, enkä yhtään ihmettele, miksi. Ruohosen runot ovat svengaavia, kekseliäitä ja oikeita sanojen ilotulituksia. Näiden runokirjojen runot ovat taipuneet sekä lasten televisiosarjaksi että musikaaliksi Kansallisteatterin näyttämölle.

Me otimme oppilaiden kanssa lähempään tarkasteluun Tippukivitapaus-kirjasta löytyvät Jos on hanskat -runon. Luimme runon ja lähdimme kehittelemään sille jatkoa. Jokainen oppilas siis kirjoitti oman "Jos on ... Tarttee ... "-runonsa vihkoon. Lopuksi luimme ne yhdessä ääneen, jonka jälkeen katsoimme vielä netistä Tippukivitapaus-musikaalin mainoksen, jossa kyseinen runo on laulettuna. Tästä sai hyvän aasinsillan siihen, että moni laulu on itseasiassa oikestaan runo tai loru, johon on sävelletty musiikki. Hauskaa oli, että Jos on hanskat -runo jäi soimaan monelle oppilaalle korvamatona, ja sitä he sitten lauloivat mennessään ulos välkälle.

Runoviikon jälkeen olemme ottaneet tavaksi lukea joka viikko yhden uuden runon, eli "viikon runon". Tämä runo on sitten esillä luokassa koko viikon, ja oppilaat voivat käydä itse sitä lukemassa. Jos minä meinaan unohtaa esitellä uuden runon, oppilaat osaavat jo kysyä, että mikäs tämän viikon runo onkaan.

Tässä muutamia blogissani esiteltyjä runokirjoja, joista osa sopii oikein mukavasti tähän kevätvuodenaikaan.

Heli Laaksonen: Ykköne
Tuula Korolainen & Riitta Tulusto: Leijona se venytteli
Tittamari Marttinen: Riemukas metsäretki
Ainumari Kari: Taikuri Kuu
Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki
Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Luonto-aiheiset lorukirjat

Minä ja minun siskoni (tarina erilaisista sisaruksista ja siskon autismista)

Rose Robbinsin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Minä ja minun siskoni (Kustannus-Mäkelä 2019, alkuteos Scallywag Press Ltd, arvostelukappale) on herkkä ja hienotunteinen kertomus erilaisista sisaruksista, rakkaudesta ja toisen sisaruksen autismista. Robbins on tehnyt kirjan niin onnistuneesti, että useimmat lapset varmasti lukevat sen kertomuksena ns. tavallisesta sisaruudesta ja sen iloista sekä karikoista, mutta ne perheet, joissa toinen lapsi on autistinen, saavat kirjasta varmasti erilaisia samastumiskohteita. Lukijalle ei varsinaisesti alleviivata sitä, että kettusisko on autistinen, eikä kettuveli mainitse sitä suoraa kertaakaan. Sen lukija voi lukea kirjan takakannesta.

Kirjan päähenkilöt ovat kettusisarukset, joista poika esittelee lukijalle siskonsa ja kertoo, mitä he tekevät siskon kanssa ja millainen sisko on. Hänen siskonsa ei esimerkiksi osaa puhua, mutta pitää silti paljon ääntä ja meteliä. Sisko saakin välillä vierailta osakseen pitkiä katseita ja silloin veljeä vähän nolottaa. Toisinaan sisko tykkää halia, mutta aina hän ei siedä kosketusta. Joskus sisko vetäytyy yksinäisyyteen, mutta tykkää myös hassutella ja tanssia veljen kanssa. 

