Kääk! Kuinka selviämme etäkoulusta ja -varhaiskasvatuksesta?

Nyt on takana ensimmäinen jakso etäkoulua - siis se pätkä, jonka ajaksi hallitus aluksi asetti koulusulun. Kaikki me tiesimme - tai ainakin epäilimme, että ihan näin lyhyellä ajalla emme selviä, ja oikeassa olimme. Vielä on jäljellä ainakin toinen mokoma. Ajattelin nyt kirjoittaa, miten meidän perheessämme etäkoulu-, etävarhaiskasvatus- ja meidän vanhempien etätyöt on järjestetty. Mukana on myös aika monta tehtävä- ja puuhavinkkiä, kannattaa siis lukea "sillä silmällä", mikäli aihe koskettaa juuri teidän perhettänne.

Kun aloitimme etätyöt ja etäkoulun ekaluokkalaisen kanssa, meille oli selvää, että myös perheen kaksi muuta lasta (vajaa 6v. ja 3,5v.) jäivät myös kotiin. Minä joudun tokaluokkalaisten opena menemään ajoittain töihin omalla lähiopetusvuorolla, mutta halusimme minimoida kontaktien ja tartuntariskin määrän pitämällä kaikki lapset kotona.

Tämä tietysti tarkoitti sitä, että jotenkin pitäisi hoitaa sekä ne omat työt, mikä minun tapauksessani tarkoittaa kahdeksantoista tokaluokkalaisten etäopettamista, että omien lasten kotivarhaiskasvatus ja huolehtia ekaluokkalaisen etäkoulun sujumisesta. Vaikka hänen omalta opelta tulee videoita ja kännykällä reaaliaikaista apua ja ohjetta, on selvää, että ekaluokkalainen tarvitsee tukea etäkoulunkäyntiin; Ainakin niiden wilmaan tulleiden tehtävien avaamisten ja suoritettujen tehtävien valokuvaamisen ja opelle lähettämisen verran.

Meillä koko tämä monimutkainen paketti onkin hoidettu jotakuinkin niin, että joko minä tai mieheni polkaisemme kotikoulun käyntiin toisen aloitellessa omia töitään. Katsomme aamun kalenterin, kuten päikyssä ja lapsen koulussa on tehty, selvitämme päivän kouluaineet ja ryhdymme hommiin. Jos ekaluokkalainen on saanut omalta opeltaan jotain toiminnallista tehtävää, otetaan pienemmän sisarukset niiden tekemiseen mahdollisuuksien mukaan mukaan. Matematiikan mittaamis- ja geometriajaksot olivat täynnä tällaisia toiminnallisia hommia, mikä oli toisaalta kivaa, mutta toisaalta niiden toteuttaminen vaati aikamoista multitaskaamista meiltä vanhemmilta. Varsinkin minun pitää tietysti olla itse opettamassa niitä omia oppilaitani ja päivystämässä meetissä ja whatsapp:ssa... Aika monta kiireistä hetkeä ovat pelastaneet Hamahelmet, Plusplus-Palat, Geomagit, palapelit, tangram-palat, muistipelit ja Ekapeli Alku.

Mikäli kumpikin meistä vanhemmista on kiireinen oman työnsä kanssa, pitää pienten pärjätä melkolailla omillaan. Tähän olemme keksineet ratkaisuksi erilaiset "koulutehtävät", eli kynähommat saman pöydän ääressä, jossa minä tai mieheni hoidamme omia töitämme ja ekaluokkalainen opiskelee oman opensa ohjeiden mukaan. Erilaiset tehtäväkirjat ovat osoittautuneet todella hyödyllisiksi tähän tarkoitukseen. Net toimivat siis hetken jos toisenkin lasten viihdyttäjinä, mutta tietysti myös ihan oikeasti opettavat heille ikätasoonsa sopivia akateemisia taitoja ja hienomotoriikkaa siinä sivussa.

Menossa Hauskat eskariharkat.

Viskari täyttää Hauskat eskariharkat - Tehtäväkirjaa (TacTic Publishing 2019, suom. Taina Tiuri, saatu kustantajalta), jossa on ihastuttavan isot ja värikkäät kuvat sekä erilaisia kirjaimiin, tarkkaavaisuuteen, numeroihin, lukumääriin, kynänkäsittelyyn ja päättelyyn liittyviä tehtäviä. Osa tehtävistä on hieman haastavampia kuin toiset, mutta ainakin meidän jo itse lukeva viskarimme on selvinnyt näistä melko itsenäisestikin. Kirja onkin oikein toimiva, mutta pienenä miinuksena se, että kirjainten ja numeroiden piirtämistehtäviin ei ole piirretty nuolilla piirtosuuntaa valmiiksi. Leikki-ikäiselle on ollut hieman hankalampi löytää sopivan helppoja ja lasta kiinnostavia kynäpuuhia, mutta erilaiset värityskuvat ja esimerkiksi kummeilta lahjaksi saatu Pyyhittävät piirrokset (Oppi&Ilo 2019) on jaksanut viihdyttää häntä hetken. (Lisää tehtäväkirjoja tämän jutun lopussa.)

Oppi&Ilo:n pyyhittäviä tehtäviä pienimmälle puuhastelijalle.

Tehtävien jälkeen on oman kirjan lukemsien, vuoro, eli ekaluokkalainen lukee opettajansa ohjeiden mukaan omaa kirjaa 15 minuttia (näistä kirjoista tulossa postaus myöhemmin), viskari lukee omaa kirjaansa ja 3,5-vuotias pelaa viisi minuuttua Ekapeli alkua, selaa omia kuvakirjojaan tai, jos ehdimme, minä tai mieheni luemme hänelle. Viskari on lukenut Pikku lukuavain -kirjoja, minun vanhaa aapistani ja nyt myös Sanoja ja lauseita aloittelijoille -kuvasanakirjaa (TacTiv Publishing 2019, suom. Alpo Nykänen, saatu kustantajalta), jossa on sanoja sekä yksinkertaisia virkkeitä, jotka kertovat, mitä arkielämää kuvaavissa kuvissa tapahtuu. Kirjan on tehnyt Magali Clavelet, Séverine Cordier ja Mylène Rigaudie. Mietin, että tämä kirja voisi sopia myös S2-oppilaille.

Viskarille: Sanoja ja lauseita alottelijoille sekä Hauskat eskariharkat

Pikkuisin tykkää kuunnella pitkiäkin kuvakirjoja, mutta lyhyet, pahviset kirjat ovat hyviä hänen "itsenäiseen" lukemiseensa, sillä niiden tarinan hän voi itse "lukea" samalla, kun isommat sisarukset lukevat omia kirjojaan. Tähä tarkoitukseen hyviä kirjoja ovat muun muassa Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin Varis sanoo EI! (Kustannus-Mäkelä Oy 2017), Sven Nordqvistin kirjoittamat ja kuvittama Viiru ja Pesonen piilosilla (Tammi 2016) sekä uudet uudet, vastikää TacTiv Publishing:ta saamamme kurkistuskirjat Leikitäänkö yhdessä? ja Korjaamon kaverit. Molemmat kirjat on kirjoittanut ja kuvittanut Nicola Slater ja suomentanut lrene Raivuo. Kirjoissa Kati-kissa lähtee etsimään itselleen leikkikaveria, ja vaikka moni hänen tapaamistaan tyypeistä on varsin kiireisiä, löytää hän itselleen aikamoisen sakin seuraksi. Kirjoissa on kivoja kurkistureikiä ja aukeavia "autoja" ja "taloja", joista paljastuu lisää luettavaa.

Kuka ehtisi leikkimään?