Veljeä harmittaa, että joskus sisko on ajattelemattomuuksissaan mummia kohtaan ilkeä ja saa vanhemmilta sellaisenkin käytöksen anteeksi, joista veljeä nuhdellaan. Veli kyllä ymmärtää siskonsa erilaisuuden, muttei aina jaksaisi sitä. Hän näkee ihanasti heidän yhtäläisyytensä ja lohduttaa siskoaan, jos tällä on paha mieli, ja vaikka kirja alkaakin repliikillä: "Voi ei, tuolta tulee minun siskoni...", päättyy se ihanasti: " ... olemme hyvin erilaisia... Mutta me rakastamme silti toisiamme." Ja siitähän sisaruudessa ja perhesuhteissa pohjimmiltaan onkin kyse: Me kaikki olemme erilaisia, osaamme erilaisia asioita, mutta olemme silti toisillemme rakkaita, vaikka välillä toisen seurassa tuntuisikin raskaalta emmekä haluaisi samoja asioita.

Luimme tämän kotona vajaa kolme- ja viisivuotiaiden lasteni kanssa, ja erityisesti vajaa viisivuotias tykkäsi kirjasta. Keskustelimme siitä, miksei kettusisko osaa puhua, mutta välillä lällättelee hassuja. Minä ja minun siskoni on kirja, joka jättää paljon tilaa lukijan omalle tulkinnalle ja vanhemman ja lapsen väliselle keskustelulle. Tällaiset kirjat, jotka auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja osoittavat, että kaikki olemme erilaisia ja kuitenkin ihan tavallisia, ovat sellaisia, joita minä luen mielelläni lapsilleni. Ja kuten kirjoitin: tämän kyseisen kirjan voi lukea hyvin kertomuksena myös sisarusten välisistä suhteista, joten se sopii mainiosti luettavaksi myös niissä perheissä, joissa ei ole erityislapsia.

Veganismi, kasvissyönti ja ruokamme alkuperä lastenkirjoissa

Osallistuin eilen IBBY FINLANDIN kansainväliseen lastenkirjapäivän seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli "Lastenkirja eläinten puolella". Seminaarissa kuultiin mielenkiintoisia puheenvuoroja siitä, miten muun muassa eläinten oikeuksia, luonnonsuojelua, kasvissyöntiä sekä veganismia on käsitelty lastenkirjallisuudessa. Aihehan on paitsi hyvin tärkeä myös ajankohtainen. Luonnon- ja ilmastonsuojelu* ovat aiheita, joista meidän on mielestämme välttämätöntä puhua lastemme kanssa ja kun lasten kanssa keskustelee, on tärkeää, että puhumme ratkaisukeskeisesti niin, että lapset kokevat voivansa vaikuttaa asioihin. Yksi ilmastoteko on kasvisruokien syöminen ja liharuokien välttäminen sekä tietysti kulutuksen vähentäminen.

Lastenkirjoissa näkyy aika vähän kasvissyöjä- tai vegaaniperheitä, mutta tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa. Eräitä kirjoja, joissa kokkaillaan vegaanista ruokaa ilman, että kirjasta paistaa läpi valistustarkoitus, ovat Ville Hytösen kirjoittamat ja Mira Malliuksen kuvittamat Beppe-kirjat. Sarjan ensimmäisessa osassa Brontosaurus Beppe, pieni Vis-vis visentti ja heidän ihmisystävänsä Ville kokkaavat maailman parasta (vegaanista)pastakastiketta. Ensimmäisen osan esittelin aiemmin blogissani täällä.

Sarjan toinen osa on yhtä värikkäästi ja hilpeästi kuvitettu kuin ensimmäinenkin osa, ja se on nimeltään Beppe ja mausteyllätys (Into Kustannus 2019, saatu kustantajalta). Kirjassa Ville, Beppe ja Vis-vis matkustavat bussilla Mamma Brontosauruksen luokse kokkaamaan intialaista kasvisruokaa. He ovat ottaneet mukaansa kaikki ruokaan tarvittavat mausteet ja haluavat näyttää isoäidille, miten hyvää tämä ruoka on. Villeä kyllä hieman jännittävät kaikki ne vahvat mausteet, joita ruokaa tulee. Beppeä puolestaan tuumituttaa, miltä niin valkosipulinen ruoka mahtaa maistua. Ennen, kun ystävät pääsevät kokkaamaan, heidän pitää kuitenkin löytää jostain valkosipulinpuristin, sillä se on paha kyllä jäänyt kaikessa hötäkässä kotiin! Apu löytyy onneksi Mamma Brontosauruksen naapurista, jossa asuava luolamieskin on yllättäen innostunut ruuanlaitosta ja joka myös mielellään nauttiin hyvästä sapuskasta hyvien ystävien seurassa. Tässä kirjassa on hilpeä tunnelma, ja siinä annetaan mukavasti viestiä, että kannattaa maistaa ennakkoluulottamasti erilaisia ruokia.

Hieman kantaaottavami veganismia käsittelevä lastenkirja on puolestaan noin vuosi sitten ilmestynyt Antti Nylénin kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama lyhyt lastenromaani Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018, saatu kustantajalta). Kirja kertoo ekaluokkalaisesta Einosta, joka saa enoltaa Vihtorilta lahjaksi possun. Vihtori kertoo Einolle, että Eino saa leikkiä possun kanssa, mutta loppujen lopuksi se on tarkoitus syödä. Einosta ja Pulla-possusta tulee ystäviä, ja he käyvät monta aika filosofista keskustelua muun muassa siitä, mikä kaikki on syötävää, onko kaikki syötävä ruokaa ja mikä kenties erottaa eläimen ja ihmisen toisistaan.

Einoa alkaa arveluttaa yhä enemmän ja enemmän eläinten syöminen, eikä hänestä totisesti tunnu oikealta syödä ystäväänsä Pullaa. Einon parhaan ystävän isosisko on vegaani, ja hänkin kertoo Einolle lihatalouteen ja lihansyöntiin liittyvista faktoista ja vegaanisista vaihtoehdoista. Pulla puolestaan on alistunut kohtaloonsa, vaikka haaveileekin olevansa villisika. Kirjan lopussa Eino ilmoittaa isälleen ryhtyvänsä vegaaniksi, ja yllättäen myös isä kannattaa ajatusta. Isä ja Eino järjestävät juhlat, joihin tuodaan tarjolle tietysti jos jonkinsorttista vegaanista ruokaa.

Koko tarinan ajan Eino pohtii, onko ihmisellä moraalista oikeutta syödä muita elämiä, eikä se tunnu hänestä hyvältä. Einon paras ystävä esittää sitä epäilevämpää "suuntaa", ja ilmaisee monesti, etteivät kasvisvaihtoehdot maistu yhtä hyvältä kuin eläinperäiset tuotteet. Einon mielestä hyvä maku tulee jo pelkästään siitä, että hän tietää, etteivät eläimet ole kärsineet hänen ruokansa takia. Sillä onhan se oikeasti totta, että tehotuotettujen eläinperäisten tuotteiden takia monet eläimet joutuvat kasvamaan ympäristössä ja tavalla, joka on kaukana niille lajityypillisestä käyttäytymisestä ja elinoloista. Nykylapset (tai edes aikuiset) harvemmin ajattelevat, mistä heidän ruokansa tulee, ja mitä esimerkiksi vaaditaan siihen, että ihminen saa lehmän maitoa mukiinsa tai kinkkusiivun leipänsä päälle.

Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittamassa faktaa ja fiktiota yhdistävässä tietokirjassa Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015) käydään läpi miten ja missä broilerin-, naudan- ja sianlihaa kasvatetaan ja mistä kananmunat tulevat ja miten ne päätyvät lopulta kauppojen munakennoihin. Kirjassa on myös tietoaukeamia, jossa esitellään kukin eläinlaji, sen lajityypillinen käyttäytyminen, eläimen luonnollinen elinikä sekä kerrotaan, miten eläimen elämänkaari menee maatiloilla.