Lukemisen jälkeen mennemme yleensä ulos (minä ja mieheni hoidamme samalla töitä), minkä jälkeen syödään, nuorin menee päiväunille ja viskari sekä ekaluokkalainen tekevät omia puuhiaan. Ekaluokkalainen tekee loput koulutehtävänsä ja viskari kuuntelee yleensä äänikirjaa joko BookBeatista tai Lukulumo-sovelluksesta, joka on nyt avattu ilmaiseksi kaikille. Jos ekaluokkalaisella on ollut vähän etäkouluhommia, hän saattaa haluta vielä jatkaa kynäpuuhia Riitta Korhosen kirjoittaman ja Teresa Bastin kuvittaman Koululaisen tehtäväkirjan (TacTic Publishing 2018, saatu kustantajalta) parissa. Tässä kirjassa on kuulemma "paljon hauskemmat tehtävät ja kivemmat sivut, koska on värikuvia" kuin heidän omassa, koulusta saadussa harjoituskirjassa. Minunkin mielestäni tässä kirjassa värikkäät kuvat ja monipuoliset tehtävät ovat toimivia, joskin olisin kaivannut hieman suurempia viivastoja mallikirjainharjoituksiin. Koululaisten tehtäväkirja on nimensä mukaan suunniteltu kouluikäisille lapsille, ja siinä on paikoin aika paljonkin luettavaa. Taitava ekaluokkalainenkin pärjää suurimman osan tehtävien kanssa itsenäisesti, mutta ehkä parhaiten tämä kirja sopii 2.-4.-luokkalaisille, jotka kaipaavat lisäpuuhastelua.

Koululaisen tehtäväkirja ja Tietoa ja tarroja: Avaruus - Tehtäväkirja

Pienimmän päiväunien jälkeen minä tai mieheni irrottaudumme omista töistämme sen verran, että saamme pesueellemme syötettyä välipalat, puettua lapset taas ulkotamineisiin ja ohjattua heidät ulos. Iltapäiväulkoilujen jälkeen toinen meistä aikuisista huolehtii vielä, että esikoisen taito- ja taideaineiden sekä englannin tehtävät tulevat tehtyä, lasten harrastuksien etätehtävät suoritettua ja mahdollisesti vielä päiväkodin lähettämät montessoritehtävät ja taitohaasteet toteutettua. Työpäivämme jatkuvat yleensä aika myöhään, koska työtehtäviä jää väkisinkin iltaa, sillä lapsia pitää ohjata, paimentaa, ruokkia ja hoitaa omien töiden lomassa. Voin sanoa, että setti on haastava, sillä omat oppilaani tarvitsevat minua koko ajan klo 9.00-15.00 välillä, minkä päälle tulee kaikkien etäopetusvideoiden ja -tehtävien tekeminen, verkkotallentaminen ja seuraavien päivien tehtävien suunnittelu. Ja silloin, kun minä olen lähiopetuksessa, ei mikään toimi kuten yllä kirjoitin, koska kotona on vain yksi aikuinen, jonka myös pitää tehdä omia töitää. Jotenkin ihmeen kaupalla niistäkin päivistä toissaviikolla selvittiin...

Pöllöt askarreltiin ekaluokkalaisen open ohjeiden avulla.

Emmekä teitystikään ole tässä tilanteessa yksin, vaan kaikkialla Suomessa vanhemmat yrittävät lapsineen selvitä töiden ja koulutehtävien sekä varhaiskasvatuksen yhdistämisestä kotioloissa. Ruokaakin kuluu kattilakaupalla, kun kaikki ovat koko ajan kotona syömässä. Lapset kaipaavat kavereitaan ja harrastuksiaan, me aikuiset omaa tekemistä ja kaikki ikävöivät läheisiä sukulaisia ja ystäviä, joita ei voi nyt tavata. Aika moni virke alkaakin nykyään: "Sitten tämän koronan jälkeen..."
Nii-in, SITTEN. Sitten kaikki on kyllä ihan uutta, toisaalta vanhaa ja tuttua, toisaalta uutta. Toivotaan, että se aika koittaa mahdollisimman pian!

Tähän loppuun sopii Lauri tähkän yhdessä yli sadan artistin kanssa tekemä kappale Uuden edessä.

Muutama tehtäväkirjavinkki:

• Anne Luukkanen, Päivi Puustinen & Jii Roikonen: Reuhurinne - Askartelukirja (Otava)
• Miia-Liisa Waneus & Jii Roikonen: Reuhurinne - Metsäretki (Otava)
• Elli Mäkilä & Jii Roikonen: Reuhurinne Nettipuuhat (Otava)
• Tietoa ja tarroja: Avaruus - Tehtäväkirja (TacTic Pubishing, saatu kustantajalta)
• Tietoa ja tarroja: Meret - Tehtäväkirja (TacTic Publishing, saatu kustantajalta) -> Näissä kahdessa alimmaisessa on tarrojen lisäksi valtava määrä tietoa, joita sujuvasti lukeva ekaluokkalaisemme on lueskellut ja ihmetellyt.

Kevätseurantaa tehty Reuhurinne - Metsäretki -kirjaan.

Muumipappa ja meri

Tove Janssonin kirjoittaamssa Muumipappa ja meri -kirjassa Muumiperhe eli Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy lähtevät syyskesän iltana isän toiveesta kaukaiselle majakkasaarelle, jonne Pappa on päättänyt muuttaa perheineen asumaan. Kotona Muumilaaksossa hän tuntuu potevan jonkinlaista kriisiä, jonka takia hän tuntee itsensä hyvin tarpeettomaksi. Hän tahtoo kesyttää majakkasaaren, tehdä majakasta kodin perheelleen, rakentaa ja nikkaroida, pystyttää aallonmurtajan ja tutkia meren liikkeet läpikotaisin. Saarella Pappa jopa yrittää vakuuttaa Mamman siitä, että tämä voi lopettaa järjestelyn ja muista huolehtimisen - Pappa hoitaa kyllä kaiken.

Kun seikkailijat yöllä tulevat saaren lähelle, he huomaavat, että majakan valo ei pala. Aamulla selviää, että majakka on tyhjä, majakanvartijaa ei näy missään eikä majakkaan pääsekään sisään. Alkaa ensimmäinen papan monista taisteluista saarta, merta ja majakkaa vastaan: majakan avain pitää löytää! Papan pyrkimykset ymmärtää merta ja saarta tosiaan tuntuvat taistelulta, sillä vaikka hän tahtoisi käsittää meren syvimmät salaisuudet ja keksii tarmokkaasti aina uutta tehtävää itselleen, vastoinkäymiset seuraavat toisiaan.

-Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla, jatkoi isä. 

-Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä. ...

-Mutta sittenhän meren täytyy olla elävä, pohdiskeli isä. 

-Se voi ajatella. Se käyttäytyy aivan miten haluaa... sitä on mahdoton käsittää... Jos metsä kerran pelkää merta, niin täytyyhän sen merkitä, että meri on elävä. (s. 176)

Kirjan kuvitus on tietysti Toven käsialaa.
(s.91)

Muumimamma seuraa miehensä ponnisteluja ihailtavalla kärsivällisyydellä, vaikka se tarkoittaa sitä, että Mamma luopuu monista itselleen tärkeistä asioista. Majakalle saavuttuaan hän ei esimerkiksi laita vuoteita valmiiksi perheelleen, koska Pappa lupaa hoitaa kaiken. Mamma jopa eroaa rakkaasta käsilaukustaan, mikä on täysin ennenkuulumatonta ja kuvaa hyvin, millaiseen muutokseen Mamma suostuu sopeutumaan. On Mammallakin tosin saarella yksi haave: hän haluaa perustaa sinne puutarhan.

s.59

Mamma raivaa paikan Muumilaaksosta tuoduille ruusuille, ja yrittää kärsivällisesti, mutta saari ei ole hedelmällisin kasvualusta. Kun Muumimamma ei voi hoivata oikeaa puutarhaa, hän alkaa kasvattaa sitä majakkaan piirtämällä. Kukan versovat Mamman kynästä ensin ikkunalaudalle ja sitten lopulta myös majakan seinille. Kun Mamma oikein potee koti-ikävää hän onnistuu jopa pakenemaan maalaamaansa tuttuun maisemaan. Se on Mamman hiljainen kapina ja salainen piilopaikka.

Myös Muumipeikko käy saarella läpi omaa kasvuaan. Hän rakastuu kuutamoyönä näkemäänsä kauniiseen hopeakenkäiseen merihevoseen. Unissaan hän kokee seikkailuja, joissa pelastaa merihevosen pulasta. Ennen unissa pelastettava oli hänen äitinsä. Poika tekee muutenkin eroa perheeseensä muuttamalla omaan pieneen salaiseen soppeen, jonka löytää keskeltä villiä saaristometsää. 