Lappalainen oli yksi eilisen seminaarin panelisteista ja kertoi, että he halusivat Rönnsin kanssa tehdä tietokirjan, jota lukiessaan lapset saavat oikeasti tietää faktaa liha-, maito- ja munataloudesta sekä syötäväksi kasvatettavista eläimistä. Lappalainen kertoi, ettei myöskään halunnut (liikaa) järkyttää tai ohjailla lapsia, mutta käsitellä tosiasioita kuitenkin niin, että ne herättävät lapsissa ajatuksia ja saavat heidät muun muassa pohtimaan lihatalouden oikeutusta. Kirjan kustantajataho halusi tietysti, että kirjaa ostaisivat kaikki ihmiset huolimatta siitä, ovatko he seka- vai kasvissyöjiä.

Kirjassa sikalaan, maitotilaan, broileritilaan ja kanalaan tutustutaan kahden lapsen Aleksin ja tämän serkun Emilian ja Emilian isän kanssa. Emilian isä on eläinlääkäri, joka ottaa lapset mukaan kiertäessään tarkistamassa kaikki nämä tilat. Aleksi suhtautuu vierailuun aluksi hyvin nurjamielisesti, mutta kiinnostuu kierroksen aikan kovasti eläimistä ja alkaa selvästi myös pohtia, onko oikein kasvattaa elämiä ruuaksi, sillä kierroksella hän saa kuulla muun muassa sen, että vasikka erotetaan heti syntymänsä jälkeen äidistään, jotta ihmiset saavat vasikalle tarkoitetun maidon juotavaksi. Vasikka saa tyytyä korvikkeeseen tai parhaassa tapauksessa pullosta annettuun emänmaitoon. Aleksi ja lukija oppivat myös muun muassa sen, että puolet Suomen lehmistä elävät parsinavetassa, jossa seisovat koko talven kytkettynä kykenemättä liikkumaan. Kanat kasvatetaan usein häkki- tai lattiakanaloissa, joissa kanoja on tuhansia, ja häkkikanoja voi olla jopa 13 kanaa yhden neliömetrin alueella.

Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? onnistuu mielestäni varsin mainiosti sekä tekstin että kuvien kautta kertomaan, millaisissa oloissa lehmät, siat ja kanat kasvatetaan ja millaisia asioita ne käyvät lyhyeksi jäävän elämänsä aikana läpi, jotta me ihmiset saamme lihaa lautasillemme ja maitoa laseihimme. Kirja on kirjoitettu kiihkottomasti, mutta niin, ettei voi olla huomaamatta, kuinka kaukana lajityypillisistä oloista eläinten olot lihatiloilalla ovat. Ja tähän täytyy heti sanoa, että kaikki tilalliset kuvataan kirjassa hyvin ystävällisinä ja elämistään välittävinä toimijoina, ei minään ihmishirviöinä, jotka mielellään rääkkäävät eläimiä!

Tarinan lopussa Aleksi ja Emilia palaavat Emilian kotiin ja menevät syömään nakkikastiketta. Aleksi kyseenalaistaa, onko oikein syödä lihaa ja mistä tietää, että eläin on elänyt onnellisen elämän. Emilian vanhemmat kertovat, että on tärkeää muistaa, että eläimet ovat arvokkaita olentoja, jotka ansaitsevat hyvän elämän, mutta jotkut ihmiset haluavat kuitenkin ryhtyä kasvissyöjiksi.

"Meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa", Emilian äiti vakuuttaa Aleksille.

* Ilmastonmuutoksesta kertovan lastenromaanin esittelin täällä. Toinen aihetta käsittelevä lastenromaani on Matilda pelastaa maailman. Kulutuskriittisiä ja kierrättämään kannustavia lastenkirjoja esittelin tässä postauksessa. Kulutuskriittinen viesti on myös kirjoissa Tatu ja Patu etsivinä sekä Onni-poika tahtoo kaiken.