s.84

Muumipeikko ihailee hevosten kauneutta, mutta myös kohtaa yksinäisyyden pelon, sillä myös Muumilaaksosta tuttu Mörkö löytää tiensä saarelle. Se seuraa Muumipeikon myrskylyhdyn valoa, ja aluksi Muumipeikko on siitä ahdistunut. Ajan kuluessa hän kuitenkin kokee velvollisuudekseen mennä Mörköä vastaan rantaan joka yö, näyttää tälle valonpilkahdus ja antaa Mörön nauttia siitä. Muumimamma on kertonut, että Mörköä ei voi pelastaa tämän omalta yksinäisyydeltä eikä pidä sääliä, mutta Muumipeikko onnistuu osoittamaan tämän oletuksen vääräksi. Kaikkein koskettavinta tässä kirjassa minusta olikin, miten Mörkö selvästi ilahtuu Muumipeikon näkemisestä myös sinä iltana, kun lyhdystä on loppunut paloöljy, ja Muumipeikko menee siitä huolimatta Mörön luo. 

Ei ollut epäilystäkään, etteikö Mörkö ollut iloinen nähdessään hänet. Mörkö ei välittänyt myrskylyhdystä. Mörkö oli iloinen siksi, että Muumipeikko oli tullut tapaamaan häntä. (s.201)

Kun Muumipeikko osoittaa Mörölle jonkinlaista ystävällisyyttä, sulaa Mörönkin hyhmä. Maa hänen allaan ei enää jäädy pilalle, eikä saari enää pelkää ja kavahda sitä. 

s.110

Elämä kaukaisella majakkasaarella ei ehkä ole sellaista kuin Muumipappa kuvitteli saareen muuttaessaan, ja ison osan ajasta koko perhe tuntuu elävän rinnan, mutta silti kaukana toisistaan. Vasta perheen yhteinen ponnistus myrskyävän meren heille heittämien lankkujen pelastamiseksi, tuo perheen taas yhteen. Lisäksi Muumipeikko ja Muumipappa pelastavat yhdessä äksyn kalastajan ja meren lähettämän viskilaatikon, mitä pappa pitää eräänlaisena kädenojennuksena mereltä. 

Vastentahtoiselle kalastajalle järjestetään syntymäpäiväjuhlat, ja silloin saaren salaisuus selviää. Muumit taipuvat taas lähelle toisiaan, ja pappa ymmärtää, ettei majakka ole hänen kotinsa eikä meri kesytettävissä, vaikka hän sitä kuinka rakastaakin. Mikä tärkeintä, hän oppii taas vain nauttimaan ja elämään. Pätemisentarve jää taakse ja toisaalta hän on ylpeä siitä, ettei luovuttanut ja lähtenyt silloin, kun meri oikein raivosi heille. 

-Ymmärrättehän, sanoi isä nojautuen eteenpäin. -Meri on suuri olento, joka on toisinaan hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään... Silloin siitä sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin. (s.185)

Lukukokemuksena tämä kirja oli mielenkiintoinen. Aluksi Muumipappa suorastaan ärsytti minua. Säälin Mammaa, joka joutui luopumaan kaikesta itselleen tärkeästä ja yritti kaikin keinoin pitää miehensä tyytyväisenä. Toisaalta opin näkemään, miten hän kuitenkin pienin teoin otti aikaa ja tilaa itselleen, ehkä jopa kapinoi omalla hiljaisella tavallaan. Ja toisaalta koko kirja on valtavan kauniisti kirjoitettu, ja teksti vilisee hienoja ajatussikermiä - kuin aforismeja. Loppujen lopuksi opin pitämään kirjasta ja rakastuin Toven tyyliin kirjoittaa. Hän osoittaa tarinallaan rakkauden, yhdessäolon ja perheen tärkeyden. Kaikkien meidän on opittava elämään itseksemme ja käytävä omat kamppailumme, muttei tehdä sitä tyystin erillään muista. Yksinäisyys on möröistä pahin ja tarvitsemme toisia rinnallemme. 

Muumipappa ja meri -kirja on Toven kunnianosoitus merelle, jota hän rakasti. Meri onkin ehdottomasti yksi kirjan päähenkilöistä. Se on arvaamaton, oikukas, anteeksipyytelemätön ja hurja, mutta myös kaunis ja iätön.

Muumipappa ja meri on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1965, ja minun lukemani painoksen suomennoksen tarkistus on tehty 2018 (saatu kustantajalta). Uuden painoksen (2020, WSOY) tuotosta lahjoitetaan euro #MEIDÄNMERI-kampanjaan eli Itämeren suojelutyöhön. Lisäksi mukana on pieni vihkonen, jossa on sekä kymmenen vinkkiä Itämeren suojeluun ja Itämeren lajiston esittelyä.

Sinäkin voit osallistua Itämeren suojelutyöhön osallistumalla Muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Lue lisää klikkaamalla tätä linkkiä.

Mikä ikinä tekee meidät onnelliseksi (Julius ja merenneito)

Tämän kevään yksi kauneimmista käsiini osuneista kirjoista on ehdottomasti Jessica Loven kirjoittama ja kuvittama (suom. Ari Jaatinen, Kustantamo S&S, saatu kustantajalta) kuvakirja Julius on merenneito. Loven kuvituksessa hehkuvat akvarellivärit, joiden värit korostuvat ruskeaa taustapaperia vasten. Ihanat kuvat ovat tässä kirjassa pääosassa, sillä tekstiä on hyvin vähän - jokaisella aukeamalla ei välttämättä ollenkaan. Se oikein oikein toimiva ratkaisu, ja lukija voi sukeltaa Loven kuvien mukana Juliuksen maailmaan, hänen haaveisiinsa ja tunteisiin.

Julius on pieni poika, joka viettää päivää mummin kanssa. Metrossa Julius näkee kolme kaunista, nuorta naista: ilmiselviä merenneitoja! Julius rakastaa merenneitoja ja on haaveissaan itsekin sellainen.

Mummin luokse päästyään Julius saa idean. Mummin mentyä kylpyyn Julius pukeutuu merenneidoksi. Hän tekee itselleen pitkän pyrstön mummin verhoista ja hiukset ruukkukasvin lehdistä. Nyt Juliuskin on kaunis merenneito.

Leikki kuitenkin keskeytyy, kun mummi tulee kylvystä. Mummi ei sano mitään, mutta katsoo Juliusta tuimasti, kääntää selän ja jättää Juliuksen yksin. Loven paljonpuhuvasta kuvituksesta lukija huomaa, että tässä kohtaa Julius alkaa epäillä itseään, katsoo peilistä ja miettii ehkä toimineensa väärin. Ehkei hän saakaan olla merenneito?

Vaan mummipa palaa, ja hänellä on Juliukselle yllätys! Mummin antaa lapsenlapselleen upeat helmet ja vie tämän ulos kadulle. Mummi vie Juliuksen rannalle, jossa on muitakin "merenenitoja". Hän rohkaisee Juliusta liittymään muiden merenneitojen joukkoon, ja Julius on onnellinen saadessaan olla sellainen kuin haluaa. Ja niin saavat kaikki muutkin tässä ihanassa kuvakirjassa, jossa kaikki ihmiset ja ihmiskehot ovat kauniita, upeita ja oikeanlaisia!

Mietin, voiko enää kauniimmin kuvata sitä, miten meillä kaikilla on omia haaveita ja toiveita. Miten jokaisella on oikeus olla juuri sellainen, kuin haluaa olla - huolimatta iästä, sukupuolesta tai ulkonäöstä.
Loven kuvakirja on rohkaiseva ja ymmärtäväinen. Se on lempeä ja toiveikas. Aivan ihana kuvakirja!

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkasen kirjoittama nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) kiinnitti aluksi huomioni valtavan kauniilla kansikuvallaan, jonka on suunnitellut Laura Lyytinen. Tarkemmin kirjaa tutkittuani innostuin vielä enemmän, sillä huomasin sen kertovan fiktiivisen tarinan Minna Canthin tyttären Ellin nuoruusvuosista ja sitä kautta Minna Canthista itsestään. Canthista ja hänen teoksistaan olin puolestani kiinnostunut luettuani ensin Minna Rytisalon kirjoittaman romaanin Rouva C (Gummerus 2018) ja myöhemmin myös Maria Laakson kirjoittaman Taltuta klassikko! (Tammi 2019) tietokirjan.

Mikkasen kirjan minä-kertoja on siis Minna Canthin tytär Elli, jonka nuoruusvuosista kirja kertoo 12-vuotiaasta aina varhaisaikuisuuteen asti. Kirja alkaa siitä, kun rouva Canth on jäänyt leskeksi, muuttanut lapsineen Kuopioon ja ottanut isänsä kauppapuodin hoitaakseen. Tarinan edetessä hän aloittelee ammattiaan kirjailijana, pitää Ellille ja tämän ystäville Oras-nimistä seuraa ja käy mielenkiintoisia keskusteluja lukuisten kotiinsa keskustelemaan saapuneiden kiinnostavien kulttuuripersoonien ynnä muiden kanssa.

Vaikka pääosassa on Elli, on kirjan tarkoitus mielestäni selvästi kertoa nimenomaan Minnasta, niin paljon Elli kertoilee lukijalle äidistään, tämän työstä ja ajatuksista. Elli itse jää lukijalle hieman etäiseksi, ja mietin, olisivatko todellisuudessa äiti ja tämän työt olleet aivan näin paljon nuoren naisen kiinnostuksen kohteina. Toki Minna Canth oli vahva ja omaperäinen nainen, jonka työ ja aikanaan paljon kritiikkiä herättäneet ajatukset vaikuttivat varmasti paljon tämän perheenkin elämään, mutta silti tämä seikka hieman häiritsi lukukokemustani - vaikka Minna Canthista ja hänen elämästään olenkin kiinnostunut.

Omaa elämäänsä Elli pohtii lähinnä siitä näkökulmasta, mihin toimeen hän ryhtyisi aikuistuttuaan. tuohon aikaan tytöillä ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia: heiltä odotettiin säädyllisen avioliiton solmimista ja äidiksi tulemista. Elli haluaa kuitenkin jotain muuta, ja lähteekin tyttöopiston suoritettuaan Helsinkiin jatko-opistoon, joka saattaa olla tie yliopistoon (johon mennäkseen tytön piti saada vapautus sukupuolestaan).

En tosiaankaan halunnut joutua vastaamaan kaikesta aviomiehelle, jonka määräysvallan alaiseksi avioliitossa joutuisin. Vaikka ei se kai ollut mikään ihme äidin kasvattamalle. Olimme kuulleet äidin puhuvan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista niin pienestä pitäen, että en voinut hyväksyä ajatusta, ettei se omalla kohdallanikaan vielä toteutuisi, miettii Elli harkitessaan jatko-opintoja (s.190).

Vaikka Elli innostuukin monista äitinsä ajatuksista ja nauttii muun muassa Oras-seurassa käydyistä keskusteluista sekä siellä oppimistaan asioista, hän on huolissaan äitiinsä kohdistuneesta kritiikistä. Minna Canthia vastaan hyökätään lehtien palstoilla ja jopa kahdesti heidän kotinsa ikkuna rikotaan. Kuopion piispa pitää rouva Canthia nuorison villitsijänä ja syyttää tätä jumalattomaksi. Vaikka rouva Canth vakuuttaa lapsilleen, että ei välitä arvostelusta, hän vaipuu ajoittain alakuloisuuden ja synkkyyden alhoon. Elli yrittää välillä jopa hillitä äitinsä radikaaliutta:

-Olen samaa mieltä, että mamma kirjoittaa tärkeääkin tärkeämmistä asioista, mutta menisivätkö ne perille isommalle joukolle, jos ihmiset eivät suuttuisi niin tulisesti. Ja, mamma, haluan sanoa, että olen ehdottomasti mamman puolella. Puhun, koska pelkään, niin kuin äsken sanoin. (s.186)

Vaikka arvostelu satuttaa Minna Canthia, ja hän ainakin jollain tasolla tiedostaa myös lapsiensa joutuvan arvostelijoiden silmätikuksi ja kärsivän siitä, ei hän voi eikä halua jättää työtään yhteiskunnan epäkohdista kirjoittajana.

Mutta, Elli, niin se vain on, että minä en voi enää lieventää tekstiäni, niin paljon pahaa ja huolestuttavaa olen nähnyt. Juuri nyt tuntuu, että en kestä edes katsoa lisää kurjuutta vähään aikaan. ... Minun on pidettävä taukoa vierailuissa, mutta kirjoittamisessa en sellaista aio pitää! (s.186 - 187)

Elli on vartuttuaan hoitanut äitinsä toiveesta perheen kauppapuotia, mutta hänelle alkaa tulla tunne, että tahtoisi kokeilla rahkeitaan myös jossain muussa toimessa. Lopussa Elli tuntuu onneksi vihdoin löytävän oman tiensä ja lähtee äitinsä rohkaisemana Saksaan opiskelemaan luonnonparantamista. Tosin sitäkin suunnitelmaa Elli aluksi epäröi, koska ei ole varma, mitä äiti siitä ajattelee ja pärjääkö äiti ilman häntä. Olen iloinen, että Elli vaikuttaa lopulta pystyvän irtautua itselleen ottamastaan roolista perheestä ja äidistä huolehtijana, jossa hän ei selvästi ole täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tosiaan: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!

Pohdin lukiessani, minkä ikäisille tämä kirja on suunnattu ja millaista lukijakuntaa tämä kiinnostaa. Minusta kirja oli ihan viihdyttävä, koska olen kiinnostunut Minna Canthista ja historiasta, mutta ehkä tässä ei ollut aivan hirvittävän paljon imua, ja on vaikea sanoa, kokevatko nuoret kirjan kiinnostavana. Ehkä kohderyhmää voisivat olla noin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret, jotka lukevat paljon ja pitävät historiallisista romaaneista, joiden pääasiallinen tarkoitus on historiallisen tiedon jakaminen. Myös Heidi P. on pohtinut omassa blogissaan, ketkä voisivat olla tämän romaanin potentiaalista lukijakuntaa.

Tällä bloggauksella osallistun Niina T.:n blogissaan jo kuudetta kertaa pitämään Minna Canth -lukuhaasteeseen.  #minullaoncanthia

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa:
Tuijata.
Reta Anna Maria
Mai Laakso

Blogistanian Kuopus 2019, minun ääneni

On taas aika äänestää viime vuoden parhaista kirjoista. Itse osallistun Blogistanian Kuopus 2019 -palkinnon äänestykseen, sillä sääntöihin kuuluu, että äänestää saa vain niitä teoksia, jotka on itse lukenut ja joista on myös blogannut. Blogistanian Kuopus -palkintoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Äänestyksen säännöt voi lukea täältä.

Tässä ääneni:

Kolme (3) pistettä: Maja Lunde &  Lisa Aisato (kuv.)  Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen)

"En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. ... Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä" (Luetaanko tämä? 9.12.2019)

Kaksi (2) pistettä: Satu Kettunen: Mörköjuhlat (Tammi 2019)

"Upea kuvakirja, jossa lapsen yksinäisyyttä ja pelkoa käsitellään taitavasti ja lapsilukijoita kiinnostavalla tavalla. Tämä kirja vangitsi tokaluokkalaiset oppilaani kuuntelemaan hiiren hiljaa, ja onkin hyvä esimerkki kuvakirjoista, jotka jaksavat kiinnostaa isompiakin lapsia. Itse asiassa tämä kirja ei olekaan mikään aivan pienten lasten kirja, sillä sivuilta tihkuu paljon jännitystä ja tunnetta. Myös kollasitekniikalla toteutettu kuvitus on vaikuttavaa ja jännittävää, eikä noudattele hempeää ja kirjavaa, perinteisempaa kuvitustyyliä, joita lastenkirjoissa monesti nähdään." (Luetaanko tämä? 11.10.2019)

Yksi (1) piste: Johanna Lestelä: Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019)

"Teksti, tarina ja kuvitus toimivat, ja kirjasta tykkäsi koko meidän perheemme. Vajaa kolmevuotias kuopukseni totesi: "Tämä on mun kaikista paras kirja!" Jotain kertonee myös se, että alkaessani kirjoittaa tätä postausta, jouduin etsimään Tuikun tärkeä tehtävä -kirjaa ympäri taloa ja löysin sen lopulta keskimmäisen lapsemme sängystä, jossa hän oli lukenut sitä eilen illalla salaa ja piilottanut sitten peitteidensä alle!" (Luetaanko tämä? 12.6.2019